[QUOTE="vieras";26598982]Ensin ihmettelin, että mikä oikein on ongelmasi. Ei meilläkään sanottu "rakastan sinua", rakkaus näytettiin teoilla, eikä se minua koskaan haitannut. Rakastin vanhempiani lapsena ja rakastan heitä nyt.
Mutta kun kerroit, että pelkäsit south parkia teininä ja aikuisena päätit testata vanhempiasi soittamalla heille "hätäpuhelun", niin kyllä nuo jotenkin kertovat siitä, ettei kaikki ihan ok ole.[/QUOTE]
täältä palstalta on varmaan hullua pyytää mitään oikeaa lausuntoa siitä, mikä ongelma on, mutta olen samaa mieltä että jotain on pielessä.
1) Ensinnäkin jo tosiaan siksi, etten tunne rakkautta vanhempiani kohtaan. Tiedän, että suurin osa ikäisistäni nuorista naisista tuntee kiintymystä, joten tilanne ei ole normaali.
2) Toisekseen siksi, että näitä "outouksia" on ollut aina ja varsinkin koulussa tiedän varsin hyvin olleeni "ainoa" joka käyttäytyy poikkeavasti. Juurikin tuo south parkin katsomiseen kykenemättömyys (en uskalla katsoa, koska jos näkisin jotain liian rajua, vanhemmistani ei olisi turvaksi -ajatuksella). Oli ehkä myös outoa, että välitunnilla juttelin aina vain opettajien kanssa, kävin opettajanhuoneessakin viettämässä aikaa - minulla ei ollut ikäistäni seuraa. Suurin syy taisi olla, että minulla oli valtava syyllisyys rahan käytöstä joten kaverille lahjan tms. ostaminen tuntui liian pahalta vaihtoehdolta, ja välttelin syntymäpäiviä ja kavereiden järjestämiä juhlia. Se sama tuskanhiki joka oli rippikuvissa - josta aiemmin kirjoitin - vaivasi myös kaverisuhteissa. Enempää en näitä kyllä paljasta, voipi koulukaverit tunnistaa jos täällä pyörivät
3)Kauhea määrä erilaisia rituaaleja, joilla pidin ala-asteesta lähtien järjestystä elämässäni. Leirikoulussa omien eväiden piilottaminen jotta kukaan ei tee niille "sabotaasia" - siis täydellinen kyvyttömyys luottaa toisiin ihmisiin.
4) Neljänneksi siksi, että muutettuani lukioon toiselle paikkakunnalle en nähnyt vanhempiani kahteen vuoteen, enkä soittanut kertaakaan. Katsoin, milloin heillä soivat hälytyskellot. Lähettelimme tekstiviestejä vain, enkä käynyt edes äidin 60-vuotiasjuhlissa enkä heidän järjestämissään sukujuhlissa. Kaikki tämä oli heille "ok" ja eivät kertaakaan kysyneet, onko jokin vinossa. Tajusin, että he eivät toimi, eivätkä huolestu tai ainakaan toimi siitä huolimatta että huolestuisivat.
Ehkä näitä on turha tänne enempää kirjoittaa, enkä tiedä onko mulla näin "ääritapauksen" kokeneita kohtalotovereita. Lapsuus oli alkoholiton ja rauhallinen, ja ulkopuolisten silmissä olen varmaan paikkakunnan parhaiten pärjännyt nuori nainen. Lopettelen ketjua tähän, mutta jos joku haluaa sanoa mitä tästä ajattelee, niin käyn vielä lukemassa.
Kiitos vastanneille!