Isä on in, äiti mustis

["Rymy"]

Voisiko joku laittaa rohkaisevaa kommenttia tälle mustankipeälle äidille?
Tilanne on siis se, että poika on nyt 1,5 v, olen ollut töissä kohta puoli vuotta, kun isä on ollut kotona hoitovapaalla. Isä ja poika tulevat toimeen loistavasti, minun mielestäni liiankin hyvin. Sitä ollaan niin isän poikaa, ettei äiti oikein enää kelpaa mihinkään. Kotiin kun tulen, lapsi nyhjää minun kanssani ehkä 10 minuuttia ja hakee sitten isänsä. Jos isä yrittää laittaa ruokaa, siivota tai olla koneella, poika ei suostu leikkimään vain minun kanssani, vaan iskä pitää saada mukaan myös. Tuntuu kuin olisin ilmaa. Nukuttamaan vielä kelpaan ja aamupuuron antamaan, mutta yritänpä keksiä mitä leikkejä tahansa, niin ei kiinnosta jos iskä ei ole mukana. Iltatanssi on ollut minun ja pojan oma juttu töiden alkamisen jälkeen, mutta nyt siihenkin tarvitaan iskä.

Tiedän, että tilanne on mahtava: isän ja pojan suhde on läheinen, minulla olisi mahdollisuus vaikka huilia ja lukea lehteä kotiin palatessani, kun lapsi ei ole koko ajan lahkeessa kiinni. Lapsilla on isä-vaiheita riippumatta siitä, kumpi vanhempi on töissä tai vaikka molemmat. Irtaantuminen äidistä on tervettä ja kuuluu ikään. Haluan, että lapsen isä jää vielä joksikin aikaa kotiin, ettei poikaa tarvitse laittaa hoitoon. Tiedän että kaikki on paremmin kuin hyvin. Silti iskee tämä toivoton mustasukkaisuus ja torjutulksi tulemisen tunne. Omistushalua kai se on tai jotain ja siitä pitää päästä yli.

Rohkaiskaa siis! Kai se lapsi minuakin vielä rakastaa? Tuleeko vielä aika, kun äitikin olisi taas IN?
Mitä hyviä puolia tilanteesta vielä keksisin? Jotain, mitä voin ajatella kun paha mieli taas iskee.

Että jos positiivisia vastauksia saisi... Negatiivisuus onnistuu minulta itseltänikin...

 

[Supikas]

[QUOTE="Rymy";29027040]

Tiedän, että tilanne on mahtava: isän ja pojan suhde on läheinen, minulla olisi mahdollisuus vaikka huilia ja lukea lehteä kotiin palatessani, kun lapsi ei ole koko ajan lahkeessa kiinni. Lapsilla on isä-vaiheita riippumatta siitä, kumpi vanhempi on töissä tai vaikka molemmat. Irtaantuminen äidistä on tervettä ja kuuluu ikään. Haluan, että lapsen isä jää vielä joksikin aikaa kotiin, ettei poikaa tarvitse laittaa hoitoon. Tiedän että kaikki on paremmin kuin hyvin. [/QUOTE]

Näyttää siltä, että järjellä ymmärrät tämän asian ihan kuten se onkin. Tunnepuoli vain kulkee omia polkujaan. Mutta voitaisiinko ajatella, että niinhän se kuuluukin tuntua vähän tuollaiselta? Millainen äiti se olisikaan, jota ei yhtään haittaisi pojan torjunta? Ehkä voisit vähän kuin yrittää hyväksyä sitä tunnetta, ja yrittää lohdutella itseäsi sitten noilla järkiperusteluilla. Ja kuten olet tiedostanut, lapsella on erilaisia vaiheita. Ehkä hän jo kohta takertuukin kovasti vuorostaan sinuun!

Oletko puhunut miehesi kanssa asiasta? Voitko kertoa hänelle saman mitä meille? Siis suunnilleen noin "Tiedän kyllä, että... Mutta minusta silti TUNTUU että..."

 

["joo"]

Meillä on suhteellisen sama tilanne. Mutta mä olen kyllä tosi tyytyväinen. Vauva-aika oli sitä tississä kiinni aikaa ja nyt on jotenkin itselläkin helpompi hengittää.
Kyllähän se tietty hiukan kirpaisee, että itse on vaan iso tissi ja isästä tykätään persoonana MUTTA tää sopii ainakin mulle ihan mainiosti. Tosin tiedostan tarvitsevanikin suhteellisen ison fyysisen reviirin.

 

["Rymy"]

"Oletko puhunut miehesi kanssa asiasta? Voitko kertoa hänelle saman mitä meille? Siis suunnilleen noin "Tiedän kyllä, että... Mutta minusta silti TUNTUU että...""

Olenhan minä välillä asiasta maininnut ja mies kyllä ymmärtää, mutta kun se ei auta yhtään tähän oloon!!

Jotenkin helpottaisi, jos mieheni joskus edes tuskastuisi siihen, että poika on aina kimpussa, mutta hänen mielestään se on pelkästään ihanaa (perhana). Yritän ottaa asian huumorilla, mutta kyllä oikeasti lähinnä surettaa... Huomaan sortuvani helposti esim. hemmotteluun, herkkujen antamiseen, säännöistä lipsumiseen, jotta saisin pojalta kiintymyksen osoituksia. Ensinnäkin en halua olla sellainen vanhempi ja toiseksi ei se edes auta. Pitäisikö yrittää ottaa se asenne, että nautin nyt tästä omasta ajasta, kun sitä kerran on tarjolla? Toisaalta pelottaa, että poika etääntyy sitten vielä enemmän. Osaan jo nähdä itseni loukkaantuneena, kun poika haluaakin muuttaa pois kotoa ennenkuin on edes kolmeakymmentä täyttänyt. Mitkä traumat tuolle pojalle vielä aiheutankaan...

 

["vieras"]

Meillä taas sitä isä-vaihetta ei ole tullut vieläkään vaikka lapsi jo 3v.

 

[vievie]

tuli mieleen tää vanhempi ketju

http://www.vauva.info/foorumi/topic/1905-aeiti-toeihin-isae-kotiin-lapsen-kanssa/

 

["vieras"]

Halaa pojan isää ja hae sieltä hellyydenosoituksia. Siis tämä ihan vakavissaan, eikä vinoiluna. Anna lapsen käydä läpi omia vaiheitaan. Älä suotta aseta itseäsi kilpailuasemaan isän kanssa.

 

["Hei"]

Kai sinäkin olet joskus pojan kanssa kahdestaan kotona? Tai ulkona? Meillä on niin päin, että minä joka olen 2v. pojan kanssa kotona olen se ykkössuosikki, ja isää dissataan kun tekee pitkä päiviä töissä. Miestä asia kaihertaa, joten olemme olemme järjestäneet isä-poika-aikaa aina kun mahdollista. Toki ollaan koko perheenäkin paljon, ja sen on huomannut että esim viikonlopun jälkeen isä on taas suosiossa, puhumattakaan lomilla jolloin isä on läsnä koko ajan. Mutta arkisin viikon edetessä huomaa kuinka poika kiukuttelee isälle paljon enemmän ja haluaa äidin tekemään kaiken.

Tänä aamuna poika sanoi isälle tämän tehdessä lähtöä, että tulee ikävä. Siinä oli raavas mies tippa silmässä. Vaihdettaisiin kyllä rooleja jos minä osaisin miehen firman pitää pystyssä, mutta se ei valtettavasti onnistu.

 

["Rymy"]

Kiitos rohkaisusta ja erilaisista näkökulmista! Jotenkin helpottaa hheti, kun saa edes purkaa näitä älyttömiä ajatuksia ja tunteita täällä.
On niin perhanan ärsyttävää, että kun kaiken pitäisi olla hyvin, sitä alkaa repiä v*tutusta vaikka väkisin. Jos tässä itsekin alkaa asiaa miettimään noin niinkuin objektiivisesti, niin olisiko sitten parempi, että poika itkisi äidin perään koko päivän ja illalla minulla ei olisi sitten aikaa edes vessassa käyntiin yksin? Ei olisi, ei. Mikään ei vaan tälle äidille kelpaa.

 

["Annika"]

Hei Rymy!

Tämä kysymys tuli tosi hyvään saumaan.

Jari Sinkkonen vastasi aikanaan Meidän Perhe -lehden lukijakysymyksiin ja siellä kaksi äitiä kysyi juuri samasta asiasta. Toisen poika oli 6, toisen poika oli muistaakseni 2.

Sinkkonen selitti jotenkin näin, että jos lapsi lyöttäytyy toisen vanhemman seuraan, on ymmärrettävää että se "hylätty" vanhempi kokee mielipahaa. Se on normaalia. Nämä äidit olivat itse asiassa kokeneet lapsena olleensa hieman "ulkopuolisia" omassa perheessään ja siksi se tuntui erityisen pahalta. Mutta voi niin käydä muillekin.

Hän ei kuitenkaan neuvonut ymmärtämään tilannetta niin, että sen annettaisiin jatkua sellaisena. Vaan, hän kehotti kummassakin tapauksessa siihen, että isä ja äiti ikäänkuin "lyöttäytyvät yhteen". Tähän tarvitaan myös isää. Isän tehtävä on Sinkkosen mukaan ilmaista lapselle, että tämä ei saa "hylätä" äitiään, vaan myös äidin kanssa mennään kauppaan, ja äidin kanssa voidaan harjata hampaat.

Tällä näkökulmalla on sekin tärkeä viesti lapselle, että hän ei pysty kiilaamaan vanhempien väliin. Se (rajan asettaminen) tuottaa lapselle pettymyksen, mutta samalla hän palautuu siihen lapsen asemaan. Lapsen, jonka asioista vanhemmat päättävät yhdessä.

Sinkkonen tähdensi, että lapsi saattaa nähdä kuinka hänen käytöksensä loukkaa toista vanhempaa (tämä oli siinä 6-vuotiaan pojan äidin vastauksessa, ehkä tiedän pieni ei vielä näe ihan näin). Ja tästä, että lapsi saa jatkuvasti valita isän, seuraa lapselle syyllisyyttä. Vanhemman tehtävä on poistaa lapselta tuo syyllisyyden taakka ja ilmaista, että vanhemmat yhdessä päättävät lapsen asiasta.

Summa summarum: keskustele miehen kanssa, näytä tämä viesti tai googlaa Meidän Perhe -lehden vastaukset (voin palata antamaan linkin jos et löydä sanoilla Poika hylkii äitiä). Sitten sovitte, miten ko. tilanteissa kuten iltasatu tms. toimitte. Poika osoittaa pettymyksensä, mutta pian on mielissään että asia muuttuu.

Paljon tsemppiä!

 

["Rymy"]

[QUOTE="vieras";29027233]Halaa pojan isää ja hae sieltä hellyydenosoituksia. Siis tämä ihan vakavissaan, eikä vinoiluna. Anna lapsen käydä läpi omia vaiheitaan. Älä suotta aseta itseäsi kilpailuasemaan isän kanssa.[/QUOTE]

Oot niin oikeassa! Tätä pitää kokeilla illalla

 

["vieras"]

Noita kausia nyt tulee ja menee, välillä ei kelpaa kuin toinen ja sitten taas toinen. Välillä saa olla tyytyväinen, että saa käydä rauhassa vessassa, ettei kukaan huuda äidin perään.

 

[isiisiisi]

[QUOTE="Hei";29027237]Kai sinäkin olet joskus pojan kanssa kahdestaan kotona? Tai ulkona? Meillä on niin päin, että minä joka olen 2v. pojan kanssa kotona olen se ykkössuosikki, ja isää dissataan kun tekee pitkä päiviä töissä. Miestä asia kaihertaa, joten olemme olemme järjestäneet isä-poika-aikaa aina kun mahdollista. Toki ollaan koko perheenäkin paljon, ja sen on huomannut että esim viikonlopun jälkeen isä on taas suosiossa, puhumattakaan lomilla jolloin isä on läsnä koko ajan. Mutta arkisin viikon edetessä huomaa kuinka poika kiukuttelee isälle paljon enemmän ja haluaa äidin tekemään kaiken.

Tänä aamuna poika sanoi isälle tämän tehdessä lähtöä, että tulee ikävä. Siinä oli raavas mies tippa silmässä. Vaihdettaisiin kyllä rooleja jos minä osaisin miehen firman pitää pystyssä, mutta se ei valtettavasti onnistu.[/QUOTE]

Poika purkaa ikäväänsä tuolla kiukuttelulla. Tulee ihan täälläkin tippa linssiin kun kuvittelen tilanteen, on niin tutun oloista.

Toivoo parivuotiaan pikkumiehen isä.

 

["Rymy"]

Kiitos tuosta vinkistä: Meidän Perhe/Sinkkonen! täytyypä googlettaa.

Joku kysyi kahdenkeskisestä ajasta. Kyllä, pyritään järjestämään sitä, eli minä ja poika vietetään välillä aikaa ihan kahdestaa. Hyvin meillä silloin menee, kun iskä ei ole paikalla. Tätä voisi vielä lisätä. Olen minäkin huomannut, että viikonloppuna poika hieman lähentyy meikäläistä, kunnes taas maanantaina alkaa tuo dissaaminen.

 

[Turbojurpo]

Tilanteesta voi ottaa hyödyn irti. Kun minun poikani ei kelpuuttanut minua hoitajakseen eikä illalla äidin kehotuksesta huolimatta halunnut mennä pesulle, niin minä tarjouduin: "Ei äiti pese, isi pesee!" Poika sanoi heti: "Äiti pesee" ja meni äidin kanssa pesulle virnistellen "mielipahalleni". Kun sanoin häntä isin pojaksi, hän korjasi olevansa äidin poika. Ennen pitkää hän väsyi korjaamaan minua ja nykyään kumpi tahansa kelpaa hoitajaksi.

 

["Rymy"]

Ihanaa Turbojurpo! Juuri noin tähän pitäisi suhtautua. Miksi ihmeessä äiti-ihmiset tekevät asioista niin vaikeita? Kiitos kaikista ihanista kommenteista, tämä lähtee kohta kotiin ja yrittää nauttia elämästä.

 

["emppu"]

Tuttuja tunteita. Meillä 3,5-vuotias tyttö ja on niin isin kaveria ettei ole tosikaan. Jos isi hakee päivähoidosta, ryntää halaamaan, minua tuskin vilkaisee. Samaten menee isin viereen istumaan jne. Joskus meinaa itku päästä itseltä kun tunnen itseni huonoksi.
Tärkeätä mielestäni on kuitenkin se, että ette mene pojan sääntöjen mukaan. Jos sanotaan esimerkiki että lähtee äidin kanssa ulos ja isä jää sisälle, niin sitten tehdään niin, eikä vaihdeta "työnjakoa" lapsen mielipiteen mukaan.