Itselläni on hieman samankaltainen tilanne. Miehelläni on lapsi joka asuu meillä eikä tapaa äitiään. Lapsi kiusaa minua meidän ollessa kahdestaan. Lapsen isän ei tarvitse mennä kuin vessaan niin lapsi alkaa tehdä jotain mikä ärsyttää minua. Lapsen ilmeestäkin näkee, että tekee sen tahallaan. Heti kun lapsi kuulee, että vessan ovi käy ja isä tulee juoksee äkkiä sohvalle istumaan ja on kiltti kuin enkeli. Samoin jos vietämme yhteistä vapaapäivää lapsen kanssa, isä on siis töissä ja me olemme kahden niin ajoittain meillä menee tosi upeasti. Ei ole kuin ns. normaaleita viisi vuotiaan kiukkuja, mutta ajoittain ihan yhtäkkiä esimerkiksi pelaamme palapeliä alkaa ensin mökötys ilman syytä, sitten kiusaaminen. Joko alkaa ärsyttää koiraamme (on potkaissutkin pariin kertaan sitä), uhkaa lähteä kotoo pois (pari kertaa olen hakenut rappukäytävästä takaisin sisälle), kaataa lasista vettä lattialle tahallaan, sotkee pöytää, pyyhkii räkää housuihini tms. mitä nyt ikinä keksiikään. Olen keskustelemalla pyrkinyt pääsemään näistä eteenpäin, sitten olen ottanut ns. takavarikkoon tavaroita jos ei toimi, perunut karkkipäivää tms. Hetkellisesti saan yleensä tilanteen rauhoittumaan, viimeistään sitten kun lapsi taas kuulee, että iskä tulee niin muuttuu kuin yö ja päivä. Vuoden päivät olen tätä kestänyt (olemme siis vuoden asuneet yhdessä). Ymmärrän kyllä, että kyseessä on lapsi ja olen yrittänyt selvittää asiaa puhumalla ja lisäämällä yhteistä aikaa ja kivan tekemistä, että suhteemme kehittyisi. Nyt olen kuitenkin jo niin hermoraunio että pelkkä ajatus lapsen kanssa kahdestaan olemisesta alkaa ahdistaa. En jaksaisi taistella joka asiasta, etenkin kun ne taistelut tuntuu itselle turhilta, koska kyse on selkeästä kiusaamisesta. Tiedän sen lapsen ilmeistä ja erityisesti siitä, että isänsä edessä esittää enkeliä. Lopettaa heti kun isä tulee.
Olen asiasta puhunut lapsen isän kanssa ja isä on siihen aiemminkin puuttunut, mutta ei se ole auttanut kuin hetkeksi. Nyt sitten olen niin väsynyt tähän toimintaan että olen koko ajan hermot kireällä kotona, otan ylimääräisiä työvuoroja ettei tarvitse olla lapsen kanssa. Ei sillä, haluaisin olla ja touhuta ja tehdä. Tykkäisin ajatuksesta, että me olisimme perhe, mutta tällä hetkellä olen tähän kiusaamiseen niin väsynyt, että pelkään etten pysty olemaan se aikuinen niissä tilanteissa. Nyt olemme sitten sopineet miehen kanssa, että minun ja lapsen kahdenkeskistä aikaa vähennetään selvästi ja joka kerta jos on kiusaamista niin kun isä tulee kotiin niin minä sitten kerron heti mitä on tapahtunut ja yhdessä lapsi, lapsen isä ja minä käymme asian läpi. Yritämme siis sitä, että lapsi ei enää onnistu siinä, että kun kuulee, että isä tulee kotiin muuttuu itse enkeliksi vaan totuus tulee silti esille.
Lapselta on kysytty miksi tekee näin, mutta ei suostu vastaamaan. Olen yrittänyt pitää pelin mahdollisimman avoimena niin, että lapsikin uskaltaisi kertoa omista tunteistaan...
Ymmärrän siis täysin, että toisen ihmisen lapsen/lasten kanssa voi olla täysin loppu... Ja kuka täälä nyt sitten aika kärkkäästi sanookin, että lapsi on lapsi ja katso peiliin niin täälä päässä on kyllä peiliin katsottu ja asiaa on monelta kannalta pohdittu. Nyt tilanne on kräjistynyt siihen, että olen niin väsynyt, että pelkään etten enää muista kuka on lapsi ja kuka aikuinen. Joka tapauksessa lapsellakin on vastuu omasta käytöksestään. Toki aikuisen tulee näyttää lapselle mallia siitä miten toista kohtaan käyttäydytään. Siksi olemme nyt alkaneet miehenkin kanssa pohtai omaa käytöstämme toisiamme kohtaan..
Perhekuvio on iso paletti, mutta kuten jo sanoin lapsellakin on vastuu omasta käytöksestään. Kaikkea ei voi suoraa laittaa lapsen syyksi. Lapsen käytökselle yleensä on jokin suurempi syy pohjalla, mutta silti minkälaista käytöstä tahansa ei pidä keneltäkään hyväksyä. Ei edes lapselta.
. 
