A
ahdistunut mamma
Vieras
Vanhin lapsistamme on ekaluokalla. Poika on aina ollut hyvin herkän ja rauhallisen oloinen, hieman arka tarttumaan uusiin asioihin. Tuttujen kavereiden kanssa sen sijaan meno on kovaa, eikä arkuudesta ole tietoa.
Emme asu Suomessa. Lapset osaavat vasta vähän uutta kieltään, joka on lasten isän äidinkieli. Kotona puhumme pääasiassa Suomea.
Pelkäsin kuollakseni koulunaloittamista ja sitä, kuinka poika tulee pärjäämään luonteensa vuoksi vieraan kielen ympäröimänä...tätä pelkoa en toki ole halunnut pojalleni näyttää ja olen koittanut tsempata häntä paljon. Mutta ehkä tuollaista pelkoa ei voi ikinä täysin peitellä? Ehkä lapsi vaistoaa?
Koulua on nyt käyty kevätlukukauden puolelle ja kaikki on mennyt ihan hyvin, paitsi että pojalla on erittäin vaikea saada koulusta kavereita.
Kieltä hän ymmärtää jo hyvin, tosin puhumaan ei suostu mitään.
Tässäpä se ongelma onkin.
Poika sanoo -ja väliin itkee- monena aamuna, ettei hän halua mennä kouluun. On kuitenkin niitäkin aamuja, jolloin hän sinne reippaana lähtee.
Tämä on JUURI sitä, mitä olen aina pelännyt! Ahdistaa niin sairaasti pojan puolesta.
Tänä aamuna poika itki ja kiukutteli, ettei varmasti lähde mihinkään ja sain suostutella ja selitellä ja taivutella...kyselin, miksi hän ei halua, mikä siellä on pahasti ja poika kertoi, että kun aina saa olla niin yksin. Kukaan "ei halua" olla hänen kans. Voitte varmaan kuvitella kuinka tämä raastaa äidin rintaa.
Lopulta mies vei pojan puoliväkisin ja niin hän sinne koululle oli lähtenyt raahustamaan...lupasimme pojalle, että soitamme opettajalle heti asiasta ja juttelemme, miten voimme auttaa häntä. Ja soitammekin, jo tänä aamuna.
Olo on vaan niin avuton ja neuvoton...
En ymmärrä, kuinka voisin olla tässä tilanteessa parempi äiti ja kuinka voisimme toimia niin, ettei pojan elämä saisi mitään pahempia kolhuja näiden asioiden vuoksi...
Asiaa hankaloittaa se, että poika osaa myös kiukutella ihan kiukutellakseen, siis hänessä on sitä piirrettä, että koittaa saada kiukuttelulla tahtoaan läpi. Siis ehkä olemme tuon herkän luonteen vuoksi antaneet hänelle liikaa periksi ja hän koittaa itkua tuhrustaen sitten saada läpi milloin mitäkin...
On niin paska äiti-olo, ettei tosikaan.
Mietin monesti, onko poika vain herkkä vai onko hän myös kuriton? Miten osaan erottaa nämäkin asiat toisistaan?
Kuinka ihmeessä voimme auttaa poikaa saamaan kavereita koulussa ja kannustaa häntä puhumaan uutta kieltä!? Pitäisikö meidän vaihtaa kotikielikin paikalliseen kieleen vai mitä meidän tulisi tehdä???
Tuli pitkä stoori, toivottavasti joku jaksoi lukea ja ehkä auttaakin...
Emme asu Suomessa. Lapset osaavat vasta vähän uutta kieltään, joka on lasten isän äidinkieli. Kotona puhumme pääasiassa Suomea.
Pelkäsin kuollakseni koulunaloittamista ja sitä, kuinka poika tulee pärjäämään luonteensa vuoksi vieraan kielen ympäröimänä...tätä pelkoa en toki ole halunnut pojalleni näyttää ja olen koittanut tsempata häntä paljon. Mutta ehkä tuollaista pelkoa ei voi ikinä täysin peitellä? Ehkä lapsi vaistoaa?
Koulua on nyt käyty kevätlukukauden puolelle ja kaikki on mennyt ihan hyvin, paitsi että pojalla on erittäin vaikea saada koulusta kavereita.
Kieltä hän ymmärtää jo hyvin, tosin puhumaan ei suostu mitään.
Tässäpä se ongelma onkin.
Poika sanoo -ja väliin itkee- monena aamuna, ettei hän halua mennä kouluun. On kuitenkin niitäkin aamuja, jolloin hän sinne reippaana lähtee.
Tämä on JUURI sitä, mitä olen aina pelännyt! Ahdistaa niin sairaasti pojan puolesta.
Tänä aamuna poika itki ja kiukutteli, ettei varmasti lähde mihinkään ja sain suostutella ja selitellä ja taivutella...kyselin, miksi hän ei halua, mikä siellä on pahasti ja poika kertoi, että kun aina saa olla niin yksin. Kukaan "ei halua" olla hänen kans. Voitte varmaan kuvitella kuinka tämä raastaa äidin rintaa.
Lopulta mies vei pojan puoliväkisin ja niin hän sinne koululle oli lähtenyt raahustamaan...lupasimme pojalle, että soitamme opettajalle heti asiasta ja juttelemme, miten voimme auttaa häntä. Ja soitammekin, jo tänä aamuna.
Olo on vaan niin avuton ja neuvoton...
En ymmärrä, kuinka voisin olla tässä tilanteessa parempi äiti ja kuinka voisimme toimia niin, ettei pojan elämä saisi mitään pahempia kolhuja näiden asioiden vuoksi...
Asiaa hankaloittaa se, että poika osaa myös kiukutella ihan kiukutellakseen, siis hänessä on sitä piirrettä, että koittaa saada kiukuttelulla tahtoaan läpi. Siis ehkä olemme tuon herkän luonteen vuoksi antaneet hänelle liikaa periksi ja hän koittaa itkua tuhrustaen sitten saada läpi milloin mitäkin...
On niin paska äiti-olo, ettei tosikaan.
Mietin monesti, onko poika vain herkkä vai onko hän myös kuriton? Miten osaan erottaa nämäkin asiat toisistaan?
Kuinka ihmeessä voimme auttaa poikaa saamaan kavereita koulussa ja kannustaa häntä puhumaan uutta kieltä!? Pitäisikö meidän vaihtaa kotikielikin paikalliseen kieleen vai mitä meidän tulisi tehdä???
Tuli pitkä stoori, toivottavasti joku jaksoi lukea ja ehkä auttaakin...
