V
vierailija
Vieras
Ei tarvitse lukea, koska tää venyi näin pitkäksi, mutta te jotka olette itsevarmoja ettekä joudu joka päivä kamppailemaan omien ajatusten kanssa (yksin) olette onnekkaita.
Mulla ei oo ystäviä ja mun elämä on ollut pelkkää päivästä toiseen selviämistä, ja sitä että oon yrittänyt ymmärtää itseäni ja muita. En koskaan ajattele selkeästi. Mun päässä on tavallaan aina ”sivuääni”… joka sanoo ”mitä jos” ja keskittyy turhiin, pieniin asioihin. Oon aina kamppaillut ahdistuksen kanssa, mutta nyt se on muuttunut sietämättömäksi. En tiedä miten kauan jaksan, oon tavallaan jo luovuttanut. Mun fyysinen terveys ja henkinen terveys on kumpikin huonoja, mutta tämän totuuden kohtaaminen sattuu niin paljon etten oo tehnyt sille mitään. Tuntuu että oon rakentanut ympärilleni muurin suojelemaan itseäni kaikelta ulkoiselta, koska muuten romahdan. En voi yksin purkaa tätä muuria, mutta en myöskään uskalla antaa jonkun muun purkaa sitä. Mulla ei oo mun elämässä yhtään läheistä ihmistä, enkä osaa kuvitella saavani sellaista tässä elämäntilanteessa. Tahdon olla yksin mielummin kun läheinen jonkun kanssa jonka kanssa arvot eivät kohtaa, ja tähän asti en ole tavannut yhtään sellaista. Tuntuu että kukaan ei ole enää rehellinen ja aidosti välitä muista. Tämän vuoksi tuntuu että koko elämä on turhaa. Kenen vuoksi elän? En tahdo elää vain itseni vuoksi, mutta olen menettänyt uskoni muihin ihmisiin. Mulla on vaan yksi vaatimaton unelma, ja se ettei se välttämättä toteudu saa kaiken tuntumaan yhä turhemmalta.
Tuntuu että pienestä tytöstä asti oon katsonut muita ihmisiä eri tavalla kuin muut. En oo koskaan välittänyt sosiaalisista taidoista vaan ihmisten sydämistä. Tuntuu että oon aina nähnyt ja ymmärtänyt pahuuden syvemmin kuin monet, ja mulla on ollut avuton olo sen rinnalla. Se on osittain vahvuus mutta mulle se on ollut enemmän kirous. Pienenä mulle oli shokki miten julmia ihmiset voi olla, nyt 19 vuotiaana tuntuu että oon nähnyt kaiken ja jatkuva pahuuden näkeminen on paaduttanut mut. En oo tavannut montaa aidosti iloista ihmistä joista on tullut sellainen tunne että heidän motiivit on puhtaat ja arvot oikeassa paikassa. Oon kiitollinen että mun isoäiti on yks tälläisistä ihmisistä, mutta en voi sanoa samaa esim mun äidistä. En ainoastaan näe pahuutta muissa, vaan itsessäni, ja siksi tuntuu että oon vaan vankina kehossani. (Luulen että jos päädyn lopettamaan mun elämän, tää on miten selittäisin mun päätöksen, toki jättäisin ton kohdan mun isoäidistä ja äidistä pois…)
En edes tiedä miksi tein tämän keskustelun. Toivon ettei tähän tulisi ilkeitä kommentteja, jos se ei ole liikaa pyydetty. Tahdon kai tietää, välittääkö joku oikeasti täysin tuntemattomasta ihmisestä? Ja onko mun syytä yhä yrittää jatkamista?
Mulla ei oo ystäviä ja mun elämä on ollut pelkkää päivästä toiseen selviämistä, ja sitä että oon yrittänyt ymmärtää itseäni ja muita. En koskaan ajattele selkeästi. Mun päässä on tavallaan aina ”sivuääni”… joka sanoo ”mitä jos” ja keskittyy turhiin, pieniin asioihin. Oon aina kamppaillut ahdistuksen kanssa, mutta nyt se on muuttunut sietämättömäksi. En tiedä miten kauan jaksan, oon tavallaan jo luovuttanut. Mun fyysinen terveys ja henkinen terveys on kumpikin huonoja, mutta tämän totuuden kohtaaminen sattuu niin paljon etten oo tehnyt sille mitään. Tuntuu että oon rakentanut ympärilleni muurin suojelemaan itseäni kaikelta ulkoiselta, koska muuten romahdan. En voi yksin purkaa tätä muuria, mutta en myöskään uskalla antaa jonkun muun purkaa sitä. Mulla ei oo mun elämässä yhtään läheistä ihmistä, enkä osaa kuvitella saavani sellaista tässä elämäntilanteessa. Tahdon olla yksin mielummin kun läheinen jonkun kanssa jonka kanssa arvot eivät kohtaa, ja tähän asti en ole tavannut yhtään sellaista. Tuntuu että kukaan ei ole enää rehellinen ja aidosti välitä muista. Tämän vuoksi tuntuu että koko elämä on turhaa. Kenen vuoksi elän? En tahdo elää vain itseni vuoksi, mutta olen menettänyt uskoni muihin ihmisiin. Mulla on vaan yksi vaatimaton unelma, ja se ettei se välttämättä toteudu saa kaiken tuntumaan yhä turhemmalta.
Tuntuu että pienestä tytöstä asti oon katsonut muita ihmisiä eri tavalla kuin muut. En oo koskaan välittänyt sosiaalisista taidoista vaan ihmisten sydämistä. Tuntuu että oon aina nähnyt ja ymmärtänyt pahuuden syvemmin kuin monet, ja mulla on ollut avuton olo sen rinnalla. Se on osittain vahvuus mutta mulle se on ollut enemmän kirous. Pienenä mulle oli shokki miten julmia ihmiset voi olla, nyt 19 vuotiaana tuntuu että oon nähnyt kaiken ja jatkuva pahuuden näkeminen on paaduttanut mut. En oo tavannut montaa aidosti iloista ihmistä joista on tullut sellainen tunne että heidän motiivit on puhtaat ja arvot oikeassa paikassa. Oon kiitollinen että mun isoäiti on yks tälläisistä ihmisistä, mutta en voi sanoa samaa esim mun äidistä. En ainoastaan näe pahuutta muissa, vaan itsessäni, ja siksi tuntuu että oon vaan vankina kehossani. (Luulen että jos päädyn lopettamaan mun elämän, tää on miten selittäisin mun päätöksen, toki jättäisin ton kohdan mun isoäidistä ja äidistä pois…)
En edes tiedä miksi tein tämän keskustelun. Toivon ettei tähän tulisi ilkeitä kommentteja, jos se ei ole liikaa pyydetty. Tahdon kai tietää, välittääkö joku oikeasti täysin tuntemattomasta ihmisestä? Ja onko mun syytä yhä yrittää jatkamista?
