V
vierailija
Vieras
Olen ollut parisuhteessa nykyisen mieheni kanssa nyt noin kolme vuotta, viime viikolla sain tietää olevani raskaana. Tällä viikolla minulle tehtiin raskauden keskeytys, koska kohtuni ei kestäisi enää raskautta edellisten raskauksien ja leikkausten takia. Päätös oli silti vaikea, ja asia tuntuu hirvittävän pahalta, elän hirveiden itsesyytösten kanssa, ja asiaa pahentaa se, että mieheni ei tue minua millään tavalla. Koko tilanteen aikana hän ei ole puhunut tästä kanssani, ei lohduttanut, ei tullut mukaan operaatioon, vaan kaiken hoidin yksin. Jos yritän keskustella hänen kanssaan, hän ei sano oikeastaan mitään, elää ja touhuaa vain niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Samaan aikaan sisälläni myrskyää ja ahdistaa aivan järjettömästi. Mitä tuollaisen miehen kanssa teen? Eikö hän ymmärrä vai halua ymmärtää mitä tässä on tapahtunut? Eikö hän tajua että tämä on päätös jonka kanssa joudun elämään loppuelämäni? En kertakaikkiaan selviä tästä yksin, mutta itselleni olisi ilman muuta selvää, että tällaiset asiat käydän yhdessä läpi.
Tämä sama puhumattomuus, välinpitämätttömyys ja toisen jättäminen niin yksin kaikissa haastavissa tilanteissa on mukana kaikissa asioissa tässä suhteessa. Kokeeko muut naiset miehensä tällaisina ja miten kestätte tilanteen? Eikö minimivaatimus olisi, että mies jakaisi myös nämä vaikeat asiat puolisonsa kanssa...? Itselleni ei tulisi mieleenkään jättää miestäni käymään läpi yksin vaikeudet, sairaudet tai muut. Olen itse ollut tässä suhteessa asenteella "myötä- ja vastamäessä", vaikkemme olekaan naimisissa tai edes kihloissa, emmekä edes asu yhdessä, koska herra ei ole halunnut sitoutua... Ilmeisesti hänen sitoutumisasteensa tähän suhteeseen on lähinnä nolla, jolloin hän voi suhtautua asioihin näin kylmästi ja välinpitämättömästi. Tunnen olevani hänelle täysi nolla, ja ilmeisesti näin onkin.
Tämä sama puhumattomuus, välinpitämätttömyys ja toisen jättäminen niin yksin kaikissa haastavissa tilanteissa on mukana kaikissa asioissa tässä suhteessa. Kokeeko muut naiset miehensä tällaisina ja miten kestätte tilanteen? Eikö minimivaatimus olisi, että mies jakaisi myös nämä vaikeat asiat puolisonsa kanssa...? Itselleni ei tulisi mieleenkään jättää miestäni käymään läpi yksin vaikeudet, sairaudet tai muut. Olen itse ollut tässä suhteessa asenteella "myötä- ja vastamäessä", vaikkemme olekaan naimisissa tai edes kihloissa, emmekä edes asu yhdessä, koska herra ei ole halunnut sitoutua... Ilmeisesti hänen sitoutumisasteensa tähän suhteeseen on lähinnä nolla, jolloin hän voi suhtautua asioihin näin kylmästi ja välinpitämättömästi. Tunnen olevani hänelle täysi nolla, ja ilmeisesti näin onkin.
