Tämä on jo vanha ketju mutta tuntuu, että johonkin on saatava purkaa ajatuksiani. Minä haikailen myös entiseni perään, vaikka seurustelustamme on kohta jo yhdeksän vuotta. Emmekä edes seurustelleet kuin nelisen kuukautta ja tämä oli semmoista teinirakkautta. Vai oliko? Tuntuu, etten ole hänestä ikinä kunnolla yli päässytkään.. Oli meillä säpinää sen eroamisen jälkeenkin.
Nyt olen itse jo naimisissa ja olen pitänyt yhtä nykyisen mieheni kanssa seitsemän vuotta. Nämä haikailun tunteet entistäni kohtaan tulevat aina silloin, kun hänet näen. Vaikka eri paikkakunnilla asutaankin, "joudun" häntä näkemään, sillä hän on veljeni ja hänen vaimonsa hyvä ystävä, olemme molemmat veljentytölleni kummeinakin. Aina kun näemme, välillämme on jotakin.. kipinää.. Hän saa edelleenkin sydämeni läpättämään. Mutta niin saa myös mieheni. Mieheni on minulle se oikea, hän hyävksyy minut tällaisena kuin olen. Tiedän, ettei siitä tulisi mitään, jos kokeilisimme entiseni kanssa uudestaan. Mutta ne hänen katseensa, mitä hän luo minuun päin aina kun näemme. Saa minut sekaisin.
Tekisi mieli ehkä tavatakin hänet ja puhua asiasta hänen kanssaan. Mutta auttaisiko se muka jotenkin? En usko.
Hän oli ensimmäinen rakkauteni, vaikka se lyhyeen päättyikin. Tänään en edes katsonut häneen päin mutta tiesin ja näin sivusilmällä, miten hän katsoi minuun. Ja minä kävelin vain ohitse.
No, kyllä nämä tunteet tästä taas laantuvat. Olen vain miettinyt, että pitäisikö minun jotenkin saada tämä päätökseen? Että voisin unohtaa.
