Kärsin salaisuudestani joka päivä...

[hmmmm]

Miten joku voi kehittää ja jaksaa kehittää lapsuudestaan jonkun ongelman, jota pitää vatvoa ja vatvoa vuosikaudet?? :O
Mun lapsuus oli ikävä ja välit vanhempiin kylmät. Miksi siis olisin tekemisissä heidän kanssaan? Lopetin yhteydenpidon vuosia sitten ja täytyy sanoa, että en ole katunut kertaakaan.

Mikä järki vatvoa ja velloa menneissä asioissa?

 

["ööö"]

[QUOTE="jaa-a";26635697]Nykyään sitten ei ole muotia se, että lapsi aikuistuessaan vahvistuu, ja hänen vanhempansa saavat rauhassa vanheta ja kuolla, olla oman aikansa lapsia?[/QUOTE]

Miten niin eivät saisi?
eikö ap sitten saisi käsitellä omaa lapsuuttaan ja elämäänsä, jotta kasvaa ja voi olla itse ehjempi vanhempi lapsilleen ja lapsenlapsilleen?

 

[ssss]

Olen yhtä mieltä, että lapsuus oli hyvä. Suhde vanhempiin taas on eri asia.

Koen tunnontuskaa asiasta, etten rakasta heitä mielestäni tarpeeksi. Viime aikoina olen miettinyt, että ehkä minunpitäisi alkaa vain väkisin ajattelemaan ja kiittelemään heitä, kirjoittamaan tekstareitakin että rakas äiti... Ja vähitellen tunne muuttuisi oikeaksi?

Tiedän, että ovat yrittäneet parhaansa. Uhrin osa ei tuo minulle mitään iloa; haluan ajatella että olen hyvien vanhempien lapsi.
Onkohan minulla " kohtalotovereita", sitä mietin.

Vai että uhri. Sulla on ollut lapsuus josta useat voi vain unelmoida. Sen lapsuuden on sun vanhemmat tehneet. Et voi sanoa että lapsuus oli hyvä mutta suhde vanhemmat ei (tai suhde vanhempiin ei). Sun vanhemmilla on arvomaailma kohdallaan ja antaneet kaikkensa varmasti sulle. Se rakkaus on osoitettu sillä tavalla, antamalla turvallisuutta ja peruselämän eväät. Miksi alkaa tonkimaan ja analysoimaan asioita? Jos mä teen saman niin varmasti munkin vanhemmat jää vuoden vahhemmat-palkinnosta kauas. Onko ketään ihminen täydellinen?

Mä olen sitä mieltä että onnelisen lapsuuden avaimet on juuri sellaiset mitä sä olet saanut.

 

[Lampuntaika]

Vai että uhri. Sulla on ollut lapsuus josta useat voi vain unelmoida. Sen lapsuuden on sun vanhemmat tehneet. Et voi sanoa että lapsuus oli hyvä mutta suhde vanhemmat ei (tai suhde vanhempiin ei). Sun vanhemmilla on arvomaailma kohdallaan ja antaneet kaikkensa varmasti sulle. Se rakkaus on osoitettu sillä tavalla, antamalla turvallisuutta ja peruselämän eväät. Miksi alkaa tonkimaan ja analysoimaan asioita? Jos mä teen saman niin varmasti munkin vanhemmat jää vuoden vahhemmat-palkinnosta kauas. Onko ketään ihminen täydellinen?

Mä olen sitä mieltä että onnelisen lapsuuden avaimet on juuri sellaiset mitä sä olet saanut.

Kirjoititko tämän siksi, että luulet että syytän vanhempiani? Johan sen olen monta kertaa sanonut, että tämä on minun oman pääni sisäistä asiaa. Tälläkin hetkellä vanhempani ovat onnellisesti veneilemässä isolla suomalaisella järvellä, , hyvässä seurassa. Lähetin heille ennen matkaa tekstarinkin, toivottaen "hyvää reissua". Ei tämä minun ahdistukseni heitä häiritse, joten mitä pahaa on pelkissä ajatuksissa?

Minulle ei riitä, että lapsuuteni jälkeen koen vanhempani vain "hyviksi tyypeiksi", vähän kuten naapurini. Enkä aio katkaista välejä. Olen kuitenkin aistinut, että jokin on jäänyt puuttumaan - joko sitten johtuen jostain vammasta minun päässäni tai jostain vuorovaikutusmallista kotona - ja sen haluan selvittää, koska näillä asioilla on taipumus periytyä kasvatuksessa. Haluan myös tuntea aitoa kiintymystä vanhempiani kohtaan.

Kysymykseesi "miksi alkaa tonkimaan" on ihan selvä vastaus: koska suhteeni vanhempiini tuntuu etäiseltä ja haluaisin että MINÄ tuntisin lämpimämpiä tunteita heitä kohtaan. MINUA vaivaa se, että MINÄ en tunne lämmintä läikähdystä rinnassa kun äitien/isänpäivä lähestyy ja kaverini suuntaavat omien vanhempiensa luo. Olen tiedostanut, että jotain on vialla, ja jokin asia on työstettävä oman pääni sisällä. Kuten sanoin jo ehkä kolmesti ketjussa:


vanhempani ovat tehneet parhaansa. Sen minäkin tunnustan.

Kaikesta siitä, mitä he ovat tehneet (vaatteet, ruoka, kirjojen lukeminen) olen kiitollinen.

 

[herkkä ihminen]

Pisti mietteliääksi tuo kirjoituksesi. Olisi kiva kuulla nyt enemmänkin kommentteja, että onko tämä perheeni ihan normaali vai ei.

Tuli tästä mieleen, että ehkä yrität yksinkertaistaa asiaa liikaa. Haetko tavallaan jotain yhtä, perimmäistä syytä (vanhempiesi) menneisyydestä, joka on tehnyt sinusta sellaisen kuin olet? On tietysti hyvä, että pohdit myös vanhempiesi taustoja ja perhettänne kokonaisuutena, mutta mitään historiallista aikajanaa ei kannata yrittää selvittää. Siis sellaista "äidilleni tapahtui näin" --> "sen takia hän kohteli minua näin" --> "minusta tuli tällainen".

Ihminen on niin monen asian summa, että vaikka tällaisessakin asiassa voidaan puhua sukupolvien kierteestä, mitään tiettyä alkutapahtumaa sille ei ole. Vanhempiesi käytös juontuu toki osittain heidän omasta lapsuudestaan, aikaisempien sukupolvien ajattelusta jne., mutta toisaalta heillä voi olla hyvin samanlainen luonne, jolloin ne tietyt kaavat kasvatuksessa ovat vahvistuneet eikä kumpikaan ole kyseenalaistanut toista.

Ehkä se avain löytyy sitten, kun hyväksyt sen, että vanhempasi ovat mitä ovat (tiedän - helpommin sanottu kuin tehty). Heidän persoonallisuutensa olivat muovautuneet kauan ennen sinun maailmaantuloasi, joten se, miten he käyttäytyivät sinua kohtaan lapsuudessasi, ei johtunut millään tavalla sinusta.

 

[Lampuntaika]

antamalla turvallisuutta ja peruselämän eväät.

Tosin minusta tuntuu, että sain kyllä fyysistä turvallisuutta, mutta en henkistä.

 

[kasvakaa aikuisiksi]

Täällä taas näkee, että monen naisen mielestä täydellinen lapsuus tarkoittaa samaa kuin ulkoisesti täydellinen, tavaran täyttämä lapsuus. Ilmankos täällä nämä täydellisyyteen pyrkivät äidit niin usein teilaavat normaaleista elämän ongelmista ja tilanteista kertovat äidit? Nytkin äidit kauhuissaan samaistuvat aloittajan äitiin, vaikka äiteinä heidän tulisi peilata aloittajan äidin käytöstä omaan käytökseensä ja miettiä, toimivatko hekin ulkoisesti täydellisyyteen pyrkien unohtaen lapsen henkisen hyvinvoinnin ja oikeuden olla oma tunteva ja kokeva persoonansa?

Äiti itse ei koskaan voi määritellä sitä, onko hän hyvä äiti. Lapsi määrittelee sen - sekä lapsena ollessaan että myöhemmin aikuisena ja itse äitinä ollessaan.

 

[liikaa analysointia]

Ei munkaan vanhemmat ole koskaan sanoneet ääneen rakkauttaan tai ikäväänsä - mutta pidän sitä ihan normaalina heidän ikäpolvelleen. Varmasti rakastivat ja rakastavat, mutta ei ole taitoja tai kykyä sitä ääneen sanoa, miksi siitä pitäisi rangaista heitä?

 

[Lampuntaika]

Tuli tästä mieleen, että ehkä yrität yksinkertaistaa asiaa liikaa. Haetko tavallaan jotain yhtä, perimmäistä syytä (vanhempiesi) menneisyydestä, joka on tehnyt sinusta sellaisen kuin olet? On tietysti hyvä, että pohdit myös vanhempiesi taustoja ja perhettänne kokonaisuutena, mutta mitään historiallista aikajanaa ei kannata yrittää selvittää. Siis sellaista "äidilleni tapahtui näin" --> "sen takia hän kohteli minua näin" --> "minusta tuli tällainen".

Ihminen on niin monen asian summa, että vaikka tällaisessakin asiassa voidaan puhua sukupolvien kierteestä, mitään tiettyä alkutapahtumaa sille ei ole. Vanhempiesi käytös juontuu toki osittain heidän omasta lapsuudestaan, aikaisempien sukupolvien ajattelusta jne., mutta toisaalta heillä voi olla hyvin samanlainen luonne, jolloin ne tietyt kaavat kasvatuksessa ovat vahvistuneet eikä kumpikaan ole kyseenalaistanut toista.

Ehkä se avain löytyy sitten, kun hyväksyt sen, että vanhempasi ovat mitä ovat (tiedän - helpommin sanottu kuin tehty). Heidän persoonallisuutensa olivat muovautuneet kauan ennen sinun maailmaantuloasi, joten se, miten he käyttäytyivät sinua kohtaan lapsuudessasi, ei johtunut millään tavalla sinusta.

Joo, yritän varmaankin etsiä jotain "oppikirjaselitystä". Toki jotain suuntaviivoja varmaan on, mm. välttelevä kiintymyssyhde --> lapsella somaattisia oireita, burnoutia, perfektionismia koulussa...

Samanlainen luonne heillä on, eivät ole oikeastaan koskaan eri mieltä.

Ehkä kuitenkin eniten haen sitä, mikä tekee tästä ongelmasta minun oman pään sisällä niin suuren. Esim. serkuksistani kellään ei ole tällaista. Toisaalta moni sukulainen on alkoholisoitunut/syö masennuslääkkeitä/muuttanut kauas ulkomaille. Heidän elämänsä on enemmän retuperällä kuin omani (noin niin kuin puitteiden osalta) mutta oikein kukaan muu ei mieti, että syy olisi lapsuudessa. "Analyysit" serkkujenkin kanssa ovat olleet jotain tyyliin "eipä tästä ryyppäämisestä pääse eroon kun sen kerran on aloittanut, on se alkoholi aika koukuttavaa" (eivät siis mieti, miksi alunperin ryyppäsivät ja mitä sillä pakenevat). Jos Anna Abreu ilmoittaa osoittavansa jonkun laulun rakkaalle äidilleen, sukulaiset telkkarin ääressä hymähtelevät ikään kuin eivät uskoisi että välit voivat olla sellaiset, ikäänkuin eivät tietäisi paremmasta. Oikeastaan vasta yliopistossa näin niin aidosti sellaista kiintymystä (mm. oli opettajia, joiden oma tytär oli heidän luennoillaan ja olivat tiiviisti tekemisissä), että uskoin sellaisen lämpimän ydinperheen todeksi.

_____

Summa summarum, ketjussa on tähän asti ehdotettu:
-kognitiivista psykoterapiaa
-vanhempien hyväksymistä sellaisena kuin ovat
-vatvomisen lopettamista

 

[Lampuntaika]

Ei munkaan vanhemmat ole koskaan sanoneet ääneen rakkauttaan tai ikäväänsä - mutta pidän sitä ihan normaalina heidän ikäpolvelleen. Varmasti rakastivat ja rakastavat, mutta ei ole taitoja tai kykyä sitä ääneen sanoa, miksi siitä pitäisi rangaista heitä?

Jätetään jo nämä kommentit pois tästä ketjusta, kiitos!

-en ole rankaisemassa mistään
-en syytä heitä
-etsin ratkaisua

Sen sijaan voisit kertoa, mistä tiedät vanhempiesi rakastaneen sinua.

 

[Lampuntaika]

Äiti itse ei koskaan voi määritellä sitä, onko hän hyvä äiti. Lapsi määrittelee sen - sekä lapsena ollessaan että myöhemmin aikuisena ja itse äitinä ollessaan.

Viisaasti sanottu.

Toki myös niin, että jos sitten sattuu niin, että lapsi tuntee vanhempiensa "epäonnistuneen", niin aikuisuudessa on tärkeää, että ei elä loppuelämäänsä katkeruudessa tai vihassa, koska ne tunteet eivät paranna elämänlaatua. Elämässä on mentävä eteenpäin.

 

["vieras"]

Mun on vaikee käsittää, kun ihmiset ei tiedä onko joku rakastanut vai ei.
Eikö muut sitten TUNNE sitä rakkautta? Itse ainakin tunsin lapsena kuinka isä suorastaan vihasi minua. Nykyään kun hän on omaa "oppikouluaan" käynyt, TUNNEN välillämme rakkauden. Tunnen siis sydämessäni, että hän rakastaa minua ja minä häntä.

 

[Lampuntaika]

[QUOTE="vieras";26636242]Mun on vaikee käsittää, kun ihmiset ei tiedä onko joku rakastanut vai ei.
Eikö muut sitten TUNNE sitä rakkautta? Itse ainakin tunsin lapsena kuinka isä suorastaan vihasi minua. Nykyään kun hän on omaa "oppikouluaan" käynyt, TUNNEN välillämme rakkauden. Tunnen siis sydämessäni, että hän rakastaa minua ja minä häntä.[/QUOTE]

Tämä on lohdullinen kommentti sikäli, että ihmissuhteessa oleva tunne voi muuttuakin kesken matkan

 

[häh?]

Minäkään en käsitä, miten aikuinen ihminen voi vatvoa tuollaista asiaa vuosikausia?!? Ja kärsiä tästä "salaisuudestaan" joka päivä? En vaan käsitä.... Omatkaan vanhempani eivät koskaan sanoneet rakastavansa minua tai mitään muuta hellää, eivät kehuneet tms, mutta silti koen heidän "suoriutuneen" lapsuudestani olosuhteisiin nähden hyvin.

Päästä jo irti menneisyydestä, elä nykypäivää eläkä hyvä ihminen tuollaisia vatvo! Aivan sama, tunnetko rakkautta vanhempiasi kohtaan vai etkö.

 

[Lampuntaika]

Päästä jo irti menneisyydestä, elä nykypäivää eläkä hyvä ihminen tuollaisia vatvo! Aivan sama, tunnetko rakkautta vanhempiasi kohtaan vai etkö.

Hetkinen.

Onko siis aivan sama, rakastanko vanhempiani vai en? Onko sitäkin tärkeämpää elää vain elämää eteenpäin? Tämä EI mahdu minun ymmärrykseeni.

Mieleni sopukoissa asuu syyllisyydeksikin kutsuttu asukki, ja ainakin sieltä nämä tunteet nousevat. Tuntuu, että "petän" vanhempani jos en heitä rakasta. Eikö ole aika epäreilua, että on lapsia, jotka rakastavat vanhenevia vanhempiaan ja sitten meitä, jotka emme rakasta? Minun oikeustajuuni se ei mahdu ainakaan siksi, että tiedän vanhempieni tehneen parhaansa.

Rakkaudentunnetta taas en vain "ajatuksia pakottamalla" ole saanut aikaiseksi.

 

[herkkä ihminen]

"Analyysit" serkkujenkin kanssa ovat olleet jotain tyyliin "eipä tästä ryyppäämisestä pääse eroon kun sen kerran on aloittanut, on se alkoholi aika koukuttavaa" (eivät siis mieti, miksi alunperin ryyppäsivät ja mitä sillä pakenevat). Jos Anna Abreu ilmoittaa osoittavansa jonkun laulun rakkaalle äidilleen, sukulaiset telkkarin ääressä hymähtelevät ikään kuin eivät uskoisi että välit voivat olla sellaiset, ikäänkuin eivät tietäisi paremmasta. Oikeastaan vasta yliopistossa näin niin aidosti sellaista kiintymystä (mm. oli opettajia, joiden oma tytär oli heidän luennoillaan ja olivat tiiviisti tekemisissä), että uskoin sellaisen lämpimän ydinperheen todeksi.

Tämähän on hyvin yleistä suomalaisessa kulttuurissa. Oma sukuni on juuri tuollaista, tunteista ei puhuta eikä niiden näyttämistä hyväksytä. Ainoa kielteinen tunne, josta saa puhua, on vitutus
Kyllähän sun kannattaa varmasti terapiaan mennä, mutta kuten itsekin sanoit, keskity selvittämään sitä, miksi sinusta tuntuu tältä (ja noita kertomiasi lapsuuden ja nuoruuden aikaisia käytösmalleja kannattaa kyllä setviä). Älä yritä ratkoa koko suvun tunne-elämän ongelmia

 

[Lampuntaika]

En varmasti miettisi näitä asioita niin paljon, elleivät ne vaikuttaisi nykyisyyteen, nykyhetkeen.


Mutta kun ei se lapsuus jäänyt mielestäni kun tulin äidiksi. Kyllä mun on tehtävä jotain sille, etten voi esimerkiksi mennä lapsen kanssa liikuntakerhoon, koska siellä on eräs puolituttu lapsineen. Koen hänet niin menestyväksi, että pelkään voimakkaita häpeän tunteita, jos lapseni ei käyttäydy tai osaa tehdä kaikkea kuten puolitutun lapsi. En halua, että lapseni näkee minun häpeävän häntä - vaikka kyseessä ei olekaan lapseni vaan minun oma vajavaisuuteni. Lapseni kyllä pian on siinä iässä, että hän huomaa minun näyttelevän hirmu vahvaa ja voimakasta ja jopa valehtelevan, jotta kukaan ei pääsisi ilkkumaan. Tunnistan niin tämän mallin tulleen kotoa, jossa juuri mm. syötettiin niitä mummin homehtuneita luumuja, koska oli tärkeää näyttää että lapset syövät reippaasti ja kaikki on kunnossa.

Minulla on vahva pärjäävän nuoren naisen suojakuori, jonka alla on valtavasti epävarmuutta.

 

["niinpä"]

Tällaista sitten tulee kun lasta suojellaan kaikelta. Ei ole ollut riittäviä turhaumia lapsuudessa, joten tulee tollainen omaa napaansa tonkiva jahkaaja jolle mikään ei riitä.

 

[joo-o]

Erikoista miten ihmiset suhtautuvat APn tunteisiin ja kokemuksiin. Ihan niin kuin AP on moneen kertaan sanonut, ei hän syytä vanhempiaan vaan kokee että itse tuntee sellaisia asioita joihin haluaisi selvyyttä ja mahdollisia ratkaisuja. Oma lapsuuteni on myös monen ulkopuolisen silmin erittäin onnellinen ja ns. täydellinen, mutta niinpä vaan siellä on traumaattisia kokemuksia, jotka tämän hetkisessä kehityskaaressani ovat saaneet minut oireilemaan. En syytä vanhempiani näistä asioista, mutta minun on oman terveyteni vuoksi pitänyt hakeutua terapiaan, jossa käymme läpi mitä on tapahtunut ja miksi, mitä minun tunteeni ovat ja miten ne vaikuttavat jokapäiväiseen elämääni. Mitä voisin muuttaa omassa ajattelussani, jotta voisin paremmin jne.

Minä saan aika sulkeutuneen ja ahdistuneen käsityksen isosta osasta tähän ketjuun vastanneista. Vähätellään toisen tunteita ja kokemuksia, vaikka ne ovat totta hänelle. Sukupolvesta toiseen jatkuvat käyttäytymismallit aiheuttavat masennusta sekä mt-häiriöitä, ja toki myös osa mielensairauksista on helposti periytyviä. Osa ihmisistä on onneksi niin vahvoja ja toisaalta herkkiä, että hakevat apua näihin ongelmiin ja haluavat katkaista sukupolvien ketjun.

 

[tämmöstä tuli mieleen]

Ei meilläkään käytetty hellittelynimiä, sanottu rakastavansa eikä halattu. Sylissä olen saanut olla ja muuten tuntenut itseni rakastetuksi. Minusta on välitetty, toiveitani ja murheitani on kuunneltu, kaikenlaiset tunteet on saanut näyttää. Olen jopa saanut selkääni koivuniemen herrasta.

Ajattelen, että ehkä sun vanhemmat sinua omalla tavallaan rakastaa mutta eivät kykene sitä näyttämään. Heillä siis jo itsellään tunne-elämän ongelmia. Outoa, että mennään selän takana toiselle valittamaan toisen perheenjäsenen tekemisistä. Siis ei olla rehellisiä, ei saa kieltäytyä??? Tuo kanssa outoa, että eivät halua tuottaa mielipahaa aikuiselle josta taas oma lapsi kärsii.

Toivottavasti terapia auttaa sinua selvittämään asioita. Kirpaisisiko sinua yhtään jos oma vanhempi kuolisi? Jos kirpaisee jo ajatuskin niin, silloin rakastat heitä, ainakin jonkin verran.

 

[Lampuntaika]

Kirpaisisiko sinua yhtään jos oma vanhempi kuolisi? Jos kirpaisee jo ajatuskin niin, silloin rakastat heitä, ainakin jonkin verran.

Olen hakenut vanhempani meille juna-asemalta ja se hetki, kun he ovat istuneet takapenkille on tuonut jonkinlaisen "lämpimän läikähdyksen" tunteen. Siis sellaisen, että tekisi mieli hymyillä tai jotain, mutta ei uskalla/pysty ja pelkää, että jos nyt iloitsee, niin jompikumpi onnistuu sitten kuitenkin tuottamaan pettymyksen. Että jos sitten innostun liikaa ja kerron jotain kivaa, isä latistaa tunnelman tai huomaankin, että äiti "poimii vain parhaat palat".


Aina kun olimme kylässä jossain, niin äiti tuijotti lähes koko illan minun kasvoihin ja hymyili kun puhuin jollekin ihmiselle (olin pikkuvanha ja mun juttuja kuunneltiin). Tuntui, että ehkä suoritin äidilleni jotain tai että hän "imi" itseensä mun hyvät puolet? Teini-iässä kerran tiuskaisinkin, että "älä hae elämääsi nautintoa vain minun kauttani" - koska ahdisti, että hän vain imi minusta parhaat puolet kylässä, kun selitin tädeille jotain Suomen historian juttua. Tuntui, että hän oli läsnä mulle vain silloin kun sain muut haltioitumaan?


Ja sitten, jos en ollutkaan niin reipas kyläillessä, äiti supatti korvaani pieniä käskyjä, kuten "hymyile Erkille, vilkuta Tiinalle" ja jos en tehnyt, hän nousi vierestäni pois. Isä oli vastakohta; hän esim. valokuvasi mielellään serkkulapsia ja oli jotenkin haltioitunut toisten lapsista. Minulla oli usein tunne, että hän piti enemmän naapurin kahdesta lapsesta kuin minusta ja siskostani.


Muistuttaisin, että en kirjoita näitä syyttämismielessä. Minua huolestuttaa se, että huomaan itsessäni jotain samaa kuin vanhemmissani. Tässä eräänä päivänä olimme kaupungilla ja lapseni kaatui katukivetyksellä. Kun kumarruin puhdistamaan hänen polveaan, huomasin kuinka ihan selvästi odotin että isompi joukko ihmisiä kulki ohi ja sanoin, "olipa hyvä että meillä oli näitä desinfektiolappuja mukana" - ikäänkuin hakemalla hakisin muiden hyväksyntää ja yritin saada lapsenikin näyttämään mahdollisimman reippaalta jotta kukaan ei pääsisi ilkkumaan. Huomasin tuon käytökseni vasta jälkeenpäin, mutta ihan kuin jokin häpeän pelko olisi pakottanut minut toimimaan noin - kulissit ylläpitäen, vahvuutta korostaen.

 

["vieras"]

ei oo tervettä

 

[Lampuntaika]

Äh, tämä asia on mielessä nyt jostain syystä koko ajan. Löysin vielä yhden artikkelin, siteeraus:

"Ohutnahkainen on luopunut itsestään ja pyrkii miellyttämään muita. Kun hän loukkaantuu, hän on ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, ettei tulisi hylätyksi. Hän tarvitsee muita ihmisiä tuekseen, eikä hän voi missään nimessä tunnistaa vihaansa, vaan se kääntyy usein häntä itseään vastaan ja saattaa sairastuttaa hänet esimerkiksi krooniseen masennukseen. Näiden ihmisten omaa persoonallisuutta on vaikeaa nähdä ja vastaavasti heidän on vaikeaa solmia antoisia vastavuoroisia ihmissuhteita. He häpeävät herkästi ja kantavat toistenkin häpeää. Loukkaajiksi heistä ei ole, mutta yhteisöjen tasolla he eivät myöskään kovin herkästi osallistu yhteiseen keskusteluun, eivätkä tuo mielipiteitään esille. Vaikeneminen on yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä murentava ilmiö."

Tunnistin tuosta vanhempani. Se on ohutnahkaisen narsistin kuvaus.

Mitäköhän tässä nyt pitäisi tehdä?

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

Mitäköhän tässä nyt pitäisi tehdä?

No vittu mennä sinne lääkäriin. Juosten.

Niinkuin tässä ketjussa jo monen monta kertaa on todettu.

 

[Lampuntaika]

No vittu mennä sinne lääkäriin. Juosten.

Niinkuin tässä ketjussa jo monen monta kertaa on todettu.

Tähän ketjuun ei kiroilua eikä äksyilyä, tosi pitkä ketju ja pysyi pitkään hyvin hyödyllisenä. Itselläni tuli selvästi retkahdus tai jonkinlainen paniikki asiasta tänään koska asia on oikeasti raskas, minkä johdosta nostelin ketjua turhaan lisätiedoin. Apua on tulossa syksyllä kunhan kesäsulut loppuvat.

Lupaan omalta osaltani lopettaa tähän turhan toiston, joka on netiketin vastaista.

Kirjoittaminen itsessään on ollut helpottavaa. Ehkä kaksplus ei ole tähän sopivin foorumi, koska nostot jossain määrin ärsyttävät ja toistoa tulisi välttää. Jos joku tietää hyvän foorumin jossa näitä voisi pohtia ja kirjoittaa (blogia en perusta), niin voi vinkata.