P
painaijaisia
Vieras
Synnytyksestä on kulunut nyt kuukausi ja se on alkanut kummitella ja ahdistaa. Koko raskaus oli stressaava ja pelkäsin koko ajan lapsen terveyden puolesta, vaikka tähän ei suoranaista syytä ollut. Suurin pelko oli kuitenkin kalkkeutunut istukka ja miten se kestää jos raskaus menee yliaikaiseksi. Lääkärit eivät tätä huolta ottaneet todesta.
No raskaushan meni kaksi viikkoa yliaikaiseksi ja sitä alettiin käynnistämään. Sain myrkytyksen osastolla ollessani. Käynnistämistä yritettiin viisi päivää, ensin kolme päivää pillereillä, neljäntenä päivänä ballonki laajennus ja viidentenä päivänä puhkaistiin kalvot ja laitettiin tippa. Koko tämä viisi päivää käynnistystä osastolla oli hirveää, olo oli erittäin tukala ja hankala. Painoa tuli myrkytyksen vuoksi 8 kg viiden päivän aikana.
Itse synnytys kesti kalvojen puhkaisusta ja tipan aloittamista erittäin kivuliaista supistuksista n. 12 tuntia. Tämä 12 tuntia meni ihan ok, kun epiduraali vihdoin saatiin toimimaan. Mutta sitten koitti se ponnistusvaihe. Jouduin siinä vaiheessa johonkin käsittämättömään shokkiin ja en tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. En tuntenut supistuksia enkä osanut ponnistaa. Muistan vaan miettineeni ettei tästä tule koskaan mitään ja me ei selvitä tästä. En nähnyt enkä kuullut mitään. Ponnistusvaihe pitkittyi ja paikalla kutsuttiin lääkäri joka päätti että lapsi vedetään imukupilla, joten ei muuta kuin välilihanleikkaus ja imukuppi lapselle päähän. Ihana ja kaunis vauva oli ulkona melko nopesti.
Oma oloni oli täysin epäinhimillinen ja arvoton kun nousin verilammikon seasta jonka paikka riekaleina suihkuun. Olisin vaan halunnut olla yksin. Heti piti tietenkin aloittaa imetys, ihokontakti, sukulaisille soittellut ym. Sillä hetkellä olisin vaan halunnut sulkeutua yksin huoneeseen.
Aina sanotaan että ei sitä kipua sitten muista kun sen nyytin kanssa lähtee sairaalasta. Minulla tämä kokemus ei unohtunut ja tuntuu että se nousee koko ajan voimakkaammin pintaan ja ahdistaa suuresti.
No raskaushan meni kaksi viikkoa yliaikaiseksi ja sitä alettiin käynnistämään. Sain myrkytyksen osastolla ollessani. Käynnistämistä yritettiin viisi päivää, ensin kolme päivää pillereillä, neljäntenä päivänä ballonki laajennus ja viidentenä päivänä puhkaistiin kalvot ja laitettiin tippa. Koko tämä viisi päivää käynnistystä osastolla oli hirveää, olo oli erittäin tukala ja hankala. Painoa tuli myrkytyksen vuoksi 8 kg viiden päivän aikana.
Itse synnytys kesti kalvojen puhkaisusta ja tipan aloittamista erittäin kivuliaista supistuksista n. 12 tuntia. Tämä 12 tuntia meni ihan ok, kun epiduraali vihdoin saatiin toimimaan. Mutta sitten koitti se ponnistusvaihe. Jouduin siinä vaiheessa johonkin käsittämättömään shokkiin ja en tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. En tuntenut supistuksia enkä osanut ponnistaa. Muistan vaan miettineeni ettei tästä tule koskaan mitään ja me ei selvitä tästä. En nähnyt enkä kuullut mitään. Ponnistusvaihe pitkittyi ja paikalla kutsuttiin lääkäri joka päätti että lapsi vedetään imukupilla, joten ei muuta kuin välilihanleikkaus ja imukuppi lapselle päähän. Ihana ja kaunis vauva oli ulkona melko nopesti.
Oma oloni oli täysin epäinhimillinen ja arvoton kun nousin verilammikon seasta jonka paikka riekaleina suihkuun. Olisin vaan halunnut olla yksin. Heti piti tietenkin aloittaa imetys, ihokontakti, sukulaisille soittellut ym. Sillä hetkellä olisin vaan halunnut sulkeutua yksin huoneeseen.
Aina sanotaan että ei sitä kipua sitten muista kun sen nyytin kanssa lähtee sairaalasta. Minulla tämä kokemus ei unohtunut ja tuntuu että se nousee koko ajan voimakkaammin pintaan ja ahdistaa suuresti.
voimia!