Kadonnut:rakkaus

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Pilvenlento
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
P

Pilvenlento

Vieras
Kirjoitan tänne,koska en ymmärrä itseäni: en rakasta enää miestäni vaikka minulla on kaikkki syyt rakastaa häntä. Olemme olleet yhdessä pian viisitoista vuotta ja meillä on yhteiset lapset,joiden kanssa elämme perusarkea vailla suurempia ongelmia. Meillä on koti,josta molemmat pidämme,muuttohaaveita ei ole. Molemmilla mieluinen työ. Mieheni on kiltti mutta määrätietoinen,hellä rakastaja,ystäväni ja huolehtii kodistamme ja lapsistamme siinä missä minäkin. Minun täytyy olla pimahtanut,sitä vaihtoehtoa tarjosi ystäväni puhuessani ongelmastani. En ole rakastanut miestäni moneen vuoteen,mutta koska lapsilla on tässä suhteessamme hyvä olla ja kasvaa kaikesta päätellen,en aio rikkoa perhettä. Sekoan vain pian.Inhoan itseäni.
 
Alkuperäinen kirjoittaja mies1:
Neuvo: kaikkein vähiten aiheutat vahinkoa itsellesi ja ympäristöllesi, jos eroaisit vasta sitten, kun viimeinenkin lapsi on 16v.

Minä olen kyllä eri mieltä. Jos vanhempien suhde ei ole kunnossa, niin lapset kyllä aistivat sen ja kärsivät. Itse tunnen edelleen syyllisyyttä, että vanhempani pysyivät yhdessä minun aikuistumiseeni asti, vaikka heidän suhteessaan ei ollut rakkautta moniin vuosiin. Heidän suhteensa oli etäinen ja kylmä, vaikka he meille lapsille yrittivätkin muuta esittää. Olen saanut todella kummallisen käsityksen parisuhteesta ja avioliitosta. Ehkä siksi itsekään en pysty luomaan kestäviä suhteita, vaan ne tuntuvat aina vankilalta ja ahdistavalta. En halua kokea samaa kuin vanhempani, luovutan hyvin helposti, jos suhteessa tulee ongelmia.
 
Alkuperäinen kirjoittaja erolapsi:
Alkuperäinen kirjoittaja mies1:
Neuvo: kaikkein vähiten aiheutat vahinkoa itsellesi ja ympäristöllesi, jos eroaisit vasta sitten, kun viimeinenkin lapsi on 16v.

Minä olen kyllä eri mieltä. Jos vanhempien suhde ei ole kunnossa, niin lapset kyllä aistivat sen ja kärsivät. Itse tunnen edelleen syyllisyyttä, että vanhempani pysyivät yhdessä minun aikuistumiseeni asti, vaikka heidän suhteessaan ei ollut rakkautta moniin vuosiin. Heidän suhteensa oli etäinen ja kylmä, vaikka he meille lapsille yrittivätkin muuta esittää. Olen saanut todella kummallisen käsityksen parisuhteesta ja avioliitosta. Ehkä siksi itsekään en pysty luomaan kestäviä suhteita, vaan ne tuntuvat aina vankilalta ja ahdistavalta. En halua kokea samaa kuin vanhempani, luovutan hyvin helposti, jos suhteessa tulee ongelmia.

Tilanteet voivat olla niin erilaisia, mutta sinä tunnut ottaneen vanhempiesi eron omalle kontollesi. Onhan se voinut tapahtua esim. vasta vanhempiesi eron jälkeen, jolloin olet alkanut tuntemaan syyllisyyttä ja siihen on voinut vaikuttaa muutkin asiat.
Minusta lapset kyllä pääsääntöisesti haluavat vanhempiensa pysyvän yhdessä. tietysti vanhemmat eivät ole välttämättä aikuisia käytöksessään ja kaatavat taakkaansa lasten niskaan; sitä en tietysti toivo.
Ymmärrän kyllä, että olet menettänyt luottamuksesi, mutta olisiko viisasta hakea sille muitakin syitä, koska ainainen lilluminen vanhempien erossa ei pitkän päälle ole viisasta.
 
Pari viikkoa sitten Iltalehdessä (tai jossakin toisessa lehdessä parisuhdepalstalla) psykologi totesi, että rakkaudesta valtaosa on intohimoa. Jos intohimo laantuu (niinkuin se laantuu kaikissa parisuhteissa vuosien varrella), tuntuu siltä, että rakkauskin katoaa. Jos taas seksin osalta on ollut alusta asti tylsää, ei ehkä tunnu ollenkaan siltä, että koskaan edes olisi rakastanutkaan toista.

Teillä on lapsia ja sen vuoksi sinä et voi lähteä tuosta noin vain pois. Jos olisitte lapseton pariskunta, voisit erota vaikka heti. Minusta sinulla on kuitenkin vastuuta myös lapsien osalta varsinkin, kun kaikki vaikuttaa olevan hyvin.

Voi olla, että syyllinen pahaan oloosi ei olekaan mies vaan sinä itse. Ehkä osittain on kyse tunnistamattomasta masennuksesta, totaalisesta kyllästymisestä, vaihtelunhalusta, et ehkä koe saavasi mieheltä sellaista kohtelua kuin haluaisit tms. Kaikissa noissa edellämainituissa syissä muutosta voi saada ja on mahdollista, että se rakkaus ja kiintymys löytyy uudelleen.

On myös ehkä mahdollista, että arki, työ, kotityöt, lasten harrastukset jne tuntuvat liian tylsiltä ja että kaipaisit elämääsi enemmän hohtoa. Ehkä oma naisellisuus on kateissa ja kaipaisit intohimoa ja säpinää. Jos mietit ja vellot asiaa mielessäsi, et löydä ratkaisua. Ratkaisuun tarvitset todennäköisesti miehesi apua, jotta annat hänen auttaa. Mitä ilmeisimmin ette keskenänne kahdestaan löydä ratkaisua, vaan tarvitsette siihen ulkopuolisen terapeutin apua. Suosittelen sitä lämpimästi (puhun omasta kokemuksestani).
 
Alkuperäinen kirjoittaja Pilvenlento:
Kirjoitan tänne,koska en ymmärrä itseäni: en rakasta enää miestäni vaikka minulla on kaikkki syyt rakastaa häntä. Olemme olleet yhdessä pian viisitoista vuotta ja meillä on yhteiset lapset,joiden kanssa elämme perusarkea vailla suurempia ongelmia. Meillä on koti,josta molemmat pidämme,muuttohaaveita ei ole. Molemmilla mieluinen työ. Mieheni on kiltti mutta määrätietoinen,hellä rakastaja,ystäväni ja huolehtii kodistamme ja lapsistamme siinä missä minäkin. Minun täytyy olla pimahtanut,sitä vaihtoehtoa tarjosi ystäväni puhuessani ongelmastani. En ole rakastanut miestäni moneen vuoteen,mutta koska lapsilla on tässä suhteessamme hyvä olla ja kasvaa kaikesta päätellen,en aio rikkoa perhettä. Sekoan vain pian.Inhoan itseäni.

Olkoot asiat vaikka kuinka hyvin tuo on väärin. jos ei enää rakasta toista niin jätä se niin mieskin saa mahdollisuuden kohdata naisen joka kyllä rakastaa häntä.

Mutta,luuletko nyt oikeasti ettei lapsetkaan huomaa tai vaistoa että jokin mättää vaikka leikit rakastavansa heidän isää? sama pätee miehellesi kyllä mieskin vaistoaa mutta,molemmat taidatte roikkua vain lasten vuoksi suhteessa jossa ei ole rakkautta.
En roikkuisi tuollaisessa suhteessa vaikka minulla olisi 10 lasta jonkun miehen kaa!
 
Uhraat itsesi toisille noh,tuo ei ole oikein mutta,jos kestät niin jatka vain...
älä sitten pelästy kun katsot peiliin joku kaunis päivä.
tuollainen suhde syö ihmisen elävältä. aiheutat alintajunassa itsellesi stressiä.
 
eiköhän kuitenkin kannattaisi yrittää tehdä kaikkensa, jotta asiat saisi järjestykseen? Jos yrittämisestä huolimatta jommalla kummalla suhteessa on paha olo, niin sitten sen jälkeen voi erota. Silloin ainakin tietäisi, että on tullut tehtyä kaikkensa, eikä tarvitse miettiä jälkikäteen, että olikohan ero sittenkin hätiköity ratkaisu. Jos pidät kaiken pahan olon sisälläsi ja teeskentelet, että kaikki on ihan okei, niin silloin olet todella epäreilu miestäsi kohtaan, koska et ole halunnut tarjota hänelle mahdollisuutta, että hän yrittäisi saada suhdettanne paremmalle tolalle.

Jos suhteenne voi nyt huonosti, niin ei se automaattisesti tarkoita sitä, että suhteenne on pilalla. Avioliittoon mennessä perinteisessä vihkikaavassakin puhutaan toistensa tukemisesta hyvinä ja huonoina aikoina. Nyt on teillä se huono aika, muttei se tarkoita sitä, ettäkö huono aika johtaisi heti suoraa tietä suhteen loppuun asti.

Hyvin paljon kyse on siitä, haluatko jatkaa ja haluatko yrittää saada suhdetta kuntoon. Itsestään solmut eivät aukene.

Päädyitpä mihin tahansa ratkaisuun, niin olisi varmasti järkevää, että saisit ajatuksesi selkeäksi, jotta tiedät, mitkä ovat ne syyt, että avioliitto on ajautunut huonoksi. Joskus niitä syitä on vaikea nähdä. Kun järjellä ajatellen ymmärrät ne syyt, sinun on helpompi tehdä päätös siitä, että haluatko yrittää uudestaan, haluatko erota, mitä asioita voit tehdä toisin uudessa suhteessa vaikka eroatkin jne.

Oletko kenties ihastunut toiseen mieheen, joka vaikuttaa paljon paremmalta kuin oma mies? Kohteleeko miehesi sinua hyvin (kunnioittaa, arvostaa, kehuu)? Onko teillä kahdenkeskistä aikaa ollut lasten syntymän jälkeen? Jutteletteko keskenänne ja onko teillä muuta yhteistä kuin puhuminen lapsista ja seksi? Kun lähdet purkamaan tunnevyyhtiä, huomaat, että näihin kysymyksiin joudut rehellisesti ottamaan kantaa. Ajattelemalla itseksesi et saa ajatuksia selkeäksi, mutta jos kirjoitat asioita ylös, niin se selkeyttää ajatuksia kovasti.
 
Yhteen kysymykseen on helppo vastata:ei ole toista miestä. Olen puhunut pari vuotta sitten mieheni kanssa näistä tuntemuksistani, hän sanoi ymmärtävänsä ne arjen harmauden uuvuttamiksi. Mitään muuta ei olekaan,silti ajoittain tunnen olevani tyytyväinen ja onnellinenkin mutta ne tunteet eivät liity mieheeni,lapsiini usein,hyviin hetkiin töissä,hyvään musiikkiin tms. En halua enää seksiä hänen kanssaan koska en ole sydämmelläni mukana,minusta se on pettämistä eikä hänkään halua minua raiskata. Hän ei halua eroa,enkä minäkään sentähden mitä se lapsille tekisi. Miten voisin uskoa lapsieni kärsivän tämänhetkisestä tilanteesta,kun he ovat pirteitä,leikkiviä,avoimia ja saan koulusta vain myönteistä palautetta heistä? Tuulan kommentissa oli jotain mikä jäi vaivaamaan,ehkä pitäisi hakea jostain apua mutta mistä ja pystyisinkö kertomaan kaiken mitä todella tunnen ja pystyisinkö hyväksymään sen mitä joku neutraali ulkopuolinen näkisi meistä ja suhteestamme?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Pilvenlento:
Tuulan kommentissa oli jotain mikä jäi vaivaamaan,ehkä pitäisi hakea jostain apua mutta mistä ja pystyisinkö kertomaan kaiken mitä todella tunnen ja pystyisinkö hyväksymään sen mitä joku neutraali ulkopuolinen näkisi meistä ja suhteestamme?

Tuo kaikki on sinusta itsestäsi kiinni. Toisaalta mitä hävittävää sinulla on enää tuossa vaiheessa? Onhan sekin jotain uutta arjessa, jos vaihtelua haluaa. Eikä kukaan varmasti mitään kovin pahaa suhteessanne näe, ettei sitä kestäisi. Ei tuo kuitenkaan mikään synkkyykisen syöveri ole, noin käy varmasti aika monille muillekin. Ex-n kanssa jätettiin menemättä vaikka meillä oli aika...mutta nähtiin että ero on tuhat kertaa tummempi tuska kuin yrittää selvittää asiat.

Ja oletko ansainnut vapautesi, ellet ole antanut ensin suhteelle mahdollisuutta, eli tekemällä kaiken mitä tehtävissä on vaikka jotkut asiat ei olisikaan niin helppoja.

Mukavampi fiilis sitten hakea eropaperit kun tietää että kaikkea on yritetty.
 
Psykologi, psykiatri, perheterapeutti jne. Nimikkeitä on monia. Myös seurakunnalla on perheasioiden sovittelua, mutta jonot ovat pitkät, koska apua tarvitsevia pareja on monia.

Minun mielestäni on helpompaa puhua asioistaan täysin ulkopuoliselle, koska hänellä on vaitiolovelvollisuus ja hänellä on työn tuoma ammattitaito, joten hän osaa ulkopuolisena tarkastella ongelmaa. Hän osaa myös johdatella kysymyksillään, jakaa puheenvuoroja ja hän saa keskustelua kuljetettua eteenpäin niin, ettei jäädä polkemaan paikalleen ja inttämään samoja asioita. Minusta on jotenkin helppoa, että minä maksan rahaa psykologille ja rahan vastineeksi hän kuuntelee ja kyselee. Istunnon päätteeksi kummallakin osapuolella on OK tilanne: minä olen keventänyt mieltä, psykologi on rikastunut muutamalla kympillä.

Minusta pahinta AP:n tapauksessa on se, että jos ei suostu puhumaan asioista. Mitäpä jos löytää unelmien miehen, menee naimisiin, saa lapsia ja taas muutaman vuoden jälkeen tulee sama tilanne, jota ei osaa selvittää eikä apuakaan uskalla hakea. en oikein tajua, mitä ihmettä AP pelkää. Mitä menettäisi, jos hakisi apua? Jos on valmis investoimaan asuntoon, autoon, lasten harrastuksiin jne, niin ei kai ole liikaa vaadittu, jos muutaman satasen pistäisi yksityiseen perheterapiaan, jos sillä pystyy pelastamaan avioliiton ja parantamaan omaa mielenterveyttä. Ei siellä hullu-tekstiä leimata otsaan!
 
Vai kuvitteleeko ap, että hän on jo kaikkensa tehnyt?
Nyt pitäisi nöyrtyä ja tunnustaa, että kaikki eivät ole kunnossa; jos eroon päätyy, niin sitten vasta tajuaa, että enhän minä edes yrittänyt ja tässä ollaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja mies1:
Alkuperäinen kirjoittaja erolapsi:
Alkuperäinen kirjoittaja mies1:
Neuvo: kaikkein vähiten aiheutat vahinkoa itsellesi ja ympäristöllesi, jos eroaisit vasta sitten, kun viimeinenkin lapsi on 16v.

Minä olen kyllä eri mieltä. Jos vanhempien suhde ei ole kunnossa, niin lapset kyllä aistivat sen ja kärsivät. Itse tunnen edelleen syyllisyyttä, että vanhempani pysyivät yhdessä minun aikuistumiseeni asti, vaikka heidän suhteessaan ei ollut rakkautta moniin vuosiin. Heidän suhteensa oli etäinen ja kylmä, vaikka he meille lapsille yrittivätkin muuta esittää. Olen saanut todella kummallisen käsityksen parisuhteesta ja avioliitosta. Ehkä siksi itsekään en pysty luomaan kestäviä suhteita, vaan ne tuntuvat aina vankilalta ja ahdistavalta. En halua kokea samaa kuin vanhempani, luovutan hyvin helposti, jos suhteessa tulee ongelmia.

Tilanteet voivat olla niin erilaisia, mutta sinä tunnut ottaneen vanhempiesi eron omalle kontollesi. Onhan se voinut tapahtua esim. vasta vanhempiesi eron jälkeen, jolloin olet alkanut tuntemaan syyllisyyttä ja siihen on voinut vaikuttaa muutkin asiat.
Minusta lapset kyllä pääsääntöisesti haluavat vanhempiensa pysyvän yhdessä. tietysti vanhemmat eivät ole välttämättä aikuisia käytöksessään ja kaatavat taakkaansa lasten niskaan; sitä en tietysti toivo.
Ymmärrän kyllä, että olet menettänyt luottamuksesi, mutta olisiko viisasta hakea sille muitakin syitä, koska ainainen lilluminen vanhempien erossa ei pitkän päälle ole viisasta.

Ai kun hän oli eri mieltä sinun kanssasi, niin vasta-argumenttisi on "ainainen lilluminen vanhempien erossa ei pitkän päälle ole viisasta".

Olen kyllä ihan samaa mieltä erolapsen kanssa. Onnellinen koti on parempi kuin kovasti ahdistava majapaikka, oli kodissa sitten yksi äiti tai isä tai sitten vaikka isä- tai äitipuoli.
 
AP:n tapauksessa kuitenkin ehkä kehottaisin ottamaan ihan rauhallisesti, onhan rakkaudessa kai aina alamäkiäkin, ja tämä taitaa olla jyrkkä sellainen. Jos suhteeseen tosin pesiytyy inhon tai vihan tunteita aviopuolisoa kohtaan, kehottaisin olemaan hyvin varovainen! Nämä tunteet lapset kun vaistoaa hirvittävän herkästi! Paljon voimia ap:lle!!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Sarppana:
Ai kun hän oli eri mieltä sinun kanssasi, niin vasta-argumenttisi on "ainainen lilluminen vanhempien erossa ei pitkän päälle ole viisasta".

Olen kyllä ihan samaa mieltä erolapsen kanssa. Onnellinen koti on parempi kuin kovasti ahdistava majapaikka, oli kodissa sitten yksi äiti tai isä tai sitten vaikka isä- tai äitipuoli.

Heh tuo oli kyllä sinun omaa keksintöäsi, että olisin jotakin mieltä siksi, että olisin eri mieltä. En halua mitään taistelupareja, vaan keskustellaan vain asiasta.

"Onnellinen koti on parempi kuin kovasti ahdistava majapaikka, oli kodissa sitten yksi äiti tai isä tai sitten vaikka isä- tai äitipuoli." Tuo on klisee.

 
Mielestäni lasten takia ei kannata jäädä. Itse olen 22 vuotias ja vanhempieni ero astui voimaan tänä vuonna. Itse sitä olen osannut odottaa useita vuosia, samalla seuraten kuinka aikuiset puhuvat toisilleen yksisanaisia lauseita kerran päivässä kipakkaan sävyyn. Ikäväkseni toistan omassa parisuhteessa samoja ikäviä tapoja jotka olen vanhemmiltani oppinut, sillä muuta mallia läheisyydestä en ole saanut. Nyt myös aikuistumisen myötä tuntuu uusien rutiinien yms. opettelu vaikeammlata, kuin jos asiat tulisivat jo lapsuudesta. Tällä tarkoitan siis sitä että kumpaa vanhempaa tapaan kun tulen pois opiskelupaikkakunnalltani, miten sukujuhlissa ollaan johon MOLEMMAT vanhemmat on kutsuttu, miten tuleva joulu järjestyy ja kenen luona yms. Väitän että lapset sopeutuu tilanteisiin helpommin! Ainakin itse koen että vanhemmat olisi saaneet erota jo 10 vuotta sitten.
 
Eilen illalla keskustelimme mieheni kanssa tästä,minun aloitteestani. Hän ei ole muuttanut kantaansa eikä halua erota missään tapauksessa,sanoi rakastavansa minua edelleen. Tunsin itseni roistoksi valituksineni. Hänellä ei kuulemma ole mitään valitettavaa,pienet vikani hän hyväksyy osana minua. Itselläni heräsi kysymys,olenko koskaan edes rakastanut häntä? Miten olen joutunut tähän,hankkinut perheen miehen kanssa jota olen vain luullut rakastavani. Olen kuvitellut olevani järkevä ihminen,emme rynnänneet suhteeseen,emme hankkineet heti lapsia. Luulin,että olin tutustunut mieheeni tarpeeksi hyvin,kun tein päätökseni sitoutumisesta. Ainoa mitä en kadu ovat lapsemme, heistä en luopuisi mistään hinnasta. Heitä ei olsi ilman miestäni. Mitä enemmän tätä pohdin,sitä enemmän solmuun kiertyvät ajatukseni.
 
Onpa vaikea kysymys; miksi et rakasta enää, vaikka puitteet olisivat kunnossa. Harmittaako sinua jokin? Suututtaako miehessäsi sinua jokin? Saatko mielipiteesi kuuluville? Arvostetaanko sinua?
 
Soitin perheneuvolaan,monen kuukauden jono. Täytyy keksiä jotakin,kaikki vapaapäivät kuluvat tässä ahdistuksessa. Mies1 kysyit suututtaako minua,suututtaa. Vaikka mieheni on osallistunut lastemme ja taloutemme hoitamiseen kunniakkaasti,niin huomasi viime yönä valvoessani,että aina kun olemme käyneet kahdestaan jossakin matkoilla tms. minä olen järjestänyt kaiken,kaikki on tapahtunut minun ehdotuksestani alunperinkin. Hän ei ole koskaan järjestänyt mitään,ei hoitanut mitään ilman minun aloitettani,seksissäkin hän on odottanut minulta ratkaisevaa liikettä. Mieheni tietää,mitä haluaa ja ilmeisesti hän haluaa asioiden kulkevan näin. Niin,suututtaa todellakin. Olen kyllästynyt pyörittämään kaikkea.
 
Ihan kuin exäni. Suhdekin kuulosta kuin edesmennyt avioliittoni. Myös minä puhuin miehelleni tunteistani, fiiliksistäni mm. siitä, että en ollut onnellinen yms. jo pari vuotta ennen eroa. Hän kuunteli, mutta ei kuunnellut. Ainakaan mikään ei muuttunut.

Ehdottelin pieniä muutoksia jotka parantaisivat minun elämisen laatua, mutteivat vaikuttaisi suuresti hänen. Noin vuosi ensimmäisestä keskustelusta sanoin hänelle, että olen miettinyt eroa yhtenä vaihtoehtona. Hän ei missään nimessä halunut sitä. Kaikkihan oli hyvin, emme edes riidelleet koskaan. Hän lakaisi asian maton alle ja unohti sinne. Vuoden päästä ilmoitin hakevani eroa. Olin ennen tätä ilmoitusta,noin kuukausi aiemmin yritänyt jälleen kerran puhua. Ei vastakaikua -kaikkihan on hyvin. Hänellä ainakin.


Minäkin puolustelin liittoa -mieshän on hyvä mies, tekee sitä sun tätä ja on hyvä isä lapsille. Jälkikäteen huomasin, että nostin häntä jalustalle jopa hiukan ansiottomastikin. Olisiko saanut mitään aikaiseksi, ellen minä olisi pitänyt pyöriä pyörimässä, tuskin.


Tein valinnan ja päätin, että jos tarvitsee valita, kumpi on onnellinen, mies vai minä, niin valitsen itseni.

Erona seurava kuukausi oli aika kaaosta. Nyt muutama vuosi erosta ja lopputulos on se, että kaikki ovat tyytyväisiä nykytilanteeseen -minä, hän ja lapset.


 
Olen tällä palstalla tätä neuvoa kertonut ennenkin, mutta toistettakoon se nyt uudestaan. Kun kävin aikoinaan exäni kanssa psykiatrin sekä psykologin luona perheterapiassa, niin psykiatri antoi hyvän käytännön "kotiläksyn". Meidän piti hankkia lapsille hoitaja muutamaksi tunniksi esim. kerran viikossa (tai jos hoitajaa oli vaikea saada, niin kerran kahdessa viikossa) siten, että joka toinen kerta mies järjesti sellaiset treffit, että mies järjesti jotakin kivaa, josta arveli naisen tykkäävän. JOka toinen kerta järjestämisvuorossa oli nainen, joka puolestaan järjesti treffit, jonka arveli miellyttävän miestä.

Tuossa yllämainitussa jutussa oli se hyvä puoli, että kumpikin joutui aktiivisesti tekemään ja miettimään asioita. Mies ei siis voi viedä naista lätkämatsiin eikä nainen katsomaan balettia (kärjistäen sanottuna), vaan joutui miettimään, mistä toinen voisi oikeasti tykätä. Jos rahaa on vähän, niin ilmaisia tai halpoja keinoja voi käyttää (leipoa yhdessä pipareita, käydä kävelyllä, hieroa hartioita samalla kun katsoo lempiohjelmaa DVD:ltä).

Sekä ex-mieheni että nykyinen mieheni ovat huonoja keksimään mitään yllätyksiä. Huomasin vasta hiljattain, että minä olen myös huono ottamaan vastaan yllätyksiä. Minä heti ensimmäisenä sanon, että: "Voi, ei sun olis tarvinnut, miksi sä menit tuhlaamaan rahojasi", kun pitäisi päinvastoin kiittää kovasti ja olla ilahtunut. Minä siis huomaamattani olen vienyt antamisen ilon mieheltä ja jos on liian kriittinen, niin mies ei ehkä uskalla edes yrittää.

Jos sinä haluat huomioimista, niin mietipä, että voisiko sinussakin olla pientä vikaa tässä asiassa? Jos sinä olet taitava arjen organisoija (niin kuin moni nainen on, kun on opetellut asioita esim. äitiyslomalla pienten lasten kanssa), niin välttämättä toinen ei taas ole hyvä sellaisessa. Tunnistan ainakin itsessäni sen vian, että teen herkästi kotona ja töissä kaiken itse, koska osaan asiat. Sitten kuitenkin valitan mielessäni väsymystä ja uupumusta sadatellen sitä, kun toiset eivät tee mitään. Sitä siis saattaa huomaamattaan ruokkia väärää käyttäytymismallia.

Mitäpä, jos annat miehellesi vastuuta kodin ja perheen hoidosta. Hanki itsellesi joku harrastus, joka vie aikaasi, jollet muuten osaa ottaa omaa aikaa tai ala vaikka järjestelmällisesti tapaamaan vanhoja ystäviäsi. Kun annat miehen tehdä asiat omalla tavallaan, niin asiat kyllä hoituvat.

Mies ei voi lukea ajatuksiasi, vaikka niin haluaisitkin. Jos sinua ottaa päähän hänen passiivisuutensa, NIIN SANO SIITÄ HÄNELLE SUORAAN. Kyllä hän ymmärtää sinua ja kuuntelee sinua, kun sanot selväsanaisesti, mitä häneltä odotat. Sinulla on selvästikin kiltti mies, joka on tottunut siihen, että sinä olet pomo ja hän on alainen.

Jos haluat häneen annoksen macho-miehen elkeitä, niin sano siitäkin. Kun kertoo miehelle, että haluaa intohimoa ja pelkäät, että hänen passiivisuutensa ja aloitteettomuutensa tukahduttaa seksihaluja, niin seksi ainakin on yleensä sellainen asia, että siitä haluaa pitää kiinni. Niin miehen kuin naisenkin seksihaluja latistaa se, jos joutuu helposti torjutuksi. Erityisesti miehille se on arka paikka, koska jos mies kokee, ettei vaimo halua häntä, niin siitä voi seurata jopa erektio-ongelmia.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Pilvenlento:
Soitin perheneuvolaan,monen kuukauden jono. Täytyy keksiä jotakin,kaikki vapaapäivät kuluvat tässä ahdistuksessa. Mies1 kysyit suututtaako minua,suututtaa. Vaikka mieheni on osallistunut lastemme ja taloutemme hoitamiseen kunniakkaasti,niin huomasi viime yönä valvoessani,että aina kun olemme käyneet kahdestaan jossakin matkoilla tms. minä olen järjestänyt kaiken,kaikki on tapahtunut minun ehdotuksestani alunperinkin. Hän ei ole koskaan järjestänyt mitään,ei hoitanut mitään ilman minun aloitettani,seksissäkin hän on odottanut minulta ratkaisevaa liikettä. Mieheni tietää,mitä haluaa ja ilmeisesti hän haluaa asioiden kulkevan näin. Niin,suututtaa todellakin. Olen kyllästynyt pyörittämään kaikkea.

Pilvenlento, varaa aika yksityiseltä terapeutilta, mikäli vain taloudellisesti pystyt. Taksat ovat noin 80 euroa/kerta.

Vanha klisee, mutta joko sinun täytyy hyväksyä miehesi sellaisena kuin hän on, tai sitten mietiskellä jotain muuta.

itsekin saman asian kanssa painineena, olen ottanut sen asenteen , että ai kun kiva, että mä saan päättää lähes kaikesta. Toki välillä veetuttaa tuuppia aikuista ihmistä eteenpäin, , mutta toisaalta mieheni taas on monella muulla tavalla kovin kiva tyyppi ja arvostan häntä suuresti.

Elämä on.
 
ekä ex-mieheni että nykyinen mieheni ovat huonoja keksimään mitään yllätyksiä. Huomasin vasta hiljattain, että minä olen myös huono ottamaan vastaan yllätyksiä. Minä heti ensimmäisenä sanon, että: "Voi, ei sun olis tarvinnut, miksi sä menit tuhlaamaan rahojasi", kun pitäisi päinvastoin kiittää kovasti ja olla ilahtunut. Minä siis huomaamattani olen vienyt antamisen ilon mieheltä ja jos on liian kriittinen, niin mies ei ehkä uskalla edes yrittää.


Ristus mitä vätyksiä
 

Yhteistyössä