Kärsin salaisuudestani joka päivä...

[liittolaisten tytär]

Opinnäytetyössä, jota ketjussa suositeltiin, sanottiin että tuollainen vanhempi on empaattisuuden osalta 2-vuotiaan tasolla. Ajatus on osuva, sillä äiti joutui lastensairaalaan vuodeksi 11kuukauden ikäisenä ja palatessaan sieltä vierasti vanhempiaan eikö tunnistanut heitä. Ovat siis saaristosta kotoisin ja siihen aikaan suositeltiin ettei lasta käytäisi katsomassa. Isä taas menetti vanhempansa teini-iässä.
En halua nähdä tässä ketjussa enää toteamuksia siitä kuinka syyttelen vanhempiani tai vaadin heiltä jotain. Selvitän kyllä, mitä on puuttunut.

Mietinkin, että meissä on paljon samaa erojen lisäksi. Ja tämä selittää paljon. Minunkin äitini oli äidistään erossa, 9kk iästä puolitoistavuotiseksi kun isoäitini oli sairaalassa. Ja vastikään täällä oli hiukan samantyyppinen ketju, jossa myös kirjoittajan äiti oli samassa iässä erossa perheestään. Perusturvallisuudessa on sitten vikaa myös näiden kaksivuotiaiden omilla lapsilla, ei kai sille mitään voi. Ja helposti suvussa alkaa ketjuuntua tämä asetelma, että lasten tehtävä on kasvaa nopeasti vanhemmilleen vanhemmiksi.

Olen pahoillani että olen ollut hukkateillä ketjusta, nyt jatketaan.

 

[liittolaisten tytär]

siis tää kuullostaa niin tutulta. mä en muista että mun vanhemmat olis koskaan mua halanneet tai kertoneet että välittävät yms. aina sai kaikista vastoinkäymisistä selvitä yksin. eikä mun vanhemmat edes uskoneet että mua kiusattiin koulussa niin paljon etten olis sinne halunnut mennä. ne vaan luuli että huvikseen kiukuttelen kouluunmenoa vastaan ja joka päivä raahasivat mut itkevänä kouluun.

Miten ihmeessä tuosta selviää? Varmaan vanhemmilla on silti ollut hiukan pakkotilanne, kun olisi tuntunut varmaan aika vaikealta vaihtaa tulkintaa kesken kaiken ja miettiä, että ovatko he mokanneet koko homman ja lapsella on syytäkin itkuun. Mutta sinähän et ole voinut lapsen elämänkokemuksella ymmärtää, miksi olet heille niin totaalisen näkymätön.

 

[liittolaisten tytär]

Täällä taas näkee, että monen naisen mielestä täydellinen lapsuus tarkoittaa samaa kuin ulkoisesti täydellinen, tavaran täyttämä lapsuus. Ilmankos täällä nämä täydellisyyteen pyrkivät äidit niin usein teilaavat normaaleista elämän ongelmista ja tilanteista kertovat äidit? Nytkin äidit kauhuissaan samaistuvat aloittajan äitiin, vaikka äiteinä heidän tulisi peilata aloittajan äidin käytöstä omaan käytökseensä ja miettiä, toimivatko hekin ulkoisesti täydellisyyteen pyrkien unohtaen lapsen henkisen hyvinvoinnin ja oikeuden olla oma tunteva ja kokeva persoonansa?

Äiti itse ei koskaan voi määritellä sitä, onko hän hyvä äiti. Lapsi määrittelee sen - sekä lapsena ollessaan että myöhemmin aikuisena ja itse äitinä ollessaan.

Tässä oli suorastaan kirvelevä totuus, ja epäilemättä monelle liikaa. Enkä oikeastaan pysty heitä siitä syyttämään. Kaksivuotiaan äitinä huomaan miettiväni jatkuvasti sitä, miten vaikeaa epävarman äidin on sietää lapsen katsetta, ja miten onnelliselta tuntuisi jos voisi verhoutua hyvän äidin viittaan uskoen että se on aidosti ansaittu.

Itse keikun siellä rajamaastossa, että välillä luotan omiin riittäviin kykyihini ja tiedän pystyväni antamaan lapselleni tilaa olla oma yksilönsä omine tunteineen, ja sitten taas kurkistan sinne ahdistuksen laaksoon ja tunnen itseni vastentahtoiseksi vuorikiipeilijäksi, joka keikkuu sen onnettoman köyden varassa ja yrittää olla miettimättä liikaa mitä alhaalla näkyy.

Sitten kuitenkin meidän pitäisi pystyä rajoittamaan kateuden tuhoavampia ilmaisuja edes sen verran, että niitä ei aleta pitää hyveinä kulttuurin tasolla. Mutta nimenomaan tässä keskustelussa se on hirmu vaativa tehtävä. Monelle on täysin käsittämätöntä mistä ap puhuu, jos itseltä samantyyppiset turvattomuuskokemukset puuttuvat. Ja kun hänen vanhempansa kuitenkin ovat kyenneet ohjelmallisen rakastaviin tekoihin fyysisen huolenpidon lisäksi, niin lukija vertaa omiin vanhempiinsa omaksi tappiokseen ja suuttuu ap:lle niin paljon, ettei kiukultaan näe hänen tekstistään mitään muuta kuin haluaa sieltä lukea.

Ja jos kysymys tosiaan on ohutnahkaisesta narsismista, niin lukijan pitäisi myötätuntonsa säilyttääkseen ymmärtää jo asioita jotka terapiakentälläkin ovat osittain uutta, jos sitä Lammia on uskominen. Nuo paidanlämmittämiset ja patterinpehmustamiset voivat olla sitä lumovoimaa, johon perustuu räikeiden narsistien kyky kietoa ihmisiä pikkusormen ympäri. Luultavasti moni ap:n vanhempien tuttavistakin pitää heitä oikein rakastavina vanhempina ja heidän tytärtään itsekeskeisenä kylmiönä.

Mutta kylmiö ei olisi noin huolissaan puuttuvista rakkaudentunteistaan. Eikä narsismin tarvitse olla sellainen kirosana kuin se nykyisin halutaan ymmärtää, perhesurmaajan synonyyminä suunnilleen. Päinvastoin, kun ymmärretään mitä vanhemmilta on puuttunut, voidaan kokea lopulta heitä kohtaan lämmintä myötätuntoa, koska ei tarvitse enää reagoida heidän hylkäävyyteensä. Kanssakäyminenkin on helpompaa, kun ei itse hajoa viikkokausiksi sen seurauksena.

 

["riina"]

mielenkiintoista luettavaa kyllä..minulla on myös puuttunut lapsuudesta paljon, mietin niitä nyt kun minulla on omia lapsia, että kuinka osaisin toimia toisin.
Meilläkään ei kerrottu tunteista, eikä vieläkään. Ulkopuolisille ei vieläkään kerrota asioista, vaan kaikkea salaillaan. Olemme ns hyvissä väleissä, näemme usein jne. mutta emme puhu ns. "oikeista" asioista, tunteista jne.
En ole koskaan pystynyt kertomaan heille asioistani, häpeilen jopa omia raskauksiani tai imetystä, koska se liittyy siihen että kehoni muuttuu, asia joka oli kamalan häpeällistä nuorena. Tiedostan että nämä asiat ovat epänormaaleja ja kadehdin muita jotka voivat puhua äideilleen, käydä yhdessä saunassa luontevasti jne. Vieläkään en puhu asioistani, jos esim. terveydentilassani on jotain huolta, en puhu edes miehelleni koska häpeän ja koen että pitää selvitä yksin.
Nämä on kamalia asioita kun niitä ajattelee, en tiedä miten pääsisin eroon noista ja osaisin toimia ns. normaalisti.

 

[Lampuntaika]

Kiitos liittolaisten tytär tuosta lauseesta "miten epävarman äidin on vaikeaa sietää lapsensa katsetta".

Kun vauvani syntyi, muistan että hänen silmiin katsominen oli jossakin välissä (hän syntyi talvella pimeään aikaan) jotenkin "hämmentävää". Myös ensimmäinen nauru oli, kuulostaa varmaan kahjolta, "pelottava" hetki. Tuntui, että lapsen "persoonan voima" puski niin kovasti läpi ja tunsin, että hän näkee minut niin tarkasti. Lapsen katse on intensiivinen ja kun tämä symbioosi on niin tiivis oman lapsen kanssa, niin joskus olen tuntenut epävarmuutta siitä, että olenko tarpeeksi aito. Samoin kuin siitä, että suhtaudunko lapseen oikein, siis enhän vain yritä hyötyä hänestä ja katso häntä sillä tavalla "vääristyneesti". Imetys onkin ollut mukavinta, koska siinä monesti lasta voi ihailla yläviistosta

Meillä isä ei katsonut koskaan silmiin, ei siis koskaan, ja äiti taas katsoi sanalla "imien" kuvaten. Käytin tuota sanaa jo 10-vuotiaana, tuntui että hän tikahtui itse itseensä iloa hykertelevästi imien kun tein jotain, sanoin jotain fiksua, saavutin jotain.

Nyt alkaa olla takki tyhjänä tässä ketjussa, olen kirjoittanut niin paljon. Monta ihanaa mökkeilyhetkeäkin on jäänyt sivusuun kun kesken kukkapenkin kitkemisenkin ajatus on lähtenyt näihin inhottaviin asioihin ja on ollut pakko taas kirjoittaa. Myös lasta on tullut jossain määrin laiminlyötyä, mm. kirja jäänyt lukematta jos toinenkin. Yritän nyt viikon aluksi ryhdistäytyä ja jotenkin saada itseni pysymään kasassa syksyn alkuun.

 

[Lampuntaika]

...mutta saanko sen verran udella, liittolaisten tytär, että oletko tässä asiassa ns. itseoppinut, vai onko sinulla jotain alan koulutusta? Millä alalla olet ja kuinka vanha olet?

 

["vieras"]

Jotenkin kuulostaa asioiden ylianalysoimiselta. Osaatko itse elää tunteella ja jutella spontaanisti tunteista ja näyttää rakkautta teoin vai keskitätkö kaiken energiasi menneiden vatuloimiseen ja muiden syyttelyyn siitä, millainen itse olet nykyään?? Ole itse sellainen ihminen kuin haluat olla ja jätä menneiden sukupolvien syyttely. Varmaan muuten on loputon ketju syyttelyä, varmaan omien vanhempiesi vanhemmat eivät ole muistaneet paapoa ja kertoa päivittäin rakkaudentunteistaan lastaan kohtaan ja siksi vanhemmistasi tuli sellaisia kuin tuli. Yritä sinä rakastaa heitä sellaisina kuin he ovat, he kantavat mukanaan sitä historiaa ja kasvatustaustaa, mistä itse tulevat ja siksi ovat sellaisia. Turha syytellä muita kenenkään, itse on vaan yritettävä olla parempi jos kerran pitää toisenlaista käytöstä parempana.

Aika moni on kasvanut ilman että vanhemmat lässyttävät rakkaudesta sanoin, silti monen vanhemmat ovat tunteneet rakkautta ja teoin osoittaneet sitä - tuomalla perheelle elannon ja turvan ja huolehtimalla lastensa tarpeista.

 

[Lampuntaika]

[QUOTE="vieras";26647334]Jotenkin kuulostaa asioiden ylianalysoimiselta. Osaatko itse elää tunteella ja jutella spontaanisti tunteista ja näyttää rakkautta teoin vai keskitätkö kaiken energiasi menneiden vatuloimiseen ja muiden syyttelyyn siitä, millainen itse olet nykyään?? Ole itse sellainen ihminen kuin haluat olla ja jätä menneiden sukupolvien syyttely. Varmaan muuten on loputon ketju syyttelyä, varmaan omien vanhempiesi vanhemmat eivät ole muistaneet paapoa ja kertoa päivittäin rakkaudentunteistaan lastaan kohtaan ja siksi vanhemmistasi tuli sellaisia kuin tuli. Yritä sinä rakastaa heitä sellaisina kuin he ovat, he kantavat mukanaan sitä historiaa ja kasvatustaustaa, mistä itse tulevat ja siksi ovat sellaisia. Turha syytellä muita kenenkään, itse on vaan yritettävä olla parempi jos kerran pitää toisenlaista käytöstä parempana.

Aika moni on kasvanut ilman että vanhemmat lässyttävät rakkaudesta sanoin, silti monen vanhemmat ovat tunteneet rakkautta ja teoin osoittaneet sitä - tuomalla perheelle elannon ja turvan ja huolehtimalla lastensa tarpeista.[/QUOTE]

Minulle kirjoituksesi on sokeaa toistoa. Näytä minulle, missä kohtaa ketjua syytän vanhempiani.

Nähdäkseni lapsen suurin henkinen, itse asiassa myös fyysinen tarve on tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on ja saada tunteensa hyväksytyksi sekä saada tuntea olevansa vanhemmistaan irrallinen yksilö, jolla on omat tunteet, mieli ja tarpeet. Ainakaan näitä tarpeita vanhempani eivät ole täyttäneet. Sen sanominen ei ole syytös, vaan pikemminkin hieman pelottavakin, surullinen šokki.

Laiminlyönti ei ole ollut tahallinen, vaan surullinen puute.

Empatia ei voi koskaan syntyä ilman kokemusta empatiasta, olen lukenut. Luulen, että yritän nyt täältäkin hakea empatiaa, jotta " empatiakattilani" ei olisi niin tyhjä kuin se lapsuuden jälkeen on. Jollain tavalla ajattelen, että kun saan osakseni ymmärrystä, minunkin tunteet vanhempiani kohtaan muuttuvat aidosti rakastavaksi, helläksi ehkä säälinsekaiseksi suojelunhaluksi.

Ymmärtäköön ken haluaa.

 

["vieras"]

Myönnän, en tajua mikä sun ongelma on. Vanhemmat ovat tehneet kaikkensa, tukeneet ja kannustaneet harrastuksiin, opiskeluihin, kehuneet persoonaasi ja ulkonäköäsi, antaneet aikaa, asettaneet rajoja, hymyilleet, ihailleet, huolehtineet. Mikä se on, missä he tekivät väärin. Sanot, että et syytä, mutta jotenkin kuitenkin arvostelet. Sulla on mentaalitasolla ongelma ja jotenkin tuntuu, että kaivat vanhemmistasi siihen syytä. Pyrit löytämään jotain ilmeitä ja sanomatta jättämisiä, jotka ovat jättäneet sinuun jonkin epämääräisen tunteen "sinun on annettu ymmärtää" - onko joku todella sanonut jotain, vai pyritkö itse panemaan jotain sanoja muiden suuhun ja pahoja ajatuksia muiden päähän? Jos tunnet olevasi paha, niin se ajatus voi kummuta ihan sinun itsesi sisältä, vaikka todellakin yrität vääntää sen vanhempiesi syyksi, että he olisivat saaneet jotenkin sinut tuntemaan siten.

Oletko jotenkin mustasukkainen, jos vanhemmat nyt lasten aikuistuttua elävät kaksin onnellisesti? Eiks se ole hyvä ja ihana asia?? Onks se sulta pois? Tai että vanhemmat puolustavat toisiaan - en ihmettele, jos sinä syyttelet heitä milloin mistäkin, sitä paitsi minusta on ihan hyvä, että vanhemmat tukevat toisiaan kasvatuksellisissa asioissa ja ovat samoilla linjoilla, eivätkä päästä lapsia pomottamaan ja vedättämään ja kokeilemaan, kumpi antaa periksi helpommin. Ihan linjakasta vanhemmuutta. Taidat itse olla aika itsekeskeinen, taidat itse olla se narsisti, jota kaikkien pitäis loputtomiin hyysätä...

-ja kyllä, kyllä minun mielestäni vanhemmat ansaitsevat lasten kiitollisuuden kaikesta vaivastaan. Ainakin itse olen kiitollinen vanhemmilleni kaikesta, mitä he ovat minulle antaneet ja tehneet enkä pidä sitä itsestäänselvyytenä.

 

[tjaah]

[QUOTE="vieras";26647818]Myönnän, en tajua mikä sun ongelma on. Vanhemmat ovat tehneet kaikkensa, tukeneet ja kannustaneet harrastuksiin, opiskeluihin, kehuneet persoonaasi ja ulkonäköäsi, antaneet aikaa, asettaneet rajoja, hymyilleet, ihailleet, huolehtineet. Mikä se on, missä he tekivät väärin. Sanot, että et syytä, mutta jotenkin kuitenkin arvostelet. Sulla on mentaalitasolla ongelma ja jotenkin tuntuu, että kaivat vanhemmistasi siihen syytä. Pyrit löytämään jotain ilmeitä ja sanomatta jättämisiä, jotka ovat jättäneet sinuun jonkin epämääräisen tunteen "sinun on annettu ymmärtää" - onko joku todella sanonut jotain, vai pyritkö itse panemaan jotain sanoja muiden suuhun ja pahoja ajatuksia muiden päähän? Jos tunnet olevasi paha, niin se ajatus voi kummuta ihan sinun itsesi sisältä, vaikka todellakin yrität vääntää sen vanhempiesi syyksi, että he olisivat saaneet jotenkin sinut tuntemaan siten.

Oletko jotenkin mustasukkainen, jos vanhemmat nyt lasten aikuistuttua elävät kaksin onnellisesti? Eiks se ole hyvä ja ihana asia?? Onks se sulta pois? Tai että vanhemmat puolustavat toisiaan - en ihmettele, jos sinä syyttelet heitä milloin mistäkin, sitä paitsi minusta on ihan hyvä, että vanhemmat tukevat toisiaan kasvatuksellisissa asioissa ja ovat samoilla linjoilla, eivätkä päästä lapsia pomottamaan ja vedättämään ja kokeilemaan, kumpi antaa periksi helpommin. Ihan linjakasta vanhemmuutta. Taidat itse olla aika itsekeskeinen, taidat itse olla se narsisti, jota kaikkien pitäis loputtomiin hyysätä...

-ja kyllä, kyllä minun mielestäni vanhemmat ansaitsevat lasten kiitollisuuden kaikesta vaivastaan. Ainakin itse olen kiitollinen vanhemmilleni kaikesta, mitä he ovat minulle antaneet ja tehneet enkä pidä sitä itsestäänselvyytenä.[/QUOTE]

Täälä tekstillä syyllistyt samaan,kuin ap:n vanhemmat.. Vähättelet ap:n tunteita. Jos ja kun ihminen kokee tilanteensa, niinkuin ap kokee, niin ei voida sanoa, että hän on väärässä. Tai että hän tuntee väärin. Voiko ihminen tuntea väärin? Monella on tunteita, jotka ovat ikäviä muille, mutta ne ovat olemassa, eivätkä ne vähättelemällä häviä. Päin vastoin.

Tämä on varmaan asia, joka minun tulisi oman lapseni kohdalla muistaa. Että ne ikävätkin raivon ja itkun puuskat täytyy käsitellä, eikä sivuuttaa. Kiitos ap:lle muistutuksesta

 

[tjaah]

Ja lasten ei missään tapauksessa kuulu olla vanhemmille kiitollisia. Kiitollisuus on ansaittava. Ja vaatimalla sitä ei saa.

 

["vieras"]

Ja lasten ei missään tapauksessa kuulu olla vanhemmille kiitollisia. Kiitollisuus on ansaittava. Ja vaatimalla sitä ei saa.

Eikö juuri ap kertonut, mitä kaikkea hänen vanhempansa ovat hänen hyväkseen tehneet? No, ehkä sitä on eri ihmisillä erilaiset odotukset, mistä kannattaa olla toiselle kiitollinen ja mitä voi pitää itsestäänselvyytenä.

Jotkut sitä viettävät elämänsä vatvoen epäkohtia, kuulostellen pahaa mieltään ja etsien lähipiiristään syypäitä omaan pahaan oloon, vatkaten kaikkea muiden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, ilkeämielisiä kulmakarvan asentoja vuosikymmenten takaa. Katkeroituvat, kyynistyvät, masentuvat, jäävät yksin, syrjäytyvät. Kaikki elämssä kohdattu hyvä jää näkemättä.

 

[Lampuntaika]

Voiko noin hyvällä kasvatuksella, mitä vieras uskot minun saaneen, syntyä narsistinen persoonallisuushäiriö?

 

[Lampuntaika]

[QUOTE="vieras";26648043]Eikö juuri ap kertonut, mitä kaikkea hänen vanhempansa ovat hänen hyväkseen tehneet? No, ehkä sitä on eri ihmisillä erilaiset odotukset, mistä kannattaa olla toiselle kiitollinen ja mitä voi pitää itsestäänselvyytenä.

Jotkut sitä viettävät elämänsä vatvoen epäkohtia, kuulostellen pahaa mieltään ja etsien lähipiiristään syypäitä omaan pahaan oloon, vatkaten kaikkea muiden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, ilkeämielisiä kulmakarvan asentoja vuosikymmenten takaa. Katkeroituvat, kyynistyvät, masentuvat, jäävät yksin, syrjäytyvät. Kaikki elämssä kohdattu hyvä jää näkemättä.[/QUOTE]

Voiko ihminen masentua omasta tahdostaan? Itselläni päinvastainen käsitys.

On erikoista, että näitä katkeria vatvojia Kohtaan tunnetaan niin kielteisesti. Mikseivät he herätä sympatiaa ja suojeluvaistoa? Katkeruus, mustasukkaisuus ja ahdistus ovat tiloja, joista kärsii enemmän tuo henkilö itse. Ainakin minä arvelen, että minulle ollaan kateellisia mm. koulutuksestani, mutta ei se kateus minun kehossani tunnu. Siksi toivonkin, että kateellinen pääsee siitä yli.

 

[tjaah]

[QUOTE="vieras";26648043]Eikö juuri ap kertonut, mitä kaikkea hänen vanhempansa ovat hänen hyväkseen tehneet? No, ehkä sitä on eri ihmisillä erilaiset odotukset, mistä kannattaa olla toiselle kiitollinen ja mitä voi pitää itsestäänselvyytenä.

Jotkut sitä viettävät elämänsä vatvoen epäkohtia, kuulostellen pahaa mieltään ja etsien lähipiiristään syypäitä omaan pahaan oloon, vatkaten kaikkea muiden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, ilkeämielisiä kulmakarvan asentoja vuosikymmenten takaa. Katkeroituvat, kyynistyvät, masentuvat, jäävät yksin, syrjäytyvät. Kaikki elämssä kohdattu hyvä jää näkemättä.[/QUOTE]

Kiitollisuus on tunne siinä missä muutkin, jos sitä ei tunne, sitten sitä ei tunne... Aina voi toki valehdella tuntevansa, mutta se on vain teeskentelyä.

Ja ulkoisesti asiat voivat olla kuinka hyvin tahansa, ja silti jotain puuttuu... Ei riitä, että on katto pään päällä, ruokaa, rahaa, vaatteita... Kaikesta materiaalisesta hyvästä huolimatta ihminen voi tuntea itsensä jollain tapaa ulkopuoliseksi. Mutta ehkä sitä on vaikea ymmärtää, jos ei ole itse kokenut.

 

["vieras"]

Kaikesta materiaalisesta hyvästä huolimatta ihminen voi tuntea itsensä jollain tapaa ulkopuoliseksi. Mutta ehkä sitä on vaikea ymmärtää, jos ei ole itse kokenut.

Kyllä voi tuntea ulkopuolisuutta, mutta turhaa siitä on syytellä muita. Se voi johtua ihan omasta luonteesta. Vaikkapa heikosta itsetunnosta tai ujoudesta. Ja olen kokenut sitä itsekin, mutta persoonaltani olen enemmän sellainen, että etsin syitä ja ratkaisuja enemmän itsestäni kuin kaivelen ja syyttelen muita. Vain itseäni ja omaa käyttäytymistäni voin muuttaa. Ei siinä auta äidin ja isän syyttely ja kaivelu.

 

[Lampuntaika]

Voisitko vieras jo lopettaa sen toiston siitä, että syytän vanhempiani.

Kerroit, että se, että syyttelen (mitä en tee) muita voisi johtua heikosta itsetunnosta. Mistä heikko itsetunto saa alkunsa? Sehän saa alkunsa siitä, että lapsi tuntee, ettei kelpaa vanhemmilleen sellaisena kuin on.
Kerroit myös että vain itseään voi muuttaa. Olen kysynyt tässä ketjussa, mitä itse voin tehdä. Voisitko sinä ehdottaa jotain?

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

Voisitko vieras jo lopettaa sen toiston siitä, että syytän vanhempiani.

Kerroit, että se, että syyttelen (mitä en tee) muita voisi johtua heikosta itsetunnosta. Mistä heikko itsetunto saa alkunsa? Sehän saa alkunsa siitä, että lapsi tuntee, ettei kelpaa vanhemmilleen sellaisena kuin on.
Kerroit myös että vain itseään voi muuttaa. Olen kysynyt tässä ketjussa, mitä itse voin tehdä. Voisitko sinä ehdottaa jotain?

Päätät elää juuri sitä elämää kuin itse haluat, juuri niinkuin itse haluat. Alat toimia sen mukaisesti. Ei muuta tarvita.

 

["hmh"]

Kyllä todella kyse voi olla myös siitä että vanhempi on ns. liian hyvä vanhempi: jos aina puskuroi lapsensa kaikki pettymykset ja ahdistukset, vastaa tarpeisiin liian nopeasti ja jo ennalta, niin lapsi (tässä tapauksessa ap) ei joudu ajoissa harjoittelemaan sitä omaa kannatteluaan, kestämään pettymyksiä, frustroitumaan ja käsittelemään joitain asioita itsekin - vaan aina ajattelee että jonkun muun pitäisi vielä ja vielä ja vielä lisääkin olla tukena ja emppis ja symppis. Tämä on tämänkaltainen narsistinen vamma.

Tekisi mieli määrätä lääkkeeksi vähän kunnollisia töitä ja hätää toimeentulosta. Jos joskus joutuisi oikeasti ja todella ottamaan vastuuta ja miettimään maailmassa monen käsillä arjessa olevaa hätää niin ehkä toi suhteellisuudentajukin jostain kasvaisi vielä aikuisella iälläkin.

 

[Lampuntaika]

[QUOTE="hmh";26648672]Kyllä todella kyse voi olla myös siitä että vanhempi on ns. liian hyvä vanhempi: jos aina puskuroi lapsensa kaikki pettymykset ja ahdistukset, vastaa tarpeisiin liian nopeasti ja jo ennalta, niin lapsi (tässä tapauksessa ap) ei joudu ajoissa harjoittelemaan sitä omaa kannatteluaan, kestämään pettymyksiä, frustroitumaan ja käsittelemään joitain asioita itsekin - vaan aina ajattelee että jonkun muun pitäisi vielä ja vielä ja vielä lisääkin olla tukena ja emppis ja symppis. Tämä on tämänkaltainen narsistinen vamma.

[/QUOTE]

Joo, tässä on jo perää! Siis muistan vaikkapa sen, että sain synnytyksessä harvinaisen hermokomplikaation ja kerroin siitä vanhemmilleni. Kirjoitin tuosta komplikaatiosta aikanaan Helistimen palstalla, nyt sitä ei löydy. Äitini sanoi, että hänelläkin oli "muistaakseen" sama komplikaatio. Hän siis kaiketi yritti puskuroida minun pahaa oloa pienellä valheella (hänellä ei siis ole ollut tuota komplikaatiota).

Toinen ihan hauska oli, kun lapsemme oli heillä kylässä ja heitti sorsille pullanmuruja. Hän ei osannut heittää vielä veteen asti, joten palaset jäivät pusikkoon. Huomasin, että aina kun lapseni heitti pullanpalasen, isäni heitti hänen takaa omansa yhtä aikaa, joten lapselle näytti siltä, että hän onnistui heittämään pullanpalasen perille asti. Tietysti kyseessä oli pieni lapsi, mutta muistin tuosta, että meillä on menetelty noin myös vanhempien lapsien kanssa.

Kuka nyt vielä väittää, että näitä juttuja kertomalla syytän vanhempiani? Enhän minä heitä syytä vaan yritän tässä kääntää omia käyttäytymistapojani sellaisiksi ettei vahinko kiertäisi enää eteenpäin.

Fine van Brooklyn med pienon ehdotus omien tekemisten tekemisestä on hyvä, miehenikin on ehdottanut sitä. Ymmärrän pointin, mutta se tyssähtää jo ensimetreillä: esimerkiksi minusta tuntuu siltä, että haluaisin viettää tämän kesän vain perheeni kanssa käymättä vanhempieni luona. Voinko luottaa tähän tunteeseen ilman, että olen se kylmä ja kova ja kiittämätön?

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

Fine van Brooklyn med pienon ehdotus omien tekemisten tekemisestä on hyvä, miehenikin on ehdottanut sitä. Ymmärrän pointin, mutta se tyssähtää jo ensimetreillä: esimerkiksi minusta tuntuu siltä, että haluaisin viettää tämän kesän vain perheeni kanssa käymättä vanhempieni luona. Voinko luottaa tähän tunteeseen ilman, että olen se kylmä ja kova ja kiittämätön?

Ja MITÄ väliä sillä on vaikka olisitkin kylmä, kova ja kiittämätön esim. sellaisten ihmisten mielestä, joita et edes halua koko kesänä tavata.

SITÄ tarkoittaa sen oman elämänsä eläminen omien halujensa mukaan.

 

["hmh"]

En mä oikeastaan käsitä miksi et voisi viettää kesää perheesi kanssa ihan ilman vanhempiasi, jos siltä tuntuu. Jos ajattelet käymättömyyden kovasti loukkaavan vanhempiasi, on sitten ehkä paikallaan joku selitys antaa, esim. nyt tuntuu tarpeelliselta ihan levätä ja viettää perheaikaa... tms. Muista kuitenkin, että lapsesi kasvaa maailmaa eikä sinua varten; jos hän on kovin pieni, voi pitkä ero isovanhemmista olla sinänsä lapselle vähän turhan pitkä suhteen muodostumista ajatellen. Tässä elämässä kun ei nyt ole kuitenkaan kyse vain yksin sinun oloistasi, vaan myös lapsesi kehityksestä ja ihmissuhteista- niistäkin ihmissuhteista, jotka ovat olemassa jopa ilman sinua ja sinusta huolimatta.

 

["vieras"]

[QUOTE="hmh";26648672]Kyllä todella kyse voi olla myös siitä että vanhempi on ns. liian hyvä vanhempi: jos aina puskuroi lapsensa kaikki pettymykset ja ahdistukset, vastaa tarpeisiin liian nopeasti ja jo ennalta, niin lapsi (tässä tapauksessa ap) ei joudu ajoissa harjoittelemaan sitä omaa kannatteluaan, kestämään pettymyksiä, frustroitumaan ja käsittelemään joitain asioita itsekin - vaan aina ajattelee että jonkun muun pitäisi vielä ja vielä ja vielä lisääkin olla tukena ja emppis ja symppis. Tämä on tämänkaltainen narsistinen vamma.

Tekisi mieli määrätä lääkkeeksi vähän kunnollisia töitä ja hätää toimeentulosta. Jos joskus joutuisi oikeasti ja todella ottamaan vastuuta ja miettimään maailmassa monen käsillä arjessa olevaa hätää niin ehkä toi suhteellisuudentajukin jostain kasvaisi vielä aikuisella iälläkin.[/QUOTE]

Täysin samaa mieltä. AP on tottunut siihen, että häntä hyysäämällä hyysätään eikä enää mikään kelpaa eikä riitä eikä kenellekään ole mitään kiitollisuuden eikä iloisuuden aiheita, vaan kaikki maailman ihmiset vain ovat syypäitä hänen ongelmiinsa.

Aikuinen ihminen, ala itse ottaa vastuuta omista asioistasi. Keskity elämään omaa elämääsi ja anna vanhempiesikin elää omaansa. Siinä oli sulle konkreettisia neuvoja.

 

["vieras"]

Toinen ihan hauska oli, kun lapsemme oli heillä kylässä ja heitti sorsille pullanmuruja. Hän ei osannut heittää vielä veteen asti, joten palaset jäivät pusikkoon. Huomasin, että aina kun lapseni heitti pullanpalasen, isäni heitti hänen takaa omansa yhtä aikaa, joten lapselle näytti siltä, että hän onnistui heittämään pullanpalasen perille asti. Tietysti kyseessä oli pieni lapsi, mutta muistin tuosta, että meillä on menetelty noin myös vanhempien lapsien kanssa.

Miten sua VOI niin vaivata tuollainen? Anna niiden heitellä pullanpaloja minne haluavat. Entistä enemmän kuulostaa, että he olivat juuri sellaisia curling-vanhempia, jotka siloittivat sun edestä kaiken karhean ja pettymyksen ja nyt sit tuntuu kurjan ulkopuoliselta kun sua ei koko maailma enää hyysää ja palvo. He ovat ilmeisesti tehneet turhankin paljon sun hyväksesi ja se oli se isoin karhunpalvelus. Varmasti rakkaudesta sen tekivät, mutta eivät tajunneet, miten kiittämättömän, itsekeskeisen, epäsosiaalisen ja persoonaltaan häiriintyneen ihmisen sillä tavalla kasvattivat.

 

[öööh]

Kyllä jokaisen pitää pystyä tekemään elämässään ne omat päätökest. Ketä tapaa ja ketä ei. lakkaa ap vatvomasta ja tekee niinkuin itsestä hyvältä tuntuu. Miten sun miehes jaksaa sun vatvomista? Joutuuko hän olemaan sun terpapeutti jatkuvasti?