Kauhea parku aina kun mies lähtee töihin.. Olenko täysi penikka?!

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja by-hyy-yy
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
B

by-hyy-yy

Vieras
Olemme olleet avomieheni kanssa yhdessä pian 13 vuotta.

Itse olen 30v ja hän minua reilusti vanhempi. Suhteemme on aina ollut hyvin kiinteä, olemme olleet paljon yhdessä, aikanaan jopa 24h/vrk. Meillä on hyvä suhde ja viihdymme yhdessä. Viimeiset pari vuotta mies on olosuhteiden pakosta tehnyt reissuhommia, mikä tarkoittaa että olemme viikot erossa näkemättä ollenkaan. Viikonloppuisin yhdessä sitten.

Pitkään kestin sitä ihan hyvinkin jopa. Oikein itsekin ihmettelin, että miten se menee niinkin helposti. Ehdin jo hyväksyä sellaisen elämänrytmin ja luulin sopeutuvani siihen. Puoli vuotta sitten kuitenkin huomasin alkavani masentumaan jatkuvasta yksinäisyydestä. Aloin kaipaamaan säännöllistä yhdessäolemista ja kotielämää. Samalla alkoi kaikki kaatua niskaan. Minusta tuntui, ettei minulla ole elämässäni muuta kuin työni ja yksinäinen koti. Uuvuin samalla myös työssäni vakavasti ja jouduin jäämään lomalle. Mielestäni uupumus ja masennus johtui tuosta yksinäisyydestä joka alkoi salakavalasti syödä minua.

Aloin puhumaan miehelle asiasta. Hänkin sanoi haluavansa olla enemmän kotona ja olevansa kyllästynyt reissuhommiin. Kun minä olin lomalla toipumassa mieskin otti lomaa ja olimme paljon yhdessä pitkästä aikaa ja kaikki alkoi tuntua paremmalle. Selvästikin voin paremmin heti kun olimme yhdessä enemmän.

Itse olen vieläkin lomalla enkä edes tiedä milloin palaan töihin. Miehen lomat on nyt pidetty. Olen jälleen yksin kotona. Ymmärrän kyllä, ettei mies voi hetkessä hankkia muuta työtä, eikä jäädä minun kanssani kotiin istumaan, koska jonkunhan on käytävä töissä, että saa vuokran ja laskut maksettua jne. Mutta, mutta.. Miehen oltua 3 viikkoa lomalla nyt viimeksi totuin taas siihen ja kaikki oli paremmin. Minulla oli turvallinen olo, nukuin paremmin, ruoka maistui paremmin jne. en halunnut ajatella miehen töihinpaluuta.. ennenkuin eilen illalla mies sanoi, että on pakko lähteä töihin.

Olen aivan mahdoton. samantien repesin itkuun, josta ei tullut loppua. Mies lohdutti minua kuin pikkulasta ja minä vollotin ja valitin kaikesta. Samantien kaikki muuttui taas epätoivoiseksi ja putosin masennukseen kun tänä aamuna heräsin jälleen yksin hiljaisessa kodissa.. Juuri yksin herääminen ja odin hiljaisuuden kuunteleminen on pahinta, tuntuu, että sekoan siitä.

Ei sentään äitynyt yhtä pahaksi, kuin silloin 3 viikkoa sitten ennen miehen lomaa, kun hän oli lähdössä niin äidyin huutamaan, riitelemään, syyttelemään, uhkailemaan, haukkumaan, itkemään, raivoamaan, kaikkea yhtä aikaa. Uhkasin, että hänen on valittava se "paska" työ tai minut. Uhkasin etsiä toisen miehen ja kaikkea täysin tyhmää. Tiesin, että käyttäydyn naurettavasti, mutta olin vain niin epätoivoinen.

Mietin vain, että onko aivan "normaalia" että 30v nainen ei enää kykene olemaan yksin kotona viikkoja vaan se tuntuu aivan ylivoimaiselle? Ja että masennus ja uupumus kaikki johtuisi siitä? Ja että haluaisi olla vain toisen kanssa kaikenaikaa? Tuntuu, että olen asian kanssa täysin rikki ja
hukassa. Olenko liian lapsellinen?

Tuntuu olo niin totaalisen masentuneelle ja turvattomalle ilman mieheni läsnäoloa. En haluaisi lähteä yksin edes kotoa ulos, miehen kanssa oli niin kiva lähteä vaikka minne.

Minun unelma olisi varmaan, että mies jäisi/joutuisi eläkkeelle ja olisi kanssani yötä päivää ja koko ajan. Se sopisi vallan hyvin.

tahtoisin kuulla toisten aikuisten kommentteja asiaan, kun en itse osaa hahmottaa onko vika minussa vai tilanteessa?
 
Nyt olet kyllä ihan hakoteillä - ei aikuinen ihminen käyttäydy noin. Tottakai terveen ihmisen täytyy töissä käydä ja tienata yhteiseen kotiin.
Mielestäni sinä käyttäydyt epäkypsästi - jos tuolla tavalla mangut miehesi perään.
Tottakai hän palaa aina kotiin - kun työkeikka on ohi.
Aikuinen ihminen ei käyttäydy niinkuin sinä olet käyttäytynyt.
Sinun on tehtävä itsellesi päiväjärjestys ja elettävä arki yksin ja tehtävä miehesi olo miellyttäväksi, kun hän on kotona lepäämässä työviikon rasituksista.
Suoraan sanoen olet aika itsekäs jos tuolla tavalla käyttäydyt - ja vaadit miehesi olemaan 24 h kanssasi.
 
Ei sitä noin vain jäädä eläkkeelle. Jos jää nuorempana kuin eläkeikä oikeasti on, ei se eläke ole kovin kaksinen, muutenhan minäkin voisin kuuskymppisenä nyt jäädä kotiin, mielellään jäisinkin jo...mutta ei... se on tehtävä vielä töitä monta vuotta, että sitten loppuelämän saa edes jonkinlaista eläkettä.

Vai haluatko että sossu elättää teitä kotona luuseroivia ihmisiä, kun ei mieskään SAA käydä töissä? Kyllä sinussakin on jotain vikaa kun et kykene töissä käymään! Millainen työ sinulla oli kun olet aina vaan lomalla?

Suosittelen heti tilaamaan ajan mielenterveystoimistoon, ei tuonikäinen ole normaalisti kuin pikkulapsi...ja miehesi on sinulle näköjään isä, jota et laskisi töihin.

 
Hoida masennuksesi pois.
Ei ole normaalia, että aikuinen ihminen itkee, kun tietää uuden tapaamisen koittavan muutaman päivän kuluttua.
Sinulla on masennusta, läheisriippuvuutta ja ties mitä. Selvittele psykologin tai psykiatrin kanssa. Lääkitys voisi auttaa alussa.
 
Vaikea sanoa, mikä käytöksestäsi johtuu masennuksesta ja mikä jonkin sortin läheisriippuvuudesta.

Mieheni tekee myös reissutyötä ja lisäksi hän käy muutaman kerran vuodessa auttamassa ikääntyviä vanhempiaan maatalon pidossa. Minulla puolestaan on omia harrastuksiani, sillä kyllästyin aikoinani siihen, että odotan miestä ja ikävöin häntä. Tajusin, että minun pitää lopettaa miehen vahtiminen ja elää omaa elämääni. Nyt viihdymme kumpikin hyvin kotona, kun ei tarvitse vahtia toista. Kun olemme kumpikin vapaalla, viihdymme hyvin yhdessä. Olemme kumpikin tajunneet, että elämäntilanteemme on se, mikä se nyt on. Mies viihtyy töissään ja saa reissuista kivasti päivärahoja yms. normaalipalkan päälle ja velvollisuudentuntoisena hän myös haluaa omalta osaltaan auttaa vanhempiaan. Minäkin siis saatan lähteä tapaamaan omia vanhempiani tai käyn kavereillani hyvillä mielin, kun mieheni on poissa.

En ole nyt ihan varma, että onko tämä jatkuva yhdessäolo sinun pakkomielteesi vai onko miehesi täsmälleen samaa mieltä, että on ihana olla 24h yhdessä ihan jatkuvasti? Yleensä suhde voi paremmin, kun kummallakin on ihan omaa aikaa edes hetkittäin. Jos miehesi jää pois työelämästä, niin tarkoittaako se sitä, että hänen kaikki muut aikuiskontaktinsa katkeavat? En usko, että kenekään mielenterveydelle on hyväksi se, että ripustautuu totaalisesti yhteen ihmiseen kiinni. Omilla jaloillaan seisominen on ihan välttämätöntä. Kun ymmärtää, että onnellisuus lähtee omasta itsestä, niin suhteestakin tulee tasa-arvoisempi eikä mikään ripustautumisssuhde. Vaikka suhteessa olisikin tasa-arvoisena, niin silti suhde voi olla lämmin, tasapainoinen ja rakkaudentäyteinen.
 
Vaikea sanoa, mikä käytöksestäsi johtuu masennuksesta ja mikä jonkin sortin läheisriippuvuudesta.

Mieheni tekee myös reissutyötä ja lisäksi hän käy muutaman kerran vuodessa auttamassa ikääntyviä vanhempiaan maatalon pidossa. Minulla puolestaan on omia harrastuksiani, sillä kyllästyin aikoinani siihen, että odotan miestä ja ikävöin häntä. Tajusin, että minun pitää lopettaa miehen vahtiminen ja elää omaa elämääni. Nyt viihdymme kumpikin hyvin kotona, kun ei tarvitse vahtia toista. Kun olemme kumpikin vapaalla, viihdymme hyvin yhdessä. Olemme kumpikin tajunneet, että elämäntilanteemme on se, mikä se nyt on. Mies viihtyy töissään ja saa reissuista kivasti päivärahoja yms. normaalipalkan päälle ja velvollisuudentuntoisena hän myös haluaa omalta osaltaan auttaa vanhempiaan. Minäkin siis saatan lähteä tapaamaan omia vanhempiani tai käyn kavereillani hyvillä mielin, kun mieheni on poissa.

En ole nyt ihan varma, että onko tämä jatkuva yhdessäolo sinun pakkomielteesi vai onko miehesi täsmälleen samaa mieltä, että on ihana olla 24h yhdessä ihan jatkuvasti? Yleensä suhde voi paremmin, kun kummallakin on ihan omaa aikaa edes hetkittäin. Jos miehesi jää pois työelämästä, niin tarkoittaako se sitä, että hänen kaikki muut aikuiskontaktinsa katkeavat? En usko, että kenekään mielenterveydelle on hyväksi se, että ripustautuu totaalisesti yhteen ihmiseen kiinni. Omilla jaloillaan seisominen on ihan välttämätöntä. Kun ymmärtää, että onnellisuus lähtee omasta itsestä, niin suhteestakin tulee tasa-arvoisempi eikä mikään ripustautumisssuhde. Vaikka suhteessa olisikin tasa-arvoisena, niin silti suhde voi olla lämmin, tasapainoinen ja rakkaudentäyteinen.

Minusta sinun kannattaa lopettaa sellaiset haaveilut, joilla ei ole todellisuuspohjaa. Jos miehesi on nyt esim. 55-vuotias, niin hänelle olisi ehdottoman tärkeää olla vielä 5-v töissä, jotta hän saa paremmat eläkeperusteet. Esim. työttömyyseläkkeet yms. eivät ole mitään automaatteja, vaan niihin päästään tapauskohtaisesti. Sitä paitsi jos sinä olet työkyvytön uupumuksen/mielenterveysongelmien vuoksi, niin parisuhteessanne on silloin miehen elätettävä sinua. Suhteessanne ei kerta kaikkiaan ole varaa siihen, että hän heittäytyisi työttömäksi. Elämässä ei saa kaikkea juuri nyt vaikka miten haluaisi. Itku ja hammastenkiristys ei tässä asiassa auta. Miehesi kyllä pääsee aikoinaan eläkkeelle. Jos kaikki asiat vain itkettävät, niin otapa yhteys lääkäriin tai mielenterveystoimistoon, jotta saat apua. Lääkehoito + terapia voisivat saada sinut taas työkykyiseksi ja pystyisit nauttimaan parisuhteestakin ilman kyynelehtimisiä.
 
Ellonen: Tiedän, ettei noin vain jäädä eläkkeelle. Se nyt olikin vain lähinnä sellainen tyhmä "toive", jos näin olisi niin mies voisi olla minun kanssa kotona ja kuitenkin saisi rahaa jostakin vaikka eihän sillä tietty eläisi..

Niin, kyllä minussa varmaan onkin vikaa, kun en töihin kykene. Ensinnäkin koskaan en ole oikeissa töissä ollut. Miksikö? Siksi, koska mikään ala ei ole minua tarpeeksi kiinnostanut, että olisin edes ammattia opiskellut. Olen peruskoulupohjalla. Niin, mitä töitä olen sitten tehnyt? 20-vuotiaana menin miehen firmaan töihin. Se loppui. Olin 5 vuotta kotona. 25-vuotiaana menin miehen uuteen firmaan, jota kesti 3 vuotta. Sitten perustin oman firman, kun mies läksi reissuhommiin. Sitä kesti 2 vuotta, ja sitten kuten kerroinkin, en sitä jaksanut enää pitää vaan uuvuin ja masennuin. Nyt olen taas kotona, toki mietin mitä voin tehdä, mutta ei tilannetta voi yhtäkkiä muuttaa. Mihinkään kaupan kassalle en voi mennä, enkä mihinkään palkkatöihin. En osaa mennä semmoisiin hommiin. Suunnittelen jotain uutta yrittäjän hommaa.. kunhan jaksan.

Töihin en sovi siksikään, koska minulla on ulosotossa velkaa n. 20 000e ja jos menisin töihin niin vouti veisi palkasta 1/3 osan eikä minulle jäisi mitään.. ei siis kannata tehdä virallisesti mitään töitä. Paitsi yrittäjältä ne ei pysty ulosmittaamaan, siksi voin olla vain yrittäjä. Luottotiedot menetin jo ennen 20v ikävuotta, en jaksa paljo enää niistä välittää.

Sekin on totta, että mieheni on minulle, kuin isä. Meillä on 15v ikäeroa ja hän on aina huolehtinut minusta. Mieheni on kiltti ja hyvä ihminen ja on sanonut ettei koskaan hylkää minua. Koska mieheni on niin kauan huolehtinut minusta olen varmaan tottunut liian hyvälle.

Mieheni tekee kotona ruoat, pesee pyykit ja tekee kotitöitä (silloin kun on kotona)n suhteemme aikana en ole koskaan pessyt pyykkejä, se on aina ollut miehen homma. Jos olen masentunut hän kantaa ruoat minulle sänkyyn. Hän hoitaa ja hieroo minua (varpaita ja niskoja). Teemme kaiken yleensä minun toivomuksestani. Mies haluaa tehdä yleensä kaiken, kuten toivon. Jos pyydän imuroimaan tai menemään kauppaan hakemaan vaikka karkkeja minulle niin hän tekee niin. Jos pyydän tekemään voileipää niin hän tekee aina. Rakastan miestäni, koska hän on niin kiltti ja kiva ihminen. Seksiä meidän välillä ei ole ja se sopii kait kummallekin.

Varsinkin kun minulla menee huonommain mies on kuin "hoitaja" minulle. Hänen seurassaan koen oloni turvallisemmaksi ja hän osaa jotenkin aina oikein puhua, että minulle tulee parempi olo. Saan todella olla hänen kanssaan kuin pikkulapsi ja mielestäni se onkin parasta koko suhteessa.

Osaksi se on miehen oma syy, kun on opettanut minut passaamalla sellaiseksi. Olen ehkä tullut laiskaksi, en kohta enää viitsi tehdä mitään, koska odotan valmista. Oikeasti minun ei edes tarvitse mennä töihin, aivan sama vaikka makaan kotona loppuikäni, tiedän, että mies hankkii elämisrahat aina jostakin.

Pahin pelkoni on, että miehelle tapahtuu jotain, että hän kuolee ja minä jään yksin. En varmasti enää koskaan löytäisi hänen kaltaistaan kilttiä ja ymmärtäväistä ihmistä. muunlaisessa suhteessa en varmasti edes osaisi elää 13 vuoden jälkeen.

Äidiksi minusta ei ole. En osaa enkä edes uskalla kuvitella omia lapsia. Pelkkä ajatus synnyttämisestä inhottaa. Ja vastuu lapsista pelottaa ajatuksenakin.

Minulla saattaa olla isä-ongelma. Nimittäin omaa isääni en ole koskaan edes nähnyt eikä hän ole ollut koskaan elämässäni läsnä. Olen löytänyt sopivan miehen, joka toimii kait nyt sellaisena, jota olen jäänyt vaille. Minusta asia on kuitenkin ihan ok. Ei minua haittaa vaikka paikkaisinkin sellaista traumaa.

Mies myös tuntuu asian hyväksyvän. Luultavasti hän kokee eräänlaista täyttymystä saadessaan kokea olevansa niin tarpeellinen, kuin hän minulle on. Mies varmaan nauttii siitä, että olen hänestä tavallaan riippuvainen, itsepä on aina ruokkinut siihen suuntaan. Hän oli aikanaan oman äitinsäkin "hoitaja" kuolemaan saakka. Hän oli hyvin kiinni äidissään. Ehkä minä olen nyt se, joka paikkaa hänelle tuon "äidin" roolia, että olen se joka tarvitsee hänen hoitoaan.

Se aika, kun työskentelimme yhdessä 24/7 oli elämäni onnellisinta aikaa. Niin hyvinvoiva henkisesti en ole koskaan ennemmin tai sen jälkeen ollut. Elämämme oli silloin täydellistä, oli mukava työ, josta kumpikin tykkäsimme, ja saimme olla kahdestaan.

Tuon jälkeen kaikki taas muuttui.. Minä yritin kaksi vuotta elää "itsenäisesti" ja tehdä omia töitäni, miehen ollessa maailmalla. Mutta näköjään sellainen kuvio ei onnistu. Minä en kykene yksinään tekemään pitkiä aikoja mitään. Kaipaan vain miestäni olemaan kanssani kaiken aikaa ja mikään ei onnistu ilman häntä.

En osaa käyttää pyykkikonetta. Jos on ikäviä "virkapuheluita" mieheni soittaa ne puolestani. Hän tekee lähes kaiken "ikävän" puolestani. Oikeasti minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään muuta kuin maata sängyssä.

Olen kuin kissa tai koira joka kaipaa isäntäänsä ja on apea, kun tämä ei ole paikalla. Ennen, kun mies ei ollut paikalla saatoin mennä äitini luokse olemaan sillä aikaa ja sain siitä turvaa ja hyvää mieltä. Nyt se ei onnistu, koska äitini asuu niin kaukana.

Kyllä minä välillä olen itsekin ajatellut, ettei se ehkä ole ihan normaalia, ettei minua työnteko tai opiskeleminen kiinnosta. En vain ole löytänyt omaa alaani. Yrittäjänä tykkäsin tavallaan olla, mutta se on niin raskasta, ettei sitä yksin jaksa. Myin sisustustarvikkeita. Olen harkinnut, ehkä laittaisin nettikaupan, mutta sitten masennun koska niitäkin on jo niin paljon ja kaikki myyvät samaa krääsää.

Minun unelma.elämääni olisi sellainen, että meillä olisi miehen kanssa yhteinen työ, että hän voisi siinä työnteossakin tukea minua, etten tuntisi olevani yksin asioiden kanssa vaan voisin siinä turvallisesti totutella taas töihin. Sitten meillä on jo kiva koti, voisimme olla siellä aina yhdessä. Kesämökki voisi vielä olla, jonne voisimme aina työpäivän päätteeksi mennä. Lapsia ei tarvitse olla koskaan.

Kodikas olo tulee, kun menemme yhdessä kauppaan. Ostamme kaikkia hyviä ruokia, menemme kotiin, mies laittaa ruokaa, minä luen lehtejä, sitten syömme. Ehkä käyn suihkussa, sillä aikaa mies on laittanut jonkun kivan elokuvan valmiiksi, katsomme sitä ja meis hoitaa minua samalla, ehkä syön samalla karkkeja. Kun elokuva on katsottu mies hoitaa minut uneen ja peittelee nukkumaan.

Kaikki olisi hyvin, jos miehen työ ei erottaisi meitä.
 
Minä lakkaan maksamasta veroja! Jotain rajaa silläkin millaisia ihmisiä elätetään minun verovaroillani. Oikeasti sairaat ja eläkeläiset yms. ymmärrän oikein hyvin, mutta tuollaiset en-edes-tahdo-tehdä-töitä-luuserit pois minun veroeuroistani! Että kehtaa tuollaista valittaa, kun toiset kiltisti elättävät itsensä ja veroillaan myös tuollaiset työnvieroksujat, jotka oikein ylpeilevät menettäneensä luottotiedot alle kaksikymppisenä. Jotain järkeähän voisi toivoa olevan aikuisen ihmisen päässä, mutta näköjään se on liikaa vaadittu joiltakin ihmisiltä. Voi hyvä ihme sentään!
 
ap. et varmasti halua olla koko ikääsi miehesi kotivammainen..
Tunnen montakin vammaista henkilöä ja kaikki ne muut tekevät itse ja yrittävät edelleen tunkea työelämään. Sinä et.

Onko sinulla jokin henkinen ominaisuus,jolla olet huomannut että voit tekeytyä vauvaksi niin kaikki onnistuu ? Tiedät itsekin että ei onnistu jos yrittämisestä jää velat.
Miten edistyisit yrittäjänä tulevaisuudessa paremmin kuin aiemmin. Voit olla laiska , ja vähän tyhmä. Koska mitä kauemmin opit nukkumaan ja syömään. Sitä vaikeampi on tulevaisuudessa ottaa kiinni muut työelämään. Mies tosiaan saattaa vaikka jäädä tälle työreissulleen, tapahtuuhan noita onnettomuuksia.

Mietin että oletko jotenkin kehitysvammainen henkisesti? Mutta selostuksesi sisustustarvikkeista ja netin krääsästä, ja ulosoton
jymäyttämisestä kieltää senkin mahdollisuuden.
Kun mikään muu ei oikein tilanne selostuksestasi nouse kuin jokin lapsellinen usko että joku muu hoitaa asiat.Uskon että pelkäät todellisuudessa että et pärjää missään ja kenenkään kanssa. Sekin on eräänlainen mieliala ongelma.


 
Alun jälkeen tunsin jopa myötätuntoa, mutta jälkimmäinen kirjoituksesi paljasti todellisuuden. Olet superlaiska ja itsekeskeinen vauva. Ethän tee itse opikeastaan mitään!

Olet ripustautunut toisen ihmisen varaan sekä toimeentulosi että tunne-elämäsi kannalta. Ei sellainen ole muuta kuin lasten ja vauvojen oikeus. Aikuisen ihmisen pitää vastata itsestään.

Puolustelet ja selittelet monin tavoin sitä, että et muka voi tehdä ihan kunniallista työtä. Paskat sinulle, kaikki työ on ihmiselle kunniaksi, kun sen tekee hyvin, mutta luuserit ovat kunnaiattomia toisten ihmisten hyväöksikäyttäjiä. Sinä kuulut luuserien kastiin.

Vollotat kotona mitään tekemättä, kun miehesi hoitaa velvollisuuksiaan ja hyyssää sinua vielä sen päälle. Hommaisit edes harrastuksia, jotta aika kuluu!!!

Hävettää puolestais ihan vierasta ihmistä.
 
Alun jälkeen tunsin jopa myötätuntoa, mutta jälkimmäinen kirjoituksesi paljasti todellisuuden. Olet superlaiska ja itsekeskeinen vauva. Ethän tee itse opikeastaan mitään!

Olet ripustautunut toisen ihmisen varaan sekä toimeentulosi että tunne-elämäsi kannalta. Ei sellainen ole muuta kuin lasten ja vauvojen oikeus. Aikuisen ihmisen pitää vastata itsestään.

Puolustelet ja selittelet monin tavoin sitä, että et muka voi tehdä ihan kunniallista työtä.

Vollotat kotona mitään tekemättä, kun miehesi hoitaa velvollisuuksiaan ja hyyssää sinua vielä sen päälle. Hommaisit edes harrastuksia, jotta aika kuluu!!!

Hävettää puolestais ihan vierasta ihmistä.

[viestiä moderoitu]
 
Alkuperäinen kirjoittaja ymmärrys:
ap. et varmasti halua olla koko ikääsi miehesi kotivammainen..
Tunnen montakin vammaista henkilöä ja kaikki ne muut tekevät itse ja yrittävät edelleen tunkea työelämään. Sinä et.

Onko sinulla jokin henkinen ominaisuus,jolla olet huomannut että voit tekeytyä vauvaksi niin kaikki onnistuu ? Tiedät itsekin että ei onnistu jos yrittämisestä jää velat.
Miten edistyisit yrittäjänä tulevaisuudessa paremmin kuin aiemmin. Voit olla laiska , ja vähän tyhmä. Koska mitä kauemmin opit nukkumaan ja syömään. Sitä vaikeampi on tulevaisuudessa ottaa kiinni muut työelämään. Mies tosiaan saattaa vaikka jäädä tälle työreissulleen, tapahtuuhan noita onnettomuuksia.

Mietin että oletko jotenkin kehitysvammainen henkisesti? Mutta selostuksesi sisustustarvikkeista ja netin krääsästä, ja ulosoton
jymäyttämisestä kieltää senkin mahdollisuuden.
Kun mikään muu ei oikein tilanne selostuksestasi nouse kuin jokin lapsellinen usko että joku muu hoitaa asiat.Uskon että pelkäät todellisuudessa että et pärjää missään ja kenenkään kanssa. Sekin on eräänlainen mieliala ongelma.

En ole mitenkään kehitysvammainen. Minussa ei ole mitään "sellaista" vikaa. En ole mikään vajakki. Olen älyltäni ja kehitykseltäni täysin normaali aikuinen. Siinä mielessä voin olla lapsellinen, että tavallaan haluan elää lapsen elämää, kun siihen kerran on mahdollisuus annettu (mieheni on antanut) Henkisistä muista ongelmista en mene sanomaan, en voi niitä arvioida. Älyltäni minut on joskus arvioitu kohtalaisen älykkääksi. Ehkä ongelmani sitten on laiskuus, jokin mukavuudenhalu.

 
Miksi teitä hävettää? Tämähän on minun elämää. Kertoo jotain teistä itsestänne. Puhuin äsken mieheni kanssa puhelimessa. Hän oli sitä mieltä, että jokainen saa elää omalla tyylillään ja minun elämäntyylissäni ei ole sen enempää vikaa, kuin kenenkään muunkaan.
 
No huh huh, ap:n tilitykseen ei oikein osaa muuta kommentoida O_o

Ollaan fyysisesti aikuinen mutta henkisesti taannuttu lapsen tasolle nykyisen suhteen mahdollistamana. Vaikea sanoa kumpi osapuoli "hyväksikäyttää" kumpaa. Koko systeemi on täysin creepy, mutta omapahan on elämänne.
 
Alkuperäinen kirjoittaja by-hyy-yy:
Alkuperäinen kirjoittaja Järkytys mitä soopaa!:
Minä lakkaan maksamasta veroja! Jotain rajaa silläkin millaisia ihmisiä elätetään minun verovaroillani. Oikeasti sairaat ja eläkeläiset yms. ymmärrän oikein hyvin, mutta tuollaiset en-edes-tahdo-tehdä-töitä-luuserit pois minun veroeuroistani! Että kehtaa tuollaista valittaa, kun toiset kiltisti elättävät itsensä ja veroillaan myös tuollaiset työnvieroksujat, jotka oikein ylpeilevät menettäneensä luottotiedot alle kaksikymppisenä. Jotain järkeähän voisi toivoa olevan aikuisen ihmisen päässä, mutta näköjään se on liikaa vaadittu joiltakin ihmisiltä. Voi hyvä ihme sentään!

[viesti moderoitu]

Kukapa maksaa ne tekemäsi 20000 euron velat, jotka ovat ulosotossa? Sinäkö? Et mene töihin, jotta et joutuisi niitä maksamaan. Miehesi? Ilmeisesti ei, kun velat ovat vielä ulosotossa. lmaista rahaa ei olekaan, joku nekin velat maksaa... Kukakohan? Olisiko "kunnolliset" veronmaksajat...

[viestiä moderoitu]
 
Seksiä meidän välillä ei ole ja se sopii kait kummallekin. ap- tilittää..

siis ootko ihan oikeesti ilman seksiä 20-30v asti ollut ? Jokin tuossa miehen ja sun yhtälössä ei parisuhteenakaan oikein toimi. Onko miehesi syypää ulosottovelkoihin vai teitkö ne iha itte.?
Vähän asian vierestä mutta. Alkuu kysyit oletko 30v pentu .no itse 18v itseäni elättäen voin sanoa että olet.

[viestiä moderoitu]
 
Ei kait tämä tarina voi olla tottakaan, varmaan suurimmaksi osaksi sepitettyä.
Olenkohan liian idealistinen, mutta en voi uskoa, ettö tuollaisia naisia vielä nykyaikana löytyy! Jos tämä tarina on tosi, ennuste alkuperäiselle kirjoittajalle on mielestäni huono. Elämän rakentaminen toisen ihmisen varaan luo epävarmuutta ja masennusta. Olen itsekin ollut velkakierteessä, mutta menin pitkän tauon jälkeen töihin takaisin. Eka vuotena en muuta tehnytkään kuin makselin velkoja ja elin kituuttamalla. Nyt olen jo plussan puolella. Sitäpaitsi työssä käyminen on kivaa, on työkavereita ja toimintaa. Siinä masennuskin hoituu samalla. Oletko ajatellut mitä tapahtuu, jos miehesi esim sairastuu? Silloin sinun pitää selvitä omin avuin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja by-hyy-yy:
Olen älyltäni ja kehitykseltäni täysin normaali aikuinen. Siinä mielessä voin olla lapsellinen, että tavallaan haluan elää lapsen elämää, kun siihen kerran on mahdollisuus annettu (mieheni on antanut) Ehkä ongelmani sitten on laiskuus, jokin mukavuudenhalu.

Jäin miettimään että miksi tämä ripittäytyminen palstalla, kun kerran olet tiesi tietoisesti valinnut. Turha kiivastua negatiivisista kommenteista, niitä tulee ilman muuta koska nykyajan naiskuva ei suosi passattavaksi ja vapaamatkustajaksi heittäytymistä 1800-luvun tyyliin. Suhteenne on tässä mielessä kuin muinaismuisto ajoilta, jolloin yläluokkaiset naiset olivat koko elämänsä epäitsenäisiä ja passiivisia, lapsen kaltaisia olentoja. Kovin erikoinen asetelma nykypäivään tuotuna, etenkin meillä emansipoituneessa Pohjolassa.
 

Similar threads

M
Viestiä
13
Luettu
7K
Perhe-elämä
23+ vuotiaana....
2
V
Viestiä
3
Luettu
178
Aihe vapaa
HeinäHattu
H
S
Viestiä
70
Luettu
5K
N

Yhteistyössä