A
alkkiskalkkis
Vieras
Meidän 3v poika on aika ujo. Perhepäivähoitajalle oli hoidossa 1v8kk - 3v välisen ajan ja enemmän ja vähemmän pojalle teki aina tiukkaa meistä vanhemmista eroaminen aamuisin. Itkut loppuivat kuitenkin aina heti kun lähdimme ja päivät menivät loistavasti. Mutta aamuitkut harvenivat varmaan vasta vuoden hoidon aloittamisen jälkeen, välillä oli toki hyviäkin "aamukausia", mutta sitten aamuitkut aina palasivat.
Nyt on aloitettu kerho, jonne poika ei haluaisi jäädä yksin. Ihan hirvee huuto, kun pitäisi jäädä yksin ja kun vanhemmat yrittävät lähteä kotiin. Ja jos olemme jossain uudessa kyläpaikassa, niin äidin tai isin pitäisi aina tulla mukaan lasten leikkihuoneisiin, kun ei yksin uskalla mennä. Joka paikassa silti touhuaa todella kovasti ja uteliaasti tutkii leluja, kunhan vain vanhemmat kyhnäisivät vieressä.
Ei ole paljon "vapaa-ajalla" hoidossa, koska sukulaiset/muu hoitoapu ei asu samalla paikkakunnalla. Toiseen mummulaan jää kyllä hoitoon, silloin kuin vieraillaan siellä suunnalla (matkaa 500km). Mutta sielläkin joskus tulee varsinkin väsyneenä itkut, jos äiti ja isi haluaisivat omaa aikaa ja lähtevät esim. syömään ravintolaan.
On siis todella ujo ja kiinni meissä vanhemmissa. Itsellä on huono olo, että onko tehnyt jotain väärin? Olisiko pitänyt jotenkin rohkaista enemmän? Vai onko vain luonne kysymys? Pojan isä on ollut samanlainen "pissaliisa" lapsena. Meillä halaillaan ja pussaillaan pajon ja poika on herkkä luonteeltaan ja näyttää hellät tunteensa.
Nyt tarvitsisin oikeasti rohkaisua, että tämä on aivan normaalia ja jotain kokemusta, että jonkun ujosta lapsesta on tullut vielä jossain vaiheessa reipas... Poika on nyt vielä kotihoidossa seuraavat 1,5v kun olen vauvan kanssa kotona. Käydään tosiaan kerhoissa ja avoimessa päiväkodissa, mutta huolettaa, että miten kummassa tulee jäämään sitten myöhemmin päiväkotiin ja esikouluun yms. kun nyt vielä tottuu kotihoitoon. Hirveä huoli, että miten tuo tulee pärjäämään tässä kovassa maailmassa.
Nyt rohkaisua mulle mammat!
Nyt on aloitettu kerho, jonne poika ei haluaisi jäädä yksin. Ihan hirvee huuto, kun pitäisi jäädä yksin ja kun vanhemmat yrittävät lähteä kotiin. Ja jos olemme jossain uudessa kyläpaikassa, niin äidin tai isin pitäisi aina tulla mukaan lasten leikkihuoneisiin, kun ei yksin uskalla mennä. Joka paikassa silti touhuaa todella kovasti ja uteliaasti tutkii leluja, kunhan vain vanhemmat kyhnäisivät vieressä.
Ei ole paljon "vapaa-ajalla" hoidossa, koska sukulaiset/muu hoitoapu ei asu samalla paikkakunnalla. Toiseen mummulaan jää kyllä hoitoon, silloin kuin vieraillaan siellä suunnalla (matkaa 500km). Mutta sielläkin joskus tulee varsinkin väsyneenä itkut, jos äiti ja isi haluaisivat omaa aikaa ja lähtevät esim. syömään ravintolaan.
On siis todella ujo ja kiinni meissä vanhemmissa. Itsellä on huono olo, että onko tehnyt jotain väärin? Olisiko pitänyt jotenkin rohkaista enemmän? Vai onko vain luonne kysymys? Pojan isä on ollut samanlainen "pissaliisa" lapsena. Meillä halaillaan ja pussaillaan pajon ja poika on herkkä luonteeltaan ja näyttää hellät tunteensa.
Nyt tarvitsisin oikeasti rohkaisua, että tämä on aivan normaalia ja jotain kokemusta, että jonkun ujosta lapsesta on tullut vielä jossain vaiheessa reipas... Poika on nyt vielä kotihoidossa seuraavat 1,5v kun olen vauvan kanssa kotona. Käydään tosiaan kerhoissa ja avoimessa päiväkodissa, mutta huolettaa, että miten kummassa tulee jäämään sitten myöhemmin päiväkotiin ja esikouluun yms. kun nyt vielä tottuu kotihoitoon. Hirveä huoli, että miten tuo tulee pärjäämään tässä kovassa maailmassa.
Nyt rohkaisua mulle mammat!