V
varas
Vieras
Kun olin lapsi, päivittäinen ruoka ei ollut käytäntö. Uudet vaatteet ei ollut käytäntö, kuljin isoveljeni vanhoissa vaatteissa alushousuja myöten.
Kun valitin äidilleni nälkääni, vastaus kuului ettei ruokaa ole ja se on nyt vain oltava sitten ilman. Vaikka kaapeissa olikin ruokaa, ei niihin saanut koskea. Äiti oli ainoa joka sai mennä jääkaapillekin, annosteli lasin maitoa taikka yhden siivun juustoa leivän päälle jos niitä oli. Mutta aina jääkaapista löytyi kuohuviiniä tai muuta alkosta haettua pulloa.
Olin onnesta sekaisin, kun aloitin ensimmäisen luokan. Huomasin muutaman päivän jälkeen, että sain koulussa päivittäin aamupuuron, lounaan ja nälän yllättäessä sai jopa mennä keittiölle pyytämään leipää ja lasin maitoa!
Ja sitten se yksi ihana opettaja, joka toi minulle pian kouluni alettua muovikassillisen omalta tytöltään käytöstä poistettuja vaatteita... maanantain odottaminen auttoi minua kestämään pitkät, nälkäiset viikonloput.
Ollessani 8-vuotias, minua tuli vastaan elämäni ikimuistoisin joulu. Äiti joi viikon putkeen, eikä joulusta ollut tietoakaan muuten kuin vanhojen koristeiden muodossa. Joululomasta tuli pitkä ja nälkäinen, kunnes se tapahtui...
Nostaessani äitini takkia naulakkoon, takin taskusta tipahti lattialle suklaapatukka. Kävin hurjan sisäisen kamppailun, kunnes nälkä voitti ja söin sen. Kipitin peittoni alle toivomaan unta, jotta olisin päivän lähempänä koulun alkua. Pian tuli äitini repimään peiton päältäni, huusi ja haukkui minut viinanhuuruisen hengityksensä seasta varkaaksi ennenkuin heitti pihalle.
Siellä minä makasin lumihangessa ylläni opettajalta saatu yömekko, mietin tarinaa pienestä tulitikkutytöstä ja odotin nukahtavani pois. Puolisen tuntia lumihangessa jouluaaton pakkasyönä oli äitini mielestä sopiva rangaistus suklaapatukkansa syömisestä.
Jostain syystä tämä muistui mieleeni nyt taas, kun joulua aletaan odottelemaan. En ole koskaan pitänyt joulusta, enkä pidä vieläkään. Mutta joulua minä aion viettää esikoiseni kanssa, enkä koskaan lyö häntä laimin. Teen kaikkeni, jotta lapseni voi elämänsä edetessä muistella äidin tekemiä jouluruokia ja taianomaisia jouluja.. niin paljon minä lastani rakastan, ettei hänen lapsuuttaan viedä taikka perustarpeet ole puutteellisia, ei vaikka joutuisin mitä sen eteen tekemään.
Kun valitin äidilleni nälkääni, vastaus kuului ettei ruokaa ole ja se on nyt vain oltava sitten ilman. Vaikka kaapeissa olikin ruokaa, ei niihin saanut koskea. Äiti oli ainoa joka sai mennä jääkaapillekin, annosteli lasin maitoa taikka yhden siivun juustoa leivän päälle jos niitä oli. Mutta aina jääkaapista löytyi kuohuviiniä tai muuta alkosta haettua pulloa.
Olin onnesta sekaisin, kun aloitin ensimmäisen luokan. Huomasin muutaman päivän jälkeen, että sain koulussa päivittäin aamupuuron, lounaan ja nälän yllättäessä sai jopa mennä keittiölle pyytämään leipää ja lasin maitoa!
Ja sitten se yksi ihana opettaja, joka toi minulle pian kouluni alettua muovikassillisen omalta tytöltään käytöstä poistettuja vaatteita... maanantain odottaminen auttoi minua kestämään pitkät, nälkäiset viikonloput.
Ollessani 8-vuotias, minua tuli vastaan elämäni ikimuistoisin joulu. Äiti joi viikon putkeen, eikä joulusta ollut tietoakaan muuten kuin vanhojen koristeiden muodossa. Joululomasta tuli pitkä ja nälkäinen, kunnes se tapahtui...
Nostaessani äitini takkia naulakkoon, takin taskusta tipahti lattialle suklaapatukka. Kävin hurjan sisäisen kamppailun, kunnes nälkä voitti ja söin sen. Kipitin peittoni alle toivomaan unta, jotta olisin päivän lähempänä koulun alkua. Pian tuli äitini repimään peiton päältäni, huusi ja haukkui minut viinanhuuruisen hengityksensä seasta varkaaksi ennenkuin heitti pihalle.
Siellä minä makasin lumihangessa ylläni opettajalta saatu yömekko, mietin tarinaa pienestä tulitikkutytöstä ja odotin nukahtavani pois. Puolisen tuntia lumihangessa jouluaaton pakkasyönä oli äitini mielestä sopiva rangaistus suklaapatukkansa syömisestä.
Jostain syystä tämä muistui mieleeni nyt taas, kun joulua aletaan odottelemaan. En ole koskaan pitänyt joulusta, enkä pidä vieläkään. Mutta joulua minä aion viettää esikoiseni kanssa, enkä koskaan lyö häntä laimin. Teen kaikkeni, jotta lapseni voi elämänsä edetessä muistella äidin tekemiä jouluruokia ja taianomaisia jouluja.. niin paljon minä lastani rakastan, ettei hänen lapsuuttaan viedä taikka perustarpeet ole puutteellisia, ei vaikka joutuisin mitä sen eteen tekemään.
Tuli todella paha olo puolestasi, ja voin vain mielessäni kuvitella, miltä susta on tuntunut. 
