Minusta tasa-arvokeskusteluissa menee herkästi puurot ja vellit sekaisin. Äiti on kuitenkin (ainakin toistaiseksi) ainoa sukupuoli, joka voi jälkeläistään synnyttää ja imettää, joten on luontevaa, että äiti on se henkilö, joka on jälkeläiselleen se ensisijainen hoitaja. Ainakin omakohtaisesti koettuna minulle äitiys on ollut iso juttu heti raskaaksitulosta lähtien, mutta miehelle asia konkretisoitui enemmän vasta vauvan synnyttyä. Vaikka lapsemme ovat olleet haluttuja, niin kyllä minä voin rehellisesti myöntää, että esimerkiksi alussa vauvanhoito 24 h aiheutti sen, että minä olin selkeästi parempi hoitamaan lasta kuin mies. Mies nukkui sikeästi yöt ja vain minä heräilin, minä myös osasin tulkita vauvan itkuja ja tarpeita paljon luontevammin kuin mies. Tietenkin mies on koko ajan ollut vapaa-aikoinaan paljon vauvan kanssa, mutta hänelle vauvanhoito ei ole lähtenyt ollenkaan niin hyvin käyntiin kuin minulla. En halua nostaa itseäni jalustalle, mutta uskon, että meidän perheessä vauvalle olisi ollut elämän ensimmäinen iso shokki se, että minä olisin lähtenyt töihin ja mies olisi jäänyt hoitamaan vauvaa. Uskon, että vauvan psyykeen kehittymisen kannalta on tärkeää, että se tärkein ihmiskontakti luodaan ajan kanssa. Suosittelen jokaiselle lapsen normaalin psyykkisen kehityksen vaiheiden lukemista alan kirjallisuudesta. Kyse ei siis ole siitä, että vauvaa pompotellaan vuoroin isälle, vuoroin äidille ja ehkä välillä isovanhemmillekin.
Oleellista tässä vuorohoitamisessa on myös se, että jos iso piiri hoitaa lasta, niin niiden ihmissuhteiden pitäisi olla varsin pysyviä. Esimerkiksi päivähoidossa hoitajat saattavat vaihtua tiheään. Minusta moni tässä akateemisäitikeskustelussa ajattelee, että vauvavaihe on vain välttämätön paha, jonka jälkeen pääsee taas takaisin töihin, jotta pääsee helpommalla ja pääsee tekemään mielekästä työtä. Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän hän tarvitsee vanhempiaan. Mitä enemmän on lasten kanssa, sitä enemmän oppii tuntemaan, mitä he tarvitsevat. Jos hoitovastuun sysää hoitopaikkaan, niin vanhemmat voivat kuvitella, että kaikki on ihan kunnossa, vaikkei oikeasti olekaan. Eivät hoitajat sano vanhemmille, että lapsenne kaipaa syliä ja enemmän huomiota kuin mitä pystytte antamaan.
Fakta on se, että suomalaisnuoret voivat huonosti. Ennen huonosti voivat vain pojat, nyt myös tytöt. En halua tuomita kenekään valintoja, mutta haluaisin, että jo jälkikasvua suunnittelevat miettivät tarkasti, että siihen lapseen pitää sitoutua alusta asti. Kasvatusta, yhdessäoloa, kiireetöntä olemista, hoivaa yms. ei voi ulkoistaa.
Joku kirjoittaja tokaisi, että miksi sitten yhteiskunnan tukia on yleensä vain 3-vuoden ikäiseksi asti. Jos olisit lukenut psykologiaa, tietäisit, että 3-v ikärajassa on kaksi syytä: rahasyyt (kotihoito halvempaa kuin yhteiskunnan järjestämä päivähoito) ja kehitysopilliset syyt (lapselle yleensä paras hoitopaikka 0-3-v iässä on oma koti).
En ole kotiäiti. Omassa kunnassani ei ole hoitolisää. Mielelläni olisin lapseni hoitanut kotona, mutta meillä oli miehen kanssa ristiriitaisia näkemyseroja hoitamisen suhteen. Kotiäidiksi jääminen vanhempainlomakauden jälkeen olisi tarkoittanut sitä, että omakotitalomme olisi pitänyt myydä. Taloudellisten syiden vuoksi jouduin menemään takaisin töihin mielestäni liian aikaisin. Omasta mielestäni lapsemme ovat kärsineet liian aikaisesta päivähoidon aloittamisesta, mutta iso asuntolaina pakotti palaamaan töihin. Yleensä akateemisilla on hyvät tulot (varsinkin yli 30-v), joten monelle töihin palaamiselle ei ole pakkoa tai ainakaan ei ole hirveä kiire töiden aloittamisen kanssa.
Suoraan sanottuna en ymmärrä, miksi jotkut perheet eivät hyödynnä äitiys- ja vanhempainrahakautta, vaan äiti (isä) menee kesken kauden töihin siis silloin, kun kyseessä on vain työstä johtuvat syyt. Jotenkin herää kysymys, että onko ihan loppuun asti mietitty, että mikä olikaan elämässä tärkeysjärjestys.