T
tää on turhaa ajan hukkaa!
Vieras
Tässä sitä taas ollaa. Yksin kotona viettämässä pitkästä aikaa töistä vapaapäivää. Mies on sairaslomalla. On ollut jo noin pari kuukautta.
Työaikani ovat todella epäsäännölliset. Yleensä sellaiset, että olen käytännössä koko päivän poissa. Miehellä taas on kaiket päivät aikaa tehdä mitä tekee. Onhan hän jo sen verran kuntoutunut, että pystyy aika lailla tekemään, mitä haluaa. Ainakaan kaljan juontia ja kavereiden kanssa heilumista se ei estä.
Nyt olisi oiva aika olla yhdessä. Vaan kun ei niin ei. Taas mieheni kaveri soitti, että NYT olisi asiaa. Huomenna olen koko päivän taas poissa ( kello 9-19 töissä aikana. Käytännössä olen poissa noin 8.15- 19.45 välisenä aikana.). Nyt kaverilla on asiaa. Asiaa mieheni ei tietenkään voi hoitaa huomenna. Näin on monena muuna vapaapäivänäni on käynyt. Kavereiden kanssa asioimiseen liittyy kiinteästi kalja. Sitä otetaan aina. Enemmän tai vähemmän. Joka tapauksessa aina.
Auton laitto on toki myös tärkeää. Niin tärkeää, että monena vapaapäiväni se on ollut tärkeämpää kuin kanssani olo. Auton laitto vaatii kanssa kaljaa! Enemmän tai vähemmän. Yleensä enemmän. Auton laitto menee yleensä totaalisen kittauksen puolelle. Ja nyt en puhu auton peltien tilkitsemisestä ja kittauksesta. Se kuulemma kuuluu toimenkuvaan, kun korjataan jenkkiä.
Tietokonepelejä on aikaa pelata tuntikausia. Mesessä on aikaa kirjotella kun olen poissa ja kun olen iltaisin paikalla. Niin ja juoda kaljaa. Kanssani ei ole aikaa keskustella, saatika lähteä lenkille.
Ohhoh! Olen yllättynyt... positiivisesti vielä: Eilen mieheni kävi kanssani paistamassa makkaraa ja uimassa. Tosin hänen täytyi saada kaljaa, jotta reissu onnistui.
Olen yrittänyt sietää tätä. Olen yrittänyt olla samanlainen (siis juoda kaljaa, enemmän ja vähemmän), jotta sietäisin tätä. Olen yrittänyt pitää pääni ja pysyä selvinpäin, vaikka mieheni juo ja silti olen yrittänyt sietää häntä. EN ENÄÄ VOI SIETÄÄ HÄNTÄ ja hänen kaljanjuontiaan.
Kaikkiin asioihin hänen läsnäollessaan liityy kalja. Kaikki juhlatkin vietetää "Kosteissa merkeissä!". Kärsin tästä suunnattomasti. En voi enää sietää itseänikään, sillä olen juonut niin monta kertaa ja niin paljon ja tehnyt typeryyksiä. Enää en halua juoda.
Kärsin näistä ryyppäjäisistä, vaikken joisikaan. Minulla on ongelma. En voi ottaa vain vähän. Jos otan vähän, otan silloin paljon. Itsehän minä sen päätöksen teen, että juon... mutta inhottavasti se alentaa kynnystä, kun joku koko ajan renkuttaa vieressä, että "ota, ota nyt!" En halua enää hengailla porukassa, jossa juodaan. Kärsin juomaan painostamisesta, jota hänen kaverinsa harrastavat. Kukaan ei halua kuunnella, kun sanon, etten halua, että kukaan edes tarjoaa. Päin vastoin. Niin, voin kieltäytyäkin. Ja niin jatkossa teenkin. Se kylläkin erottaa minut tästä mieheni kaveripiiristä, mutta mitä väliä.
Juon satunnaisesti. Mieheni joka ilta.
Hänellä on erittäin lämpimiä tunteita alkoholia kohtaan. Kuulostaa kuin hän olisi rakastunut kaljaan. Sanotte mustasukkaiseksi, ihan varmasti... mutta jos kalja liittyy kaikkeen... on mielestäni miehelläni epäterveen kiinteä suhde kaljan juomiseen.
Lisäksi tunnen olevani kaikessa alistettu ja väheksytty. Mieheni väheksyy minua sen vuoksi, että jätin hoitoalan koulutukseni kesken ja lähdin työkokeiluun kukkakauppaan. Hänen mielestään ei ole yhtä hohdokasta olla kukkakauppiaan kanssa, kuin hoitajan kanssa. Tuntuu, että hän määrittelee ihmisarvoni aika pitkälle sen perusteella, mitä teen työkseni. Olen vähempi ihmisenä, kun tuon vähemmän rahaa kotiin, kuin hän.
Vapaa ajalla en ole yhtä sosiaalinen kuin hän. On minulla kavereita ja ystäviä, en vain tapaa heitä kovin usein. Mieheni teoria asiasta on, etten välitä ihmisistä/ kavereista yhtä paljon kuin hän. En ole kaverina yhtä hyvä tyyppi kuin hän. Ihmiset eivät siis hänen mielestään pidä minusta yhtä paljon kuin hänestä.
Niin... näen asian sillä lailla, etten ole maailman napa. Ei maailma kaadu siihen, etten aina vastaa puhelimeen tai mene sinne minne pyydetään. On totta, että ystävää autetaan hädässä ja voi olla, että ystävä on hädässä juuri silloin, kun en vastaa puhelimeen. Harmi. Tosin maailmassa on muita ihmisiä, jotka juuri silloin voivat ehkä auttaa. Olen itsekkin soittanut hädässä ihmiselle, joka ei vastaa... sitten jollekkin muulle, joka vastaa. Ei se sen kummempaa ole, etten minäkään aina vastaa.
Tosin omat ystäväni ovat kaikki vähän outoja, hulluja ja useimmat huorahtavia tai narkkareita olleet koko ikänsä. Minulla ei tietenkään ole ollut harkintakykyä hankkiessa kavereita. Hänen ystävät ovat hyviä tyyppejä.
Mielipiteeni ovat aina väärin. Hänen mielipiteensä oikein ja minun pitäisi olla samaa mieltä hänen kanssaan. Tottakai olen vastarannankiiski, jos pidän mielipiteestäni kiinni... vaikka annankin hänen pitää omasta mielipiteestään kiinni.
Tietenkään en ole yhtä viisas, kuin hän. Jos tiedän jostakin jotakin, voi siihen suhtautua hyvin ivallisesti. "Katos katos... muijakin on sentään jotain oppinut elämänsä varrella!". Jos kerron jonkin mielestäni mielenkiintoisen faktan, on se senverran tylsä, että voi vaikka haukotella. Asia kuuluu automaattisesti kategoriaan "Kannatti taas tänääkin herätä!"
Mielenkiinnon kohteeni ovat tylsiä tai sairaita... ja tietysti pakkomielteitä, heti jos niistä innostun ja ne tuottavat minulle mielihyvää. Hänen kiinnostuksensa kohteet ovat terveitä ja oikeasti kiinnostavia esim. autot ja kalja, tai kaverit ja kalja. Tai ihan vaan kalja sellaisenaan.
En ole ruusu, mutta kukkiihan se perunanvarsikin. Ja kelpaanhan hänelle... tuskimpa kuulemma muut minua edes huolisivatkaan. Kropassani on siellä täällä ylimääräistä, josta voi kätevästi muistuttaa nipistelemällä ja likistelemällä, usein niin, että sattuu. En kuitenkaa ole seksikäs, ellei minulla ole jotain ihan ihme "hepeneitä" päällä. En ole normaalisti seksuaalinen olento. Minuun ei tarvitse suhtautua, kuin naiseen suhtudutaan, ei tarvitse normaalisti kauniiksi, viehättäväksi, seksikkääksi kehua.
Olen hänen omaisuuttaan. En suoraansanottuna... mutta muille ihmisille sen voi näyttää esim. kourimalla ja kähmimällä minua yleisellä paikalla, vaatteiden altakin, nostelemalla hameenhelmaani ylös, kertomalla kavereille koska "on saanut minulta" jne. Suomennan tämän käytöksen "Katsokaa ja kuunnelkaa: Tämä on minun!". En sano etteikö minua saisi koskettaa. Kyllä minua saa koskettaa, nätisti ja arvostusta viestittävästi. Olen antanut sellaisen esimerkin, että niihin paikkoihin ei tule yleisellä paikalla koskea, jotka jäävät tissiliivien ja pikkareiden alle. No niin, en tiedä tuliko tarpeeksi selvästi sanottua, sillä kuten jo sanoin, harvoin häne muualle koskettaakaan.
Tämän kaiken vuoksi... olen onneton. Onnettomana minusta on tullut surullinen, katkera, ilkeä, vihainen, elämääni ja kaikkeen kyllästynyt, pessimistinen, vanha kanttura (vaikka olen 23, mutta käytös on sitä luokkaa). Ajattelen aina pahinta. Pelkään koko aika pahinta. Huudan ja rähjään aina ja teen mieheni elämästä helvetin.
Olen puhunut erosta. Olen saanut itkuraivareita pelkästään eron puolesta "Miksi helvetissä emme voi erota?!". Olen pyytänyt ja anellut, että eroaisimme. Olen päättänyt jättää hänet monta kertaa. Aina suostun, kun hän maanittelee ja lässyttää jäämään. Inhoan itseäni ja sitä mitä minusta on tullut! Säälin miestäni, kun hän joutuu tämmösen akan kanssa olemaan. Haluaisin eron. Olen kuin halvaantunut. Tuntuu etten pysty tekemään mitään. En pysty olemaan tässä suhteessa. En vain jaksa repäistä itseäni irti. Tukehdun tässä suhteessa. Haihdun ja kuihdun pois. APUA!!!
(Anteeksi tämä vuodatukseni. En halunnut tätä näin kauniina kesäpäivänä. Se vain ryöppysi kuin oksennus sisältäni... Inhoan tätä epätoivoa ja pelkältä saamattomuudelta haisevaa lietettä, jonka kaivoin oman itsesäälini likakaivosta... en vain kestänyt enää pitää tätä sisälläni)
Työaikani ovat todella epäsäännölliset. Yleensä sellaiset, että olen käytännössä koko päivän poissa. Miehellä taas on kaiket päivät aikaa tehdä mitä tekee. Onhan hän jo sen verran kuntoutunut, että pystyy aika lailla tekemään, mitä haluaa. Ainakaan kaljan juontia ja kavereiden kanssa heilumista se ei estä.
Nyt olisi oiva aika olla yhdessä. Vaan kun ei niin ei. Taas mieheni kaveri soitti, että NYT olisi asiaa. Huomenna olen koko päivän taas poissa ( kello 9-19 töissä aikana. Käytännössä olen poissa noin 8.15- 19.45 välisenä aikana.). Nyt kaverilla on asiaa. Asiaa mieheni ei tietenkään voi hoitaa huomenna. Näin on monena muuna vapaapäivänäni on käynyt. Kavereiden kanssa asioimiseen liittyy kiinteästi kalja. Sitä otetaan aina. Enemmän tai vähemmän. Joka tapauksessa aina.
Auton laitto on toki myös tärkeää. Niin tärkeää, että monena vapaapäiväni se on ollut tärkeämpää kuin kanssani olo. Auton laitto vaatii kanssa kaljaa! Enemmän tai vähemmän. Yleensä enemmän. Auton laitto menee yleensä totaalisen kittauksen puolelle. Ja nyt en puhu auton peltien tilkitsemisestä ja kittauksesta. Se kuulemma kuuluu toimenkuvaan, kun korjataan jenkkiä.
Tietokonepelejä on aikaa pelata tuntikausia. Mesessä on aikaa kirjotella kun olen poissa ja kun olen iltaisin paikalla. Niin ja juoda kaljaa. Kanssani ei ole aikaa keskustella, saatika lähteä lenkille.
Ohhoh! Olen yllättynyt... positiivisesti vielä: Eilen mieheni kävi kanssani paistamassa makkaraa ja uimassa. Tosin hänen täytyi saada kaljaa, jotta reissu onnistui.
Olen yrittänyt sietää tätä. Olen yrittänyt olla samanlainen (siis juoda kaljaa, enemmän ja vähemmän), jotta sietäisin tätä. Olen yrittänyt pitää pääni ja pysyä selvinpäin, vaikka mieheni juo ja silti olen yrittänyt sietää häntä. EN ENÄÄ VOI SIETÄÄ HÄNTÄ ja hänen kaljanjuontiaan.
Kaikkiin asioihin hänen läsnäollessaan liityy kalja. Kaikki juhlatkin vietetää "Kosteissa merkeissä!". Kärsin tästä suunnattomasti. En voi enää sietää itseänikään, sillä olen juonut niin monta kertaa ja niin paljon ja tehnyt typeryyksiä. Enää en halua juoda.
Kärsin näistä ryyppäjäisistä, vaikken joisikaan. Minulla on ongelma. En voi ottaa vain vähän. Jos otan vähän, otan silloin paljon. Itsehän minä sen päätöksen teen, että juon... mutta inhottavasti se alentaa kynnystä, kun joku koko ajan renkuttaa vieressä, että "ota, ota nyt!" En halua enää hengailla porukassa, jossa juodaan. Kärsin juomaan painostamisesta, jota hänen kaverinsa harrastavat. Kukaan ei halua kuunnella, kun sanon, etten halua, että kukaan edes tarjoaa. Päin vastoin. Niin, voin kieltäytyäkin. Ja niin jatkossa teenkin. Se kylläkin erottaa minut tästä mieheni kaveripiiristä, mutta mitä väliä.
Juon satunnaisesti. Mieheni joka ilta.
Hänellä on erittäin lämpimiä tunteita alkoholia kohtaan. Kuulostaa kuin hän olisi rakastunut kaljaan. Sanotte mustasukkaiseksi, ihan varmasti... mutta jos kalja liittyy kaikkeen... on mielestäni miehelläni epäterveen kiinteä suhde kaljan juomiseen.
Lisäksi tunnen olevani kaikessa alistettu ja väheksytty. Mieheni väheksyy minua sen vuoksi, että jätin hoitoalan koulutukseni kesken ja lähdin työkokeiluun kukkakauppaan. Hänen mielestään ei ole yhtä hohdokasta olla kukkakauppiaan kanssa, kuin hoitajan kanssa. Tuntuu, että hän määrittelee ihmisarvoni aika pitkälle sen perusteella, mitä teen työkseni. Olen vähempi ihmisenä, kun tuon vähemmän rahaa kotiin, kuin hän.
Vapaa ajalla en ole yhtä sosiaalinen kuin hän. On minulla kavereita ja ystäviä, en vain tapaa heitä kovin usein. Mieheni teoria asiasta on, etten välitä ihmisistä/ kavereista yhtä paljon kuin hän. En ole kaverina yhtä hyvä tyyppi kuin hän. Ihmiset eivät siis hänen mielestään pidä minusta yhtä paljon kuin hänestä.
Niin... näen asian sillä lailla, etten ole maailman napa. Ei maailma kaadu siihen, etten aina vastaa puhelimeen tai mene sinne minne pyydetään. On totta, että ystävää autetaan hädässä ja voi olla, että ystävä on hädässä juuri silloin, kun en vastaa puhelimeen. Harmi. Tosin maailmassa on muita ihmisiä, jotka juuri silloin voivat ehkä auttaa. Olen itsekkin soittanut hädässä ihmiselle, joka ei vastaa... sitten jollekkin muulle, joka vastaa. Ei se sen kummempaa ole, etten minäkään aina vastaa.
Tosin omat ystäväni ovat kaikki vähän outoja, hulluja ja useimmat huorahtavia tai narkkareita olleet koko ikänsä. Minulla ei tietenkään ole ollut harkintakykyä hankkiessa kavereita. Hänen ystävät ovat hyviä tyyppejä.
Mielipiteeni ovat aina väärin. Hänen mielipiteensä oikein ja minun pitäisi olla samaa mieltä hänen kanssaan. Tottakai olen vastarannankiiski, jos pidän mielipiteestäni kiinni... vaikka annankin hänen pitää omasta mielipiteestään kiinni.
Tietenkään en ole yhtä viisas, kuin hän. Jos tiedän jostakin jotakin, voi siihen suhtautua hyvin ivallisesti. "Katos katos... muijakin on sentään jotain oppinut elämänsä varrella!". Jos kerron jonkin mielestäni mielenkiintoisen faktan, on se senverran tylsä, että voi vaikka haukotella. Asia kuuluu automaattisesti kategoriaan "Kannatti taas tänääkin herätä!"
Mielenkiinnon kohteeni ovat tylsiä tai sairaita... ja tietysti pakkomielteitä, heti jos niistä innostun ja ne tuottavat minulle mielihyvää. Hänen kiinnostuksensa kohteet ovat terveitä ja oikeasti kiinnostavia esim. autot ja kalja, tai kaverit ja kalja. Tai ihan vaan kalja sellaisenaan.
En ole ruusu, mutta kukkiihan se perunanvarsikin. Ja kelpaanhan hänelle... tuskimpa kuulemma muut minua edes huolisivatkaan. Kropassani on siellä täällä ylimääräistä, josta voi kätevästi muistuttaa nipistelemällä ja likistelemällä, usein niin, että sattuu. En kuitenkaa ole seksikäs, ellei minulla ole jotain ihan ihme "hepeneitä" päällä. En ole normaalisti seksuaalinen olento. Minuun ei tarvitse suhtautua, kuin naiseen suhtudutaan, ei tarvitse normaalisti kauniiksi, viehättäväksi, seksikkääksi kehua.
Olen hänen omaisuuttaan. En suoraansanottuna... mutta muille ihmisille sen voi näyttää esim. kourimalla ja kähmimällä minua yleisellä paikalla, vaatteiden altakin, nostelemalla hameenhelmaani ylös, kertomalla kavereille koska "on saanut minulta" jne. Suomennan tämän käytöksen "Katsokaa ja kuunnelkaa: Tämä on minun!". En sano etteikö minua saisi koskettaa. Kyllä minua saa koskettaa, nätisti ja arvostusta viestittävästi. Olen antanut sellaisen esimerkin, että niihin paikkoihin ei tule yleisellä paikalla koskea, jotka jäävät tissiliivien ja pikkareiden alle. No niin, en tiedä tuliko tarpeeksi selvästi sanottua, sillä kuten jo sanoin, harvoin häne muualle koskettaakaan.
Tämän kaiken vuoksi... olen onneton. Onnettomana minusta on tullut surullinen, katkera, ilkeä, vihainen, elämääni ja kaikkeen kyllästynyt, pessimistinen, vanha kanttura (vaikka olen 23, mutta käytös on sitä luokkaa). Ajattelen aina pahinta. Pelkään koko aika pahinta. Huudan ja rähjään aina ja teen mieheni elämästä helvetin.
Olen puhunut erosta. Olen saanut itkuraivareita pelkästään eron puolesta "Miksi helvetissä emme voi erota?!". Olen pyytänyt ja anellut, että eroaisimme. Olen päättänyt jättää hänet monta kertaa. Aina suostun, kun hän maanittelee ja lässyttää jäämään. Inhoan itseäni ja sitä mitä minusta on tullut! Säälin miestäni, kun hän joutuu tämmösen akan kanssa olemaan. Haluaisin eron. Olen kuin halvaantunut. Tuntuu etten pysty tekemään mitään. En pysty olemaan tässä suhteessa. En vain jaksa repäistä itseäni irti. Tukehdun tässä suhteessa. Haihdun ja kuihdun pois. APUA!!!
(Anteeksi tämä vuodatukseni. En halunnut tätä näin kauniina kesäpäivänä. Se vain ryöppysi kuin oksennus sisältäni... Inhoan tätä epätoivoa ja pelkältä saamattomuudelta haisevaa lietettä, jonka kaivoin oman itsesäälini likakaivosta... en vain kestänyt enää pitää tätä sisälläni)