Entä jos negatiivinen ajatus lapsesta onkin se totuus?

[Pohtimista]

Useimmilla äideillä tulee josks mieleen jotain tosi negatiivista lapsistaan. Kerran kälyni oli tosi turhautunut ja hän sanoi lapselleen että "olisi helpompaa ilman sinua". Tätä hän sitten kovasti harmitteli jälkeenpäin, pyysi anteeksi lapseltaaan ja kertoi että sanottu ei ollut totta.

Mutta, mistä sen tietää varmasti että joku ns. "sammakko" suusta ei ole se aito tunne, joku pinnan alla piilotteleva totuus? Jos esim. kälyni ei oikeasti ajattele noin, ikinä, miksi sitten hän niin sanoi?

Tämä on kaivellut mieltäni kun luin Katri Mannisen blogia, jossa kyseinen elämäntapavalmentaja esitti että ne asiat jotka ärsyttävät naista pms-oireiden aikaan, ovat itse asiassa 'naisen aidoimpia ajatuksia'. Että jos mies ärsyttää ennen kuukautisia, se tarkoittaa että oikeasti mies ärsyttää koko ajan mutta ärsytys on helmpompi peittää muulloin.

Eli, jos teillä on jotain inhottavia ajatuksia lapsesta, mistä voitte olla varmoja että sitä rakkautta ja lapsen tärkeyttä pn ihan ihan varmasti enemmän? Esim. kun uhmaikäinen vie hermot tai tekisi mieli jättää lapsi mummolaan loppuiäksi, mistä tunnette että se on varmasti vain hetkellinen tympääntyminen joka ei ole se totuus?

 

[hyhaho]

Mikä tuossa on siis perimmäinen pelko? Joku illuusio täydellisyydestä joka rikkoutuu?

Voihan sitä kai herätä siihen, ettei superrakasta lapsiaan aina, mutta ne on kuitenkin lapsia, viattomia omaan osaansa ja ansaitsee kaiken mahdollisen. Ei niiden tarvi/saa/pidä kuulla tuollaisia lipsautuksia, tarkoituksellisia tai vahinkoja, tosia tai puuskissaan sanottuja.

Jos totuus on se, ettei jaksa lastansa niin aikuinen ihminen kerää itsensä ja jaksaa sitä lasta silti, koska se menee kaiken edelle.

Vai onks tän aloituksen nyt tarkoitus olla sellanen "älä nyt, kaikilla on noita, varmasti rakastat, hali hali tsemppi tsemppi, pusi pusi?" jonka jälkeen ei oo enää niin paha olo niistä lipsautuksista?

Älä nyt, kaikilla on noita, varmasti rakastat, hali hali tsemppi tsemppi, pusi pusi.

 

[005]

Eli, jos teillä on jotain inhottavia ajatuksia lapsesta, mistä voitte olla varmoja että sitä rakkautta ja lapsen tärkeyttä pn ihan ihan varmasti enemmän? Esim. kun uhmaikäinen vie hermot tai tekisi mieli jättää lapsi mummolaan loppuiäksi, mistä tunnette että se on varmasti vain hetkellinen tympääntyminen joka ei ole se totuus?

Onhan se ainakin sen hetkinen totuus. Vastuullinen vanhempi osaa kuitenkin käsitellä tunteensa, ottaa niistä vastuun ja jatkaa eteenpäin negatiivista tunteista huolimatta tai vielä parempi jos hän osaa ne "jättää taakseen" tai "kääntää" positiivisiksi. Esim. haastava lapsi voi yhtä aikaa olla sekä positiivisten ("minulla on haasteita joita ratkoa") että negatiivisten ("tästä ei tule yhtään mitään") tunteiden herättäjä.

 

[chef]

No kyllähän sen huomaa, kun se negatiivinen tunne menee ohi. Jos pysyvämpi ja enemmän yllä oleva tunne on positiivinen, uskallan väittää, että se on lähempänä sitä totuutta, kuin se negatiivinen tunne, joka on yllä vain hetken.

Kälylläsi oli varmasti juuri sillä sekunnilla, kun hän sammakon ulos suustaan päästi, sellainen olo, että elämä olisi helpompaa ilman lasta. Mutta tovin kuluttua hän sitten tuli kuitenkin hieman toisiin ajatuksiin. Tai no, kyllähän se elämä on helpompaa ilman lasta, kuin lapsen kanssa, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö sitä silti voisi haluta elämää sen lapsen kanssa. Mullakin on neljä lasta ja kyllä yhden kanssa oli helpompaa...mutta en silti luopuisi kolmesta lapsestani. Paitsi silloin, kun suututtaa ja kiukuttaa ihan hitokseen paljon

Olen 100% varma siitä, että tunnen lapsiani kohtaan niin suurta rakkautta, ettei sen yli mene mikään muu tunne. Voin tuntea suuttumusta ja jopa raivoa lasta kohtaan, mutta se ei silti tarkoita sitä, ettenkö silläkin sekunnilla rakastaisi lastani. Rakkaus on ja pysyy, suuttumus tulee ja menee.

 

[Blue]

Kai sä nyt tiedät että tykkätkö sä siitä lapsesta vai inhoatko sä sitä vaikka välillä kyllästyttääkin. Ihan varmasti tiedät kumpi tunne on vahvempi.

 

[Ciervo]

En allekirjoita Mannisen sanomaa.

 

[Ken guru]

Totuuksia mahtuu maailmaan, joka päivälle erit..

 

["miw"]

Mikä hiton pakko se on että tunteiden pitäs aina olla vaan yhdessä linjassa? Mä olen joskus kuullut et mitä vahvemmin tunnet sitä enemmän välität. Eikä siinä tarkoitettu vaan rakkautta. Vaan että ne elämäsi tärkeimmät myös kuohuttaa eniten. Hyvässä ja pahassa.

Meillä elää jotai kummia kirjoittamattomia sääntöjä siitä miten saa ja miten ei saa tuntea. Kun olen oleillut paljon esim. Italiassa niin siellähän annetaan tulla, korkealta ja kovaa niille läheisille. Tempperamentillä. Eikä kukkaan loukkaannu oikeasti saati kyseen alaista ettet välittäisi

Meillä negatiiviset tunteet pitöisi vaan tukahduttaa. Ja se näkyy. Vai mitä?

 

[vvv...]

Monet tuohduksissa sanotut asiat tulee selkäytimestä.. Eli sulla on selkäytimessä opittuna mitä tälläisessä tilanteessa on aikaisemmin tuhahdettu. Se vain tulee sieltä kun turhautuneena ei ole kontrolli parhaimmillaan, eikä ehdi mitäön muutakaan sanottavaa miettiä, ja sit sanoo tuon vaikkei sitä oikeasti tarkoitakaan.

Mutta tokihan ne todelliset tunteet miestä, lasta elämää kohtaan voi myös olla tuota, ja ne sit voi itselleen myöntää. Tarvittaessa vaihtaa miestä. Tarvittaessa jos ei osaa olla kunnollinen vanhempi, antaa ne lapsetkin isän mukaan, ja olla sit silloin lasten kanssa kun jaksaa olla heille hyvä aikuinen.

 

[Ken guru]

Ja totuus on että kaikki ärsyttää kaikkia välillä. So what.

 

["..."]

Ymmärrä nyt ap, että elämään kuuluu sekä positiiviset että negatiiviset tunteet. Ongelma tulee siitä, ettei negatiivisia sallita. Usein lapsillekaan. Näin kasvetaan syyllistymään.

En kyllä allekirjoita sitä, että negatiiviset olisi jotenkin aidompia tai oikeampia tunteita. Yhtälaisia.

Sen kanssa vois kyllä työskennellä, että mitä sanoo ja kellekin.

Ehkäpä nekään ei tollain ryöpsähtelisi, jos ihminen hyväksyisi kaikki tunteensa.

 

[Vvire]

Tottakai joskus on raskasta perheen ja lasten ja puolison kanssa, mutta useimmitenhan se tunne johtuu vain esim. omasta väsymyksestä. Pitää opetella tunnistamaan omat tunteensa, hallitsemaan tunteitaan eikä syyttä suotta sättiä muita ja purkaa omaa pahaa oloaan muihin. Eli ei, ei pidä mennä sanomaan lapsilleen jotain tuollaista.

 

["miw"]

[QUOTE="...";30020145]Ymmärrä nyt ap, että elämään kuuluu sekä positiiviset että negatiiviset tunteet. Ongelma tulee siitä, ettei negatiivisia sallita. Usein lapsillekaan. Näin kasvetaan syyllistymään.

En kyllä allekirjoita sitä, että negatiiviset olisi jotenkin aidompia tai oikeampia tunteita. Yhtälaisia.

Sen kanssa vois kyllä työskennellä, että mitä sanoo ja kellekin.

Ehkäpä nekään ei tollain ryöpsähtelisi, jos ihminen hyväksyisi kaikki tunteensa.[/QUOTE]

Juurikin.

Ja kun ymmärtää tämän: ainakin minä tiedosta että olen joskus aika rasittava. Ja saan miehessäni aikaan negatiivisia tunteita niin on keleen hienoa että hänkin katsoo minua kokonaisuutena. En ole aina rasittava. Enkä ärsyttävä. Vaan rakastettava. Kun hän hyväksyy ja rakastaa minua tällaisena niin toki suon hänelle samaa.

Kahta ihmistä ei ole "luotu" yhteen ei edes äitiä ja lasta välillä kurssit törmää, se kuuluu elämään

 

["viiraska"]

Kylläpä moni on melkoisia asioita sanonut perheessään. Ajattelen, että ne ovat sillä hetkellä totta. Itse en ole vesittänyt näitä sammakoita sanomalla, ettei pidä paikkaansa, vaan sanon, että äitiä suututti niin kamalasti että sanoi pahasti, mutta OIKEASTI äiti rakastaa lasta siitä huolimatta. Kyllähän lapsikin hermostuu ja on vihainen äidille, mutta ei silti oikeasti halua että äitiä ei olisi.

On tärkeää että lapsi oppii, ettei vihastuminen tarkoita sitä, että rakkaus olisi kuollut.

 

["raivotar"]

[QUOTE="miw";30020129]Mikä hiton pakko se on että tunteiden pitäs aina olla vaan yhdessä linjassa? Mä olen joskus kuullut et mitä vahvemmin tunnet sitä enemmän välität. Eikä siinä tarkoitettu vaan rakkautta. Vaan että ne elämäsi tärkeimmät myös kuohuttaa eniten. Hyvässä ja pahassa.

Meillä elää jotai kummia kirjoittamattomia sääntöjä siitä miten saa ja miten ei saa tuntea. Kun olen oleillut paljon esim. Italiassa niin siellähän annetaan tulla, korkealta ja kovaa niille läheisille. Tempperamentillä. Eikä kukkaan loukkaannu oikeasti saati kyseen alaista ettet välittäisi

Meillä negatiiviset tunteet pitöisi vaan tukahduttaa. Ja se näkyy. Vai mitä?[/QUOTE]

Ah, todella hyvin sanottu. Better out than in!
Kunnon PMS-oireiden sattuessa päälle vihaan koko maailmaa, ja vieläpä todella intohimoisesti. En nyt kuitenkaan ajatellut sen takia katkaista välejä kaikkiin läheisiini, että parina päivänä kuukaudesta en voi sietää heitä.
Olen jossain törmännyt tuohon Katri Mannisen nimeen, en muista missä, mutta hän ei ole käsittääkseni mitään muuta kuin joku jenkkityylinen self-help-"guru" (köh). En jäisi pohtimaan tätä asiaa ainakaan hänen kirjoitustensa pohjalta.

 

[astrolabe]

Aika pitkälle meneviä johtopäätöksiä, jos joku alkaa uskoa, että kerran kuussa koettu ärsyyntyminen onkin pinnan alla jatkuvaa. Huh. Läheisissä ihmissuhteissa voi toisinaan hermostua siihen toiseen, koska emme ole kopioita toisistamme. Se on elämää ja ärtymys menee ohi.