Kärsin salaisuudestani joka päivä...

["vieras"]

Jos alkaa liikaa analysoimaan, alkaa itsekkin sitten vain suorittaa vanhemmuutta. Mun mielestä ap kuitenkin analysoi liikaa. Käsittääkseni hyvin harvoissa perheissä sanallisesti sanotaan, että "rakastan sua". Se ei vain kuulu tähän kulttuuriin, ainakaan useimmilla. Se rakkaus sit näytetään tekoina. Siihen lienee tyytyminen, koska vanhempiasi et voi muuttaa, voit vain muuttaa omaa suhtautumistasi, kasvaa aikuiseksi siinä mielessä, että ei sun tarvi noin kovasti pohtia sun ja vanhempiesi välejä. Ne on mitä on ja deal with it. Ja älä ala suorittaa hyvää vanhemmuutta lapsesi kanssa. Jos analysoit ja pohdit liikaa, se menee sellaiseksi tunteettomaksi suorittamiseksi. Vai mitä?

 

[Lampuntaika]

Sitä mikä on puuttunut, on ehkä vaikea pukea sanoiksi. En ole niin 'pikkumainen', että rakastan-sanan puute nyt kaivelisi. Ennemminkin niin, että suuri osa ikäisistäni ( joiden vanhemmat eivät niin halanneetkaan mutta jokin oleellinen oli toisin kuin meillä) näyttää rakastavan vanhempiaan erimielisyyksissäänkin. Mielestäni se näkyy mm. siten, että viikonloppuna käydään omasta halusta kotipuolessa ja sieltä tullaan positiivisella mielellä takaisin. Tai että äidistä ja isästä saatetaan puhua ihan normaalisti ruokalassa, esim. " äiti leipoo ruisleivän sillä tavalla, tulee tosi hyvää..."

 

["vieras"]

[QUOTE="Miia";26592392]Mullekaan ei kai koskaan sanottu että rakastetaan. Omille lapsilleni sanon monta kertaa päivässä. Teoillani sen myös näytän.[/QUOTE]

Kuten myös. Tää taitaa siis olla yleisempää tietyssä ikäluokassa kuin kuvittelisikaan. Ääneen ei meillä sanottu, eikä halailtu. Joskus taputettiin olalle ja katsottiin silmiin, kun haluttiin lohduttaa tai kehua.

 

[hmhgmg]

Onpa varaa moittia.

Me saimme ne vanhemmat jotka saimme. Täydellisiä ei ole kenelläkään. Olisiko mahdollista arvostaa sitä, että vanhemmat pitivät huolta arjesta eivätkä kadonneet.

Työssäni joudun näkemään paljonkin sitä vanhemmuutta jossa kyllä sanotaan kuinka hirveen hirveesti rakastetaan lapsia, ja halataan ja pussataan, mutta sitten vanhempi voi kadota viikoksi ryyppäämään, kuluttaa tökerösti perheen rahat, unohtaa hakea lapsen hoidosta useana päivänä, olla välillä läsnä ja välillä poissa... ja jopa hylätä lapsensa. Näiden vanhempien lapset riippuvat vanhemmassaan ja idealisoivat tätä vielä nuorena aikuisena, koska kunnon irtiottoa ei koskaan voi tulla.

Ole iloinen, että sinulla on vanhemmat, joita voit arvostellakin. Paljon hyvääkin he tuntuvat sinulle antaneen. Jossain määrin neuvoisin vahtimaan itseäsi, ettet luiskahda itsesäälissäsi pysyvästi narsismin puolelle, vaan todella pystyt arvioimaan vanhempasi ihmisinä, ja voit sitten vaan itse päättää olla parempi - kaikellako tavalla? siinäpä haastetta.

 

["akka"]

Mä olen sitä mieltä että nimenomaan se perusturva on puuttunut.Kaikesta kertomastasi huolimatta.

 

[Ketjun ap]

Hmhgmg, aloituksen kysymys oli miksi rakkaudentunne puuttuu minun suunnasta heitä kohtaan.

Kuten kirjoitin, arvostan monia asioita tai tunnustan että ne olivat hyvin. Äitini mm. laittoi monipuolisempaa ruokaa kuin mitä minä osaan tai viitsin. Kylvetyksen ajan hän lämmitti pyjamaani ihoaan vasten jotta se oli lämmin pukea päälle- en itse tee sitäkään.

Silti muistan saaneeni lämpöä ja lohdutusta sekä heikkouden hyväksyntää ihan muualta. Viulunsoiton opettajalta, tädiltä ja kaverini äidiltä. Tunnen rakkautta juuri heitä kohtaan.

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

Älä katso liikaa amerikkalaisia elokuvia.

 

[Ketjun ap]

[QUOTE="akka";26597640]Mä olen sitä mieltä että nimenomaan se perusturva on puuttunut.Kaikesta kertomastasi huolimatta.[/QUOTE]

Mitä on perusturva?
Annoin lapseni, 4 vee, olla viikon mummilassa keväällä. Muistan, että en ollut huolissani karkin antamisesta, ruoasta, riittävästä unesta jne, mutta pelkäsin eniten sitä, ettei vanhemmillani ole selkärankaa. Sanoin heille, että jos joku vieras tai naapuri tarjoutuu vahtimaan lastani tai viemään tämän autolla ilman turvaistuinta eläinpuistoon, heidän on uskallettava kieltäytyä. Toisten pitäminen hyvällä tuulella on heille tärkeää. He vastasivat, että " ei huolta, naapurit OVAT MATKOILLA ". Eli jos naapurit olisivat olleet kotona, vanhempani eivät ilmeisesti olisi kyenneet sanomaan ei ja olisivat päästäneet lapseni heidän matkaansa jotta eisynny konflikteja.

 

[Lampuntaika]

Uskon että parhaansa on tehneet, ja vaikka mun tunne ei ole sellainen kuin haluaisin, voin toimia teknisesti kuin rakastaisin.

Jos on vielä niksejä antaa niin kirjoitelkaa.

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

Uskon että parhaansa on tehneet, ja vaikka mun tunne ei ole sellainen kuin haluaisin, voin toimia teknisesti kuin rakastaisin.

Jos on vielä niksejä antaa niin kirjoitelkaa.

Ala toimia kuin rakastaisit. Eiköhän se tunne seuraa.

 

["vieras"]

Mitä on perusturva?
Annoin lapseni, 4 vee, olla viikon mummilassa keväällä. Muistan, että en ollut huolissani karkin antamisesta, ruoasta, riittävästä unesta jne, mutta pelkäsin eniten sitä, ettei vanhemmillani ole selkärankaa. Sanoin heille, että jos joku vieras tai naapuri tarjoutuu vahtimaan lastani tai viemään tämän autolla ilman turvaistuinta eläinpuistoon, heidän on uskallettava kieltäytyä. Toisten pitäminen hyvällä tuulella on heille tärkeää. He vastasivat, että " ei huolta, naapurit OVAT MATKOILLA ". Eli jos naapurit olisivat olleet kotona, vanhempani eivät ilmeisesti olisi kyenneet sanomaan ei ja olisivat päästäneet lapseni heidän matkaansa jotta eisynny konflikteja.

Miksi ihmeessä joku vanhmpiesi naapuri vahtisi tai veisi lapsesi eläinpuistoon?

"Sanoin heille, että jos joku vieras tai naapuri tarjoutuu vahtimaan lastani tai viemään tämän autolla ilman turvaistuinta eläinpuistoon, heidän on uskallettava kieltäytyä."

 

["vieras"]

Ap, tunteeko sisaruksesi samoin kuin sinä?

 

["vieras"]

En oikeen osaa sanoa mitään. Paha mieli tuli kyllä. Kurjaa tuollainen.

Mutta ihan pakko nyt mainita aiheen vierestä: sä oot tosi taitava kirjoittamaan!!! Jos et jo oo, niin olisit törkeen hyvä kolumnisti tai kirjailija, sulla on sana hallussa.

 

[liittolaisten tytär]

Onpa varaa moittia.

Me saimme ne vanhemmat jotka saimme. Täydellisiä ei ole kenelläkään. Olisiko mahdollista arvostaa sitä, että vanhemmat pitivät huolta arjesta eivätkä kadonneet.

Työssäni joudun näkemään paljonkin sitä vanhemmuutta jossa kyllä sanotaan kuinka hirveen hirveesti rakastetaan lapsia, ja halataan ja pussataan, mutta sitten vanhempi voi kadota viikoksi ryyppäämään, kuluttaa tökerösti perheen rahat, unohtaa hakea lapsen hoidosta useana päivänä, olla välillä läsnä ja välillä poissa... ja jopa hylätä lapsensa. Näiden vanhempien lapset riippuvat vanhemmassaan ja idealisoivat tätä vielä nuorena aikuisena, koska kunnon irtiottoa ei koskaan voi tulla.

Ole iloinen, että sinulla on vanhemmat, joita voit arvostellakin. Paljon hyvääkin he tuntuvat sinulle antaneen. Jossain määrin neuvoisin vahtimaan itseäsi, ettet luiskahda itsesäälissäsi pysyvästi narsismin puolelle, vaan todella pystyt arvioimaan vanhempasi ihmisinä, ja voit sitten vaan itse päättää olla parempi - kaikellako tavalla? siinäpä haastetta.

Jos kerran olet ammattilainen, pitäisikö tarkistaa asennetta? Ei kai sekin ole ap:n vika, että on olemassa sentimentaalisen itsekeskeisiä vanhempia myös. Minä näkisin, että tässä on kysymys kahdesta ääripäästä mutta ongelma on sama. Kun rakastamiskyvyssä on vikaa, niin toiset korvaavat sen ylettömällä tunteellisuudella ja täydellisellä vastuuttomuudella, toiset taas huolellisella oikeintoimimisella. Nyt on alettu terapiapuolella puhua tästä jälkimmäisestäkin ryhmästä ja todettu, että kaikki narsistiset perheet eivät ole noita joiden tekosia sinä joudut työssäsi kestämään. Vaan että piilevä narsismi tuottaa tuhoa sekin, kun päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä mutta kuitenkin sisältö puuttuu.

Kun tämä ymmärrettäisiin yleisemmikin, niin voitaisiin surra ap:n mukana ja kokea aitoa myötätuntoa myös hänen vanhempiaan kohtaan. Jos kiistät ärtyneenä heidän vikojensa merkityksen niin myötätuntosi on ohjelmallista ja suunnattu heidän lastaan vastaan, ei aitoa.

Silloin aikuinen asennoituminen omiin vanhempiin onnistuisi häneltäkin vuosia aiemmin. Surun ja kiukun on tultava oikeassa järjestyksessä, muuten kaikki jää valheeksi ja ap kuvittelee päässeensä asian yli vaikka tosiasiassa hän on vain kehittynyt entistäkin hienostuneemmaksi kyvyssään tuntea väärää syyllisyyttä. Hänestä kehittyy silloin entistäkin paremminkasvatettu lapsi. Mutta hänen omat lapsensa tarvitsevat vanhempaa eivätkä lasta. Siksi hänen on lopultakin annettava kokea kaikki tunteensa ja saatava hyväksyntä niille.

Älä yritä korjata oireita jos et ymmärrä syytä. Yhtä hyvin voisit liimata märkivän haavan umpeen. Tuo on kuripsykologiaa. Se on sitten eri asia, että ap:n on ehkä hyvä olla varovainen siinä, mitä vaatii vanhemmiltaan tai heille purkaa. Vanhemmat kun eivät siitä myöskään korjaannu, vaan niitä puutoksia olisi tosiaan syytä käsitellä muiden ihmisten kanssa.

 

["vieras"]

Ensin ihmettelin, että mikä oikein on ongelmasi. Ei meilläkään sanottu "rakastan sinua", rakkaus näytettiin teoilla, eikä se minua koskaan haitannut. Rakastin vanhempiani lapsena ja rakastan heitä nyt.

Mutta kun kerroit, että pelkäsit south parkia teininä ja aikuisena päätit testata vanhempiasi soittamalla heille "hätäpuhelun", niin kyllä nuo jotenkin kertovat siitä, ettei kaikki ihan ok ole.

 

[ketjun ap]

[QUOTE="vieras";26598982]Ensin ihmettelin, että mikä oikein on ongelmasi. Ei meilläkään sanottu "rakastan sinua", rakkaus näytettiin teoilla, eikä se minua koskaan haitannut. Rakastin vanhempiani lapsena ja rakastan heitä nyt.

Mutta kun kerroit, että pelkäsit south parkia teininä ja aikuisena päätit testata vanhempiasi soittamalla heille "hätäpuhelun", niin kyllä nuo jotenkin kertovat siitä, ettei kaikki ihan ok ole.[/QUOTE]

täältä palstalta on varmaan hullua pyytää mitään oikeaa lausuntoa siitä, mikä ongelma on, mutta olen samaa mieltä että jotain on pielessä.

1) Ensinnäkin jo tosiaan siksi, etten tunne rakkautta vanhempiani kohtaan. Tiedän, että suurin osa ikäisistäni nuorista naisista tuntee kiintymystä, joten tilanne ei ole normaali.

2) Toisekseen siksi, että näitä "outouksia" on ollut aina ja varsinkin koulussa tiedän varsin hyvin olleeni "ainoa" joka käyttäytyy poikkeavasti. Juurikin tuo south parkin katsomiseen kykenemättömyys (en uskalla katsoa, koska jos näkisin jotain liian rajua, vanhemmistani ei olisi turvaksi -ajatuksella). Oli ehkä myös outoa, että välitunnilla juttelin aina vain opettajien kanssa, kävin opettajanhuoneessakin viettämässä aikaa - minulla ei ollut ikäistäni seuraa. Suurin syy taisi olla, että minulla oli valtava syyllisyys rahan käytöstä joten kaverille lahjan tms. ostaminen tuntui liian pahalta vaihtoehdolta, ja välttelin syntymäpäiviä ja kavereiden järjestämiä juhlia. Se sama tuskanhiki joka oli rippikuvissa - josta aiemmin kirjoitin - vaivasi myös kaverisuhteissa. Enempää en näitä kyllä paljasta, voipi koulukaverit tunnistaa jos täällä pyörivät

3)Kauhea määrä erilaisia rituaaleja, joilla pidin ala-asteesta lähtien järjestystä elämässäni. Leirikoulussa omien eväiden piilottaminen jotta kukaan ei tee niille "sabotaasia" - siis täydellinen kyvyttömyys luottaa toisiin ihmisiin.

4) Neljänneksi siksi, että muutettuani lukioon toiselle paikkakunnalle en nähnyt vanhempiani kahteen vuoteen, enkä soittanut kertaakaan. Katsoin, milloin heillä soivat hälytyskellot. Lähettelimme tekstiviestejä vain, enkä käynyt edes äidin 60-vuotiasjuhlissa enkä heidän järjestämissään sukujuhlissa. Kaikki tämä oli heille "ok" ja eivät kertaakaan kysyneet, onko jokin vinossa. Tajusin, että he eivät toimi, eivätkä huolestu tai ainakaan toimi siitä huolimatta että huolestuisivat.

Ehkä näitä on turha tänne enempää kirjoittaa, enkä tiedä onko mulla näin "ääritapauksen" kokeneita kohtalotovereita. Lapsuus oli alkoholiton ja rauhallinen, ja ulkopuolisten silmissä olen varmaan paikkakunnan parhaiten pärjännyt nuori nainen. Lopettelen ketjua tähän, mutta jos joku haluaa sanoa mitä tästä ajattelee, niin käyn vielä lukemassa.

Kiitos vastanneille!

 

[onervaliia]

Hyvin erikoiselta lapsuutesi kuulostaa. Kannattaa opetella rajojen asettaminen omille lapsille. Sulla on selvästi ollut puitteet muttei rajoja

 

[tylva]

Kylläpä kolahti. Mulla on ollut luokallani kaltaisesi ihminen. Häntä kiusattiinkin siitä, ettei osannut meidän muiden kanssa olla ja kaveerasi opettajan kanssa. Silloin tuntui että oli open lellikki, mutta olen myöhemmin tajunnut, että hän haki opettajastamme vain aikuista, jota kotona ei ollut. Sääli, että kukaan ei puuttunut. Vanhempansa olivat kunnollisia mutta ymmärtääkseni itse hirmu ujoja ja miellyttivät aina kaikkia.


Neuvoa en osaa. En tiedä mitä tälle ihmiselle nykyisin kuuluu. Kotipaikkakunnallaan ei kuulema käy koskaan.

 

[......]

[QUOTE="vieras";26598982]Ensin ihmettelin, että mikä oikein on ongelmasi. Ei meilläkään sanottu "rakastan sinua", rakkaus näytettiin teoilla, eikä se minua koskaan haitannut. Rakastin vanhempiani lapsena ja rakastan heitä nyt.

Mutta kun kerroit, että pelkäsit south parkia teininä ja aikuisena päätit testata vanhempiasi soittamalla heille "hätäpuhelun", niin kyllä nuo jotenkin kertovat siitä, ettei kaikki ihan ok ole.[/QUOTE]

Mutta kun niitä tekoja voi tehdä myös ilman rakkautta! Kyllä lapsi sen aistii tykkääkö äiti/isä hänestä vai ei.
Ihmettelen kuinka moni ei tätä näy tajuavan.
Minullekin laitettiin hyvää ruokaa ja ostettiin vaatteet jne. mutta ei niitä tehty rakkaudesta vaan velvollisuudesta tms. Enkä ikinä olisi voinut kuvitella pyytäväni esim. nuorena vanhemmiltani apua, koska koin että sen antaminen on heille todella vaikeaa.
Ilmeisesti tätä on mahdoton käsittää sellaisen ihmisen joka on saanut kuitenkin jotain turvaa ja välittämistä.

 

[Lentokala]

Olen asiaa testannutkin. Tämä juttu on vaivannut minua niin kauan ettäkerran soitin heille ja sanoin että nyt on tosi kyseessä ja jos en saa selvyyttä miksi he ovat niin etäisiä, jätän lapsen miehelleni ja soitan ambulanssin itselleni, olen lopussa.

:O
Ehkä kannatta tosiaan miettiä ammattiapua, lähinnä itsellesi.
Suurentelet mielestäni kovin tätä lapsuutesi "traumaa"...

Ymmärtääkseni sulla on oma perhe, kannattaa nyt varmaan keskittyä heihin ja nykyisyyteen enemmän kuin miettiä menneitä.

 

[......]

:O
Ehkä kannatta tosiaan miettiä ammattiapua, lähinnä itsellesi.
Suurentelet mielestäni kovin tätä lapsuutesi "traumaa"...

Ymmärtääkseni sulla on oma perhe, kannattaa nyt varmaan keskittyä heihin ja nykyisyyteen enemmän kuin miettiä menneitä.

Ja sinä vähättelet TRAUMAA.
Itse tuollaisessa kodissa kasvaneena voin kertoa, että se on todella traumatisoivaa ja monesti tietyt aivojen hermoradat voivat jäädä kokonaan kehittymättä, kun ei opi aitoja tunteita ja niiden ilmaisua.
Mulla alkoi tulla lapsuuden käsittelemättömät asiat erilaisina oireina niin vakavasti, että jouduin hoitoon pariksi kuukaudeksi n. 30-vuotiaana.
Ja hoitajat ei ainakaan vähätelleet, kun avauduin omasta lapsuudestani. Päinvastoin, pääsin vielä terapiaan tuon sairaalahoidon jälkeen.
Ei kaikki väkivalta ole fyysistä, henkinen se onkin petollista.

 

["kuu"]

En tiedä mitä sanoa tähän, toisaalta tekisi mieli sanoa paljonkin...
Itse olen elänyt yh-äidin kanssa, joka kärsi masennuksesta, ruokaa ei ollut (sisarusten kanssa varasteltiin kaupasta, tai käytiin kavereiden luona syömässä). Äiti uhkaili viikoittain tappavansa itsensä, aina pelättiin onko hengissä, kun tulemme koulusta.. Koskaan en saanut mitään, en edes syntymäpäivinä/jouluna.
Lopulta teininä pääsin lastenkotiin, jossa oli hyvä olla. Nykyään äidistä kuuluu 2krt vuodessa, kerran vuodessa käy katsomassa lapsenlapsiaan.. En syytä häntä mistään, hän on sellainen kuin on.
Olen onnellinen, minulla on nyt oma perhe. En edes jaksa miettiä lapsuutta. Aina toisilla on asiat huonommin, ja toisilla paremmin. Sillä mennään, mitä on annettu.
En halua olla tyly tai inhottava, mutta mielestäni sinulla on ollut hyvä lapsuus. Unohda ikävät asiat ja nauti siitä mitä sinulla on

 

[herkkä ihminen?]

Tiedän hyvin tuon tunteen. Mullakin oli päällisin puolin ja rationaalisesti ajatellen hyvä lapsuus, mutta vahvimpia muistoja lapsuudesta ovat ne kerrat, kun äitini ärähti pahasti jostain pienestä asiasta, ja se vanhempien "liittoutuminen" yksikkönä minua vastaan.
Ehkä olet vain hyvin herkkä ihminen, kuten minäkin? Joskus tunsin syntyneeni väärään perheeseen, kun kaipasin vanhemmiltani kamalasti hellyyttä ja muutakin kuin sitä iänikuista kasvatusta, "oikeanlaisiin" harrastuksiin ohjaamista jne. Nyt aikuisena olen onnistunut rakentamaan äitini kanssa hyvän suhteen. Toisaalta hän on pehmentynyt ikääntyessään, ja toisaalta minä olen oppinut aikuisena hyväksymään sen, että olemme hyvin erilaisia, eri aikakausien ihmisiä.
Kiinnitin muuten huomiota tuohon otsikkoosi. Miksi pidät tätä asiaa salaisuutenasi? Eihän se sinun salaisuutesi ole - et ole tehnyt mitään väärää. Tuota syyllisyydentuntoa kannattaisi yrittää selvitellä, vaikka sitten terapiassa.

 

["vieras"]

Kyllähän sinä todella apua tarvitsisit. Salaisuutesi tuskin kuitenkaan on vaikea lapsuus, vaikka tämän miellätkin ainoaksi ongelmaksesi.

Oudot tavat ja rituaalit eivät ole ainakaan tuossa laajuudessa normaaleja. Sulla on aika outoja kuvitelmia (esim. ahdistuminen siitä, että vanhempiesi naapurit pakottaisivat lapsesi ilman turvaistuinta eläinpuistoon, on todella outo).

Kyvyttömyys sosiaalisiin suhteisiin ja eristäytyminen eivät ole normaaleja juttuja.

Taidan muistaa sut edellisestä ketjustakin. Oikeasti tarvitsisit ammattilaisen apua. Sullahan on mies, kuten viime ketjussa mainitsit? Voisitko pyytää häntä ja vanhempiasi arvioimaan sinua prodromaalioireiden suhteen (löytyvät googlella)?

 

["vieras"]

Mitä on perusturva?
Annoin lapseni, 4 vee, olla viikon mummilassa keväällä. Muistan, että en ollut huolissani karkin antamisesta, ruoasta, riittävästä unesta jne, mutta pelkäsin eniten sitä, ettei vanhemmillani ole selkärankaa. Sanoin heille, että jos joku vieras tai naapuri tarjoutuu vahtimaan lastani tai viemään tämän autolla ilman turvaistuinta eläinpuistoon, heidän on uskallettava kieltäytyä. Toisten pitäminen hyvällä tuulella on heille tärkeää. He vastasivat, että " ei huolta, naapurit OVAT MATKOILLA ". Eli jos naapurit olisivat olleet kotona, vanhempani eivät ilmeisesti olisi kyenneet sanomaan ei ja olisivat päästäneet lapseni heidän matkaansa jotta eisynny konflikteja.

Tai ehkä sun vanhemmat tietävät sun olevan ylidramatisoija, jota kukaan ei ole enää vuosiin ottanut tosissaan? Ihan kuin sun itsemurhaviittauksiin vain todetaan, että just nyt ei ole aikaa. Ja sisaruksesikin ovat vanhempiesi kanssa samaa mieltä. Eikä täälläkään oikein nähdä, missä se trauma nyt olikaan. Ehkä sä ihan oikeasti sepität niin höpöjä juttuja, ettei niitä oteta tosissaan? Ehkä siksi sun koulukaveritkaan eivät olleet sun kanssa? Mitä jos se oletkin sinä, eikä kaikki muu?

Et vissiin koe mitään ristiriitaa siinä, että koet rakastavasi omaa lastasi, mutta voit kuitenkin jättää hänet viikoksi toisten hoitoon? Ja et mieti sitä, kokeeko lapsesi tulleensa hylätyksi, vaan sitä, että joku tuntematon vie lapsesi eläinpuistoon - ilman turvaistuinta? Onko tää sun mielestä tunneköyhyyttä, vai näetkö sitä vain muiden toimissa?