Kärsin salaisuudestani joka päivä...

[Lampuntaika]

Tunnen rakkautta lasta kohtaan, pakahduttavaa ja syvää. Miestä rakastan eri tavalla mutta myös. Mielestäni rakastin vanhempiani pienenä.

Löysin äsken tällaisen jutun:

http://www.vihrealanka.fi/node/1227

Psykologi Kaisa Aunola, Jkylän yliopistosta toteaa että kyse ei olis rakkaudenpuutteesta vaan syyllistämisestä. En ole poikkeus, tällaista vuorovaikutusta on paljon. Mielestäni tuo artikkeli on hyvä

 

[okkeiii]

Kaiken tämän vastapainona meillä ei koskaan, vauvavuoden jälkeen, halattu, ei kerrottu että rakastetaan, ei kerrottu että on ikävä, eikä osoitettu että kielteiset tunteet ovat hyväksyttyjä. Rajoja ei ollut, vaan ne piti aistia kasvonilmeistä. Pillahtaessani itkuun väsyneenä matematiikan tehtävään äiti tuohtui ja huusi että ikinä ei enää tehdä matikanläksyjä enää... Kertoessani koulukiusaajasta vanhemmat tuohtuivat ja puhahtivat että koskaan ei enää siihen kouluun mennä... Ja sen jälkeen asiasta ei puhuttu. Ongelmista ei puhuttu, niistä piti selvitä itse tyylillä " toisesta korvasta sisään, toisesta ulos". Murrosiässä sanomani tiuskaisu kostettiin mykkäkoululla, pelkotilat olivat omaa syytä, isän loukkaavat sanat "piti vain ymmärtää, isä tarkoittaa hyvää", äidin tekemiset piti aina hyväksyä, koska "tiedäthän että hänellä on hyvä sydän". Äiti ja isä olivat yksikkö, jotka kehottivat uskomaan, että äiti/isä ei loukannut tai tehnyt väärin mitään koskaan, puolustivat toisiaan.

Minulla on siis ollut tavallaan tosi hyvä lapsuus, mutta jollain tavalla se kaikkein oleellisin puuttuu: se että olisin kelvannut juuri sellaisena kuin olen ilman suorittamista ja reippautta.



Miksi en tunne rakkautta heitä kohtaan? Olo on kuin olisin adoptoitu tuohon perheeseen ja olen korkeintaan kiitollinen vaivannäöstä.

Ja jotkut voivat vielä ällistellä sitä, ettet tunne lämpöä omia vanhempiasi kohtaan? Sinulta on selvästi puuttunut se läsnäolevan vanhemman rakkaus - henkisesti voi olla hyvinkin etäällä, vaikka olisikin fyysisesti läsnä. Tulee mieleen myös, että vanhemmillesi olet ollut jollakin tavalla rasite - he ovat saaneet sinut vanhana, ja tottuneet jo elämään toisilleen. Pettymyksesi ja huonot kokemuksesi ovat olleet ensisijaisesti heille merkityksellisiä, koska ne ovat olleet HEILLE epäonnistuminen. Missä empatia ja välittäminen? Et ole hullu, ap, ei lapselle RIITÄ pelkästään se, että vaatetetaan ja ruokitaan.

 

[123rfjkbvdtjvi]

Onhan se niin että joillakin ei ole kykyä nähdä värejä, joillakin puuttuu kuuloaisti, joillakin on hahmotushäiriöitä. Kyky kiintyä voi sekin olla puutteellinen. Miten, tunnetko rakkautta omaa lastasi kohtaan, ketään kohtaan? Koska, jos kykenet tuntemaan rakkautta jotakuta kohtaan, on sinua rakastettu ja sinä olet myös rakastanut vanhempaasi ollessasi vauva. Kaikki koettu rakkaus on kuitenkin peräisin siitä ensimmäisestä kiintymyksestä, ja jos se puuttuu, ei sen jälkeenkään sitä tule. Josko kyse onkin siitä, että jotenkin itsenäistymisesi on sillä lailla vaikeaa, että kyetäksesi itsenäistymään sinun on pakko kieltää koko kiintymys vanhempiisi? Toinen vaihtoehto sitten on että aivoistasi puuttuu joku kiintymysvälittäjäaine...

Anteeksi nyt sanavalinta, mutta aivan täyttä paskaa.

Mä en yhtään ihmettele sitä, miksi tällaisia tunnesuhteen ongelmia vanhempiin pitää pitää salaisuutena. Juuri siksi, että muut, asiaa ymmärtämättömät ovat psykologisoimassa ja leimaamassa "huonojen vanhempien" lasta itsekin jollain pahalla tavalla vajaaksi.

Rakastaa voi, vaikkei olisi saanut omilta vanhemmiltaa rakkautta tai kokenut saavansa sitä. Rakkauden kokemus voi tulla myös jostain muualta.

 

[123rfjkbvdtjvi]

Minkä tyyppinen lapsuus omilla vanhemmillasi oli? Minkälaiset välit aikuisena vanhempiinsa?

Tähän mielelläni kuulisin vastauksen.

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

Miten nuo teot poikkeavat esim. kodinhoitajan tai ladtentarhanopettajan teoista tai entisaikojen sisäkön ja imettäjän? Esim. Kaksi serkkuani asui meillä yhden kesäkuukauden enkä huomannut mitään eroa kohtelussa, paitsi että äiti uskoutui minulle siitä kuinka meillä menee rahaa heidän ruokaan ja isä puhui heille hieman ystävällisemmin kuin omille lapsille.

Näiden kasvattamat lapset usein ovat kertoneetkin että kyseinen henkilö on tullut heille kovin läheiseksi ja rakkaaksi samalla kun oma vanhempi on vaikuttanut etäiseltä.

Huom! Serkkutilanteessa olet ollut äitisi uskottu. Se on erottanut sinut vieraista.

Kaipasitko tätä "rakkautta" silloin lapsena, vai oletko nyt vasta aikuisena keksinyt, että tällainen on puuttunut elämästäsi. Olet katsonut muita ja oletat heillä olevan erilaista?

Olet siis jälkikäteen kehittänyt itsellesi probleeman ja trauman siitä mitä jälkeenpäin kuvittelet puuttuneen silloisesta elämästäsi. Syytät menneisyyttä nykyisyydestäsi. Samalla kun voisit aktiivisesti toimia nykyisyyden parantamiseen ja työskennellä haluamasi olotilan puolesta, sen sijaan että uskot sinulta puuttuvan jotain mitä muka vaaditaan hyvään elämään.

 

[SAATANA]

[quote="minä";26592418]jaa-a.. Mielestäni vanhempasi ovat tehneet lapsuudestasi niin onnellisen kuin ovat pystyneet. Pidän sinua jollain tavalla kiittämättömänä, olet ilmeisesti ainoa lapsi ja kuten kirjoitit, sait aina mitä halusit.[/quote]

pistitpä harvinaisen vittumaisen vastauksen...

 

["PERKELE"]

mikähän tässä siis mättää? Niin moni asia on ollut erinomaisesti, mm. Päivärytmi ja ravitsemus, virikkeet ja puuhastelut pihalla, automatkat perheen kanssa, jopa kaupassa käynnit oli arjen kohokohtia. En ole myöskään kokenut, että aineellinen hyvä olisi ollut erityisen tärkeää. Minulla on mm. Vaatteita ollut paljon vähemmän kuin luokkakavereillani ja nyt aikuisena olen huomannut, että olen ollut hyvin "halpa lapsi". Ekat silmäkasitkin valitsin halvimmat väristä viis, kun koin sillä tavoin olevani hyvä lapsi ja koin tunnonstuskia että niihin menee rahaa. Muistan, kuinka rippikuvassakin näkyi koevedoksissa, kuinka hymyni hyytyi loppua kohden. Tuskanhiki nousi pintaan kun kuvaaja otti ja otti kuvia ja mietin, kuinka paljon koko touhu tulee maksamaan vanhemmilleni.

Olen siis tavallaan kiitollinen monesta asiasta, moni asia oli hyvin. Mutta mikä on mennyt pieleen, että vanhempiani kohtaan en tunne sellaista rakkautta? En pysty katsomaan silmiin, en osaa halata, tuntuu jäykältä ja etäiseltä.

muistuta heitä sitten asioista kun he makaavat pissat housussa hoitokodissa ja jätä heidät hoitajien huomaan...

Jatka elämääsi ole onnellinen jokaisesta päivästä ja unohda vanhempasi.

 

[Jeesuksen oma]

Itsekin olen tässä miettinyt, miksi olen saanut niin "epäpätevää" rakkautta elämässäni. Olen kuitenkin ollut koko ajan onnellinen, koska olen antanut koko elämäni Jeesukselle. Jumala on rakkaus. Rakkaus säteilee Hänestä ja meissä rakkaus on kuin kuvajainen.. meidän rakkautemme on epätäydellistä siksi, että löytäisimme Jumalan ja suhteen Häneen, jonka rakkaus on täydellistä ( koska sitä ei voi ansaita) ja joka voi antaa sitä rakkautta, mitä tarvitsemme. Ihmisiltä voi etsiä täydellistä rakkautta, sitä koskaan löytämättä. Vaikka löytäisit melkein täydellistä, jokin rakkauden laji jää silti puuttumaan.
Tämä on nyt omakohtainen kokemukseni.

 

[Almandiini]

Kuulostaa tutulta...Mun vanhemmat ei ole halanneet mua oma-aloitteisesti koskaan. Vauvana ehkä. Isä sentään kaappasi syliin kun olin pieni ja pelleili. Äiti ei koskaan. Isän kainalossa olikin turvallisempi nukkua kuin äidin.

Sitten, kun tulin murrosikään, isä oli ankarampi kuin äiti. Fyysinen kuritus (hiuksista repiminen) oli hänen keinonsa osoittaa, missä rajat menevät. Äiti vain itki ja valitti tempauksiani.

Aika ristiriitaisia tunteita omia vanhempia kohtaan...en syytä heitä enää mistään. Ovat kai tehneet sen, mihin ovat pystyneet.

Itse olen tietoisesti halunnut halata omia lapsiani. Koska tiedän, että se on tärkeää. Aion halata heitä vielä kun ovat aikuisia, jos se on heille ok

 

[Lampuntaika]

Kaipasitko tätä "rakkautta" silloin lapsena, vai oletko nyt vasta aikuisena keksinyt, että tällainen on puuttunut elämästäsi. Olet katsonut muita ja oletat heillä olevan erilaista?

Olet siis jälkikäteen kehittänyt itsellesi probleeman ja trauman siitä mitä jälkeenpäin kuvittelet puuttuneen silloisesta elämästäsi. Syytät menneisyyttä nykyisyydestäsi. Samalla kun voisit aktiivisesti toimia nykyisyyden parantamiseen ja työskennellä haluamasi olotilan puolesta, sen sijaan että uskot sinulta puuttuvan jotain mitä muka vaaditaan hyvään elämään.

1) Lopetetaan ketjusta se ajatus, että SYYTÄN vanhempiani. Etsin kyllä syytä asioille lapsuudesta. Se on ERI asia.

2) En ehkä lapsena tietoisesti osannut sanoa, että "kaipaan rakkautta". Mutta se näkyi olemuksessa: jäin AINA välitunnilla juttelemaan opettajan kanssa kun muut lähtivät ulos, aina viulunopettajan kanssa kun tunti loppui. Minusta olen etsinyt sellaista aikuista, joka välittää. Ja kyllä, muilla on erilaista. Ei kaikilla, mutta monilla muilla.

 

[-StrawBerry-]

siis tää kuullostaa niin tutulta. mä en muista että mun vanhemmat olis koskaan mua halanneet tai kertoneet että välittävät yms. aina sai kaikista vastoinkäymisistä selvitä yksin. eikä mun vanhemmat edes uskoneet että mua kiusattiin koulussa niin paljon etten olis sinne halunnut mennä. ne vaan luuli että huvikseen kiukuttelen kouluunmenoa vastaan ja joka päivä raahasivat mut itkevänä kouluun.

 

[Lampuntaika]

Tähän mielelläni kuulisin vastauksen.

Isovanhemmat kuolleet, mutta aiemmin näin:

Äitini on sanonut: " Olen tyytyväinen siihen, että minulla ylipäänsä oli äiti ja isä, kaikilla ei ole sitäkään." Hoiti isänsä sairautta, sai hyväksyntää olemalla aina käytettävissä. Meni naimisiin heti kun isänsä kuoli, sitä ennen asui kotonaan vaikka oli jo kihloissa. Ja äitini siis tosiaan joutui alle vuoden ikäisenä lastensairaalaan vuodeksi ja kun tuli takaisin, EI TUNNISTANUT äitiään ja isääkin kai vierasti.

Äidinäiti oli heikko seinäruusu, jota sisarukset varjelivat. Oli hirmu ystävällinen mutta hirmu pelokas ja ei mitään omia mielipiteitä. Hänelle ei kerrottu avioeroista tms. koska ei olisi kestänyt. Mielestäni hän ei ollut ÄITI vaan häntä hoidettiin, äidin ääni muuttui sinne mennessä aina sellaiseksi "hoitajaääneksi". Kerran kävimme mummilla ja hän oli vahingossa tarjoamassa meille homehtuneita luumuja, vanha kun oli (siskolle ja minulle). Äiti huomasi, mutta jotta mummi ei pahoittaisi mieltään (tämä on tulkintani) ei puuttunut siihen varsinaisesti vaan yritti jotenkin vaivihkaa pyyhkiä luumujen pintaa. Siskoni söi minua enemmän ja oli pari päivää koulusta pois vatsakivun takia. Eli mummoa "varjeltiin" kaikelta.

Isänäiti oli ison talon äiti, käsittääkseni hänestä ei mitään erityistä sanottavaa.

Isänisäin isällä etäiset välit, koska isänisä eli vähän holtittomasti. Ei siis mikään "turva ja tuki".

 

[Lampuntaika]

Äitini on kuitenkin
-aina kannnustanut mitä olen halunnut tehdä (lukiovalinta, ammatti, kieliopinnot, piirtäminen...)
-kehunut ulkonäköä, ei muuten ikinä arvostellut ulkonäköä vaan sanoi että onpa kivan väriset hiukset jne, olenkin ollut ulkonäkööni aina tyytyväinen. Kerrankin alkoi itkeä kun näki mun passikuvan, liikuttui siitä että olen kasvanut yhtäkkiä niin isoksi
-teki minun puolestani yläasteen käsityön villasukkaa kun olin valinnut liian ison koon ja en ehtinyt saada sitä valmiiksi seuraavalle tunnille.
-on antanut hääkorunsa mulle lainaan koulun näytelmään...
-kun tulin leirikoulusta kotiin muistan kuinka hän halusi passata eli halusi kuoria mulle omenat puolestani, eli halusi minua varten tehdä jotain mukavaa
-isä taas on mm. ostanut mulle mm. erikoislaastareita kun oli itse huomannut että mulla oli jalkapohjassa haava
-osti mulle yläasteaikana synttärilahjaksi mm. siihen aikaan suositun tv-sarjan oheiskirjoja, oli mennyt kysymään neuvoa oikein myyjältä että mistähän tuon ikäiset tytöt tykkäävät.

Eli joitain arjen huomioita on ollut paljonkin.

En oikein usko siihen, että rakkaus olisi puuttunut, mutta tuon jo ketjussa aiemmin kirjoittamani linkin takana ollut Vihreän Langan nettilehden juttu hylkäämisestä henkisesti on ollut ehkä täysin totta.

 

[Lampuntaika]

Mä nyt vielä kerran yritän kysyä.

Taidettiin vastata samaan aikaan, pyydä jos vastauksesta jäi puuttumaan jotain. En ole siis itse tavannut kuin äitiniäitin, muut kuolivat ennen kuin synnyin.

 

["hmh"]

Rakkautta on niin monenlaista. Tottakai me rakastamme vanhempiamme eri tavalla lapsuudessa, nuoruusiässä, aikuisuudessa ja keski-ikäisenä, kun vanhemmat ovat jo vanhoja. Kaikki rakkaus ei suinkaan ole Montgomeryn kirjojen lässynläätä - itse asiassa noiden tyttökirjojen rakastamisilla ja mustavalkoisuudella on hyvin vähän tekemistä todellisen elämän kanssa.

Aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa asioiden hyväksymistä, toteamista. Kipu viiltää pahemmin kun omat lapset itsenäistyvät, siinä ei sitten muuta teekään kuin miettii mitä teki väärin ja mitä jätti tekemättä oikein. Niillä muksuilla kun tahtoo olla ne omat koukeronsa ja louhikkonsa - ja osaavat myös ilmaista sen sillä lailla että äidin sydän menee solmuun.

Minä olen lojaali vanhemmilleni ja uskon heidän yrittäneen parhaansa, aina. Pitäisin itseäni todella kummallisena, jos nyt 45-vuotiaana ajattelisin jotain muuta. Minunkin vanhempani ovat ystävällisiä, ns. hyvinkäyttäytyviä, mutta aina "loitolla", nykyään kuitenkin ajattelen että "lämpimästi loitolla". Omien lasteni suhteen olen välillä ihan ahdistunut; tiedän rakastaneeni, meillä on halattu, mutta toinen osoittaa rakkautta ja toinen tuntuu suurin piirtein vihaavan minua ja ahdistuvan läsnäolostani; onko tämä nyt sitä itsenäistymisen kipua vai mitä. Tottakai reagoin siihen että toinen ahdistuu läsnäolostani: en tiedä miten olisin hänen kanssaan, pitääkö kunnioittavaa hajurakoa vai nostaako kissoja pöydälle. Kumpaakin olen yrittänyt, mutta heikoin tuloksin, toistaiseksi....

Ehkä kaikkien vanhempien ja lasten ei sitten tarvitse olla kavereita tai hyvissä väleissä? Kuitenkin tiedän ja tunnen hirmuista rakkautta lapsiani kohtaan, ja suurta kiitollisuutta ja arvostusta, ja myötätuntoa, vanhempiani kohtaan.

 

[Lampuntaika]

Taidettiin vastata samaan aikaan, pyydä jos vastauksesta jäi puuttumaan jotain. En ole siis itse tavannut kuin äitiniäitin, muut kuolivat ennen kuin synnyin.

Unohtui vielä mainita, että äidin vanhempien kotia kaikki äidin sisarukset kuvailevat "ahdistavaksi". Mistään ongelmista ei kuulema puhuttu, esim. kun tätini reputti yliopiston pääsykokeet kukaan ei kotona ollut kysynyt miltä hänestä tuntuu eikä lohduttanut ja asiasta oli vaiettu 100%.
Kun äitini ja sisarukset halusivat pienenä jotain, esim. rahaa postikortin ostamiseen, heidän PITI PYYTÄÄ ITKEMÄLLÄ. Näin ovat kertoneet. Eli menivät "häpeillen" isän eteen ja itkivät "me poloiset pienoiset pyydämme rahaa".

Kumpikaan vanhempieni lapsuudenkoti ei ole harrastanut fyysistä kuritusta kuitenkaan eikä juurikaan alkoholismia. Ei ole myöskään diagnosoitu ketään sukulaista mielenterveysongelmista.

 

["vieras"]

"En oikein usko siihen, että rakkaus olisi puuttunut, mutta tuon jo ketjussa aiemmin kirjoittamani linkin takana ollut Vihreän Langan nettilehden juttu hylkäämisestä henkisesti on ollut ehkä täysin totta."

-Jos rakastaa niin ei kai silloin hylkää toista henkisesti. Ellei itsellä ole sitten niin isoja ongelmia.

 

[Lampuntaika]

Ote tuosta Vihreän Langan jutusta:

”Kahtaalta viestintä”, Aunola muotoilee, ja antaa esimerkin: ”Jos lapsi tulee koulusta ja näyttää arvosanan, johon vanhempi ei ole tyytyväinen, käyttäytyy vanhempi lasta kohtaan tavallista viileämmin. Tai kun lapsi on samaa mieltä vanhempiensa kanssa, vanhemmat osoittavat välittävänsä hänestä. Jos taas lapsi erehtyy ilmaisemaan eriäviä mielipiteitä, vanhemmat vetäytyvät vuorovaikutuksesta.”

”Tutkimusteni mukaan tämä on kaikkein haitallisinta lapsille, vielä haitallisempaa kuin rajojen tai RAKKAUDEN puute.”

Eli vanhemmat voivat "hylätä", vaikka rakkautta olisikin. Heillä voi olla omia niin vahvoja häpeäkokemuksia, että tekevät niin.

 

[Lampuntaika]

Toivon, että lisäkysymyksiä kysyneet liittolaisen tytär, metsänpeitto ja muutkin jättäisivät vielä ajatuksensa luettavaksi. Syksyllä pääsen hoitmaan asiaa ammattilaisella koska se ei jätä rauhaan edes kesälomalla.

 

[joo-o]

Äitini on kuitenkin
-aina kannnustanut mitä olen halunnut tehdä (lukiovalinta, ammatti, kieliopinnot, piirtäminen...)
-kehunut ulkonäköä, ei muuten ikinä arvostellut ulkonäköä vaan sanoi että onpa kivan väriset hiukset jne, olenkin ollut ulkonäkööni aina tyytyväinen. Kerrankin alkoi itkeä kun näki mun passikuvan, liikuttui siitä että olen kasvanut yhtäkkiä niin isoksi
-teki minun puolestani yläasteen käsityön villasukkaa kun olin valinnut liian ison koon ja en ehtinyt saada sitä valmiiksi seuraavalle tunnille.
-on antanut hääkorunsa mulle lainaan koulun näytelmään...
-kun tulin leirikoulusta kotiin muistan kuinka hän halusi passata eli halusi kuoria mulle omenat puolestani, eli halusi minua varten tehdä jotain mukavaa
-isä taas on mm. ostanut mulle mm. erikoislaastareita kun oli itse huomannut että mulla oli jalkapohjassa haava
-osti mulle yläasteaikana synttärilahjaksi mm. siihen aikaan suositun tv-sarjan oheiskirjoja, oli mennyt kysymään neuvoa oikein myyjältä että mistähän tuon ikäiset tytöt tykkäävät.

Eli joitain arjen huomioita on ollut paljonkin.

En oikein usko siihen, että rakkaus olisi puuttunut, mutta tuon jo ketjussa aiemmin kirjoittamani linkin takana ollut Vihreän Langan nettilehden juttu hylkäämisestä henkisesti on ollut ehkä täysin totta.

Vanhempiesi käytöksessä on jotain kovin samaa kuin appivanhemmissani. Välittävät ja tekevät "kaikkensa" lapsien ja lapsen lapsien eteen, mutta ovat aivan kyvyttömiä asettamaan rajoja, näyttämään tunteitaan tai pitämään puoliaan. Monesti, olen kokenut että saamme liikaa huolenpitoa ja materiaalista hyvää, mutta koskaan he eivät ole kiinnostuneita tunne-elämästämme tai osoita omia tunteitaan. Lastamme nykyisin halaavat, kun olen tämän asian "opettanut", eli lapsi menee itse halaamaan koska isovanhemmat eivät halia pyydä.

En tiedä saako muut palstalaiset kiinni ajatuksistani, mutta minulle tämä on ollut todellista "shokkihoitoa", koska omassa kodissani on ollut selkeät rajat ja rakkauden- ja välittämisentunne, vaikka materiaalista hyvää on joskus puuttunutkin. Esimerkiksi kun toinen vanhempani kuoli, eivät appivanhempani reagoineet asiaan mitenkään. Eli asiasta ei puhuttu, eivätkä he kyenneet edes halaamaan tai sanomaan suruvalitteluja minulle. Tai jos lapsemme on isovanhemmilla hoidossa, voin olla varma että lapsesta pidetään hyvää huolta niin, että hänelle annetaan kaikki mitä hän keksii pyytää, mutta hän ei saa mitään aikuisten asettamia rajoja tai sääntöjä avuksi kasvulleen. Maallikon ajatukseksi puettuna tämä kaikki on jotenkin tunneköyhää, pelokasta ja ahdistunutta elämää. Tiedän, että appivanhemmat tulevat rankoista perhetaustoista, joten ovat itse "vahingoittuneet" jo kasvaessaan. Ja todellakin haluavat meille vain hyvää, mutta se heidän hyvä on jotenkin "ulkokultaista" ja tyhjäksi jättävää hyvää.

 

[Lampuntaika]

.

En tiedä saako muut palstalaiset kiinni ajatuksistani, mutta minulle tämä on ollut todellista "shokkihoitoa", koska omassa kodissani on ollut selkeät rajat ja rakkauden- ja välittämisentunne, vaikka materiaalista hyvää on joskus puuttunutkin. Esimerkiksi kun toinen vanhempani kuoli, eivät appivanhempani reagoineet asiaan mitenkään. Eli asiasta ei puhuttu, eivätkä he kyenneet edes halaamaan tai sanomaan suruvalitteluja minulle. Tai jos lapsemme on isovanhemmilla hoidossa, voin olla varma että lapsesta pidetään hyvää huolta niin, että hänelle annetaan kaikki mitä hän keksii pyytää, mutta hän ei saa mitään aikuisten asettamia rajoja tai sääntöjä avuksi kasvulleen. Maallikon ajatukseksi puettuna tämä kaikki on jotenkin tunneköyhää, pelokasta ja ahdistunutta elämää. Tiedän, että appivanhemmat tulevat rankoista perhetaustoista, joten ovat itse "vahingoittuneet" jo kasvaessaan. Ja todellakin haluavat meille vain hyvää, mutta se heidän hyvä on jotenkin "ulkokultaista" ja tyhjäksi jättävää hyvää.

Tämä on aivan kuin meillä. En tiedä kuka olet, mutta iso iso kiitos postauksesta; ja erityisesti siksi että sain nähdä tilanteen tavallaan ns. rakastavasta perheestä tulevan silmin.

Kuvauksesi rajojen puutteesta osuu nappiin mm. muistuttaen tilannetta jossa siskolleni erittäin läheinen anoppi kuoli ja sisko soitteli kotiin päivittäin pitkiä puheluita purkaakseen oloaan. Vanhempani kyllä vastasivat ja kuuntelivat mutta eivät kertaakaan puuttuneet siihen että siskoni 17 kk ikäinen lapsi itki puhelimen vieressä tunnista toiseen. Eivät siis moneen viikkoon kyenneet sanomaan että lapsella on turvaton olla ja että lapsen kuullen ei pitäisi viettää puhelimessa koko aamua. Siskoni kaoottinen tilanne laukesi sitten lopulta neuvolan avustuksella, mutta muistan kuinka äitimme ehkä kompensoi tilannetta ja lähetteli lapsenlapselleen uusia sukkia ja leluja.

Kirjoitit tosi avartavasti, kiitos vielä !!

 

["vieras"]

Kirjoitit alussa että äitisi hymyili aina kuin nukke. Henkisesti yasapainoinen ihminen ei ole aina yhtä hymyä. Ymmärrän sun tilanteen, ap. Toivottavasti pääset terapiaan.

 

["jaa-a"]

Sääliksi käy ap:n vanhempia.

 

["noh"]

[QUOTE="jaa-a";26635202]Sääliksi käy ap:n vanhempia.[/QUOTE]

Miksi? Ap ei ole välttämättä tehnyt vanhemmilleen mitään haittaa. Paitsi ehkä ollut halaamatta heitä, mutta onko se niin suuri puute jos häntäkään ei ole halattu? Tällaiset kommentit pikemminkin voimistavat haitallista kehää, jossa vanhemmat nähdään tosi heikkoina reppanoina ja lapsi kovamielisenä.

On ihan peruskauraa se, että jos vaikka perheneuvolaan ottaa yhteyttä perhe, joka ei pärjää ylimielisen tai kovan lapsensa kanssa, niin ei ratkaisu ole se, että vanhempia pehmeästi hyssytellään vaan neuvotaan, kuinka ne eri konstein nousevat VAHVOIKSI vanhemmiksi ja murtavat siten kovan lapsensa suojakuoren, jonka olla on pikkupoika tai -tyttö.

 

["jaa-a"]

Nykyään sitten ei ole muotia se, että lapsi aikuistuessaan vahvistuu, ja hänen vanhempansa saavat rauhassa vanheta ja kuolla, olla oman aikansa lapsia?