B
by-hyy-yy
Vieras
Olemme olleet avomieheni kanssa yhdessä pian 13 vuotta.
Itse olen 30v ja hän minua reilusti vanhempi. Suhteemme on aina ollut hyvin kiinteä, olemme olleet paljon yhdessä, aikanaan jopa 24h/vrk. Meillä on hyvä suhde ja viihdymme yhdessä. Viimeiset pari vuotta mies on olosuhteiden pakosta tehnyt reissuhommia, mikä tarkoittaa että olemme viikot erossa näkemättä ollenkaan. Viikonloppuisin yhdessä sitten.
Pitkään kestin sitä ihan hyvinkin jopa. Oikein itsekin ihmettelin, että miten se menee niinkin helposti. Ehdin jo hyväksyä sellaisen elämänrytmin ja luulin sopeutuvani siihen. Puoli vuotta sitten kuitenkin huomasin alkavani masentumaan jatkuvasta yksinäisyydestä. Aloin kaipaamaan säännöllistä yhdessäolemista ja kotielämää. Samalla alkoi kaikki kaatua niskaan. Minusta tuntui, ettei minulla ole elämässäni muuta kuin työni ja yksinäinen koti. Uuvuin samalla myös työssäni vakavasti ja jouduin jäämään lomalle. Mielestäni uupumus ja masennus johtui tuosta yksinäisyydestä joka alkoi salakavalasti syödä minua.
Aloin puhumaan miehelle asiasta. Hänkin sanoi haluavansa olla enemmän kotona ja olevansa kyllästynyt reissuhommiin. Kun minä olin lomalla toipumassa mieskin otti lomaa ja olimme paljon yhdessä pitkästä aikaa ja kaikki alkoi tuntua paremmalle. Selvästikin voin paremmin heti kun olimme yhdessä enemmän.
Itse olen vieläkin lomalla enkä edes tiedä milloin palaan töihin. Miehen lomat on nyt pidetty. Olen jälleen yksin kotona. Ymmärrän kyllä, ettei mies voi hetkessä hankkia muuta työtä, eikä jäädä minun kanssani kotiin istumaan, koska jonkunhan on käytävä töissä, että saa vuokran ja laskut maksettua jne. Mutta, mutta.. Miehen oltua 3 viikkoa lomalla nyt viimeksi totuin taas siihen ja kaikki oli paremmin. Minulla oli turvallinen olo, nukuin paremmin, ruoka maistui paremmin jne. en halunnut ajatella miehen töihinpaluuta.. ennenkuin eilen illalla mies sanoi, että on pakko lähteä töihin.
Olen aivan mahdoton. samantien repesin itkuun, josta ei tullut loppua. Mies lohdutti minua kuin pikkulasta ja minä vollotin ja valitin kaikesta. Samantien kaikki muuttui taas epätoivoiseksi ja putosin masennukseen kun tänä aamuna heräsin jälleen yksin hiljaisessa kodissa.. Juuri yksin herääminen ja odin hiljaisuuden kuunteleminen on pahinta, tuntuu, että sekoan siitä.
Ei sentään äitynyt yhtä pahaksi, kuin silloin 3 viikkoa sitten ennen miehen lomaa, kun hän oli lähdössä niin äidyin huutamaan, riitelemään, syyttelemään, uhkailemaan, haukkumaan, itkemään, raivoamaan, kaikkea yhtä aikaa. Uhkasin, että hänen on valittava se "paska" työ tai minut. Uhkasin etsiä toisen miehen ja kaikkea täysin tyhmää. Tiesin, että käyttäydyn naurettavasti, mutta olin vain niin epätoivoinen.
Mietin vain, että onko aivan "normaalia" että 30v nainen ei enää kykene olemaan yksin kotona viikkoja vaan se tuntuu aivan ylivoimaiselle? Ja että masennus ja uupumus kaikki johtuisi siitä? Ja että haluaisi olla vain toisen kanssa kaikenaikaa? Tuntuu, että olen asian kanssa täysin rikki ja
hukassa. Olenko liian lapsellinen?
Tuntuu olo niin totaalisen masentuneelle ja turvattomalle ilman mieheni läsnäoloa. En haluaisi lähteä yksin edes kotoa ulos, miehen kanssa oli niin kiva lähteä vaikka minne.
Minun unelma olisi varmaan, että mies jäisi/joutuisi eläkkeelle ja olisi kanssani yötä päivää ja koko ajan. Se sopisi vallan hyvin.
tahtoisin kuulla toisten aikuisten kommentteja asiaan, kun en itse osaa hahmottaa onko vika minussa vai tilanteessa?
Itse olen 30v ja hän minua reilusti vanhempi. Suhteemme on aina ollut hyvin kiinteä, olemme olleet paljon yhdessä, aikanaan jopa 24h/vrk. Meillä on hyvä suhde ja viihdymme yhdessä. Viimeiset pari vuotta mies on olosuhteiden pakosta tehnyt reissuhommia, mikä tarkoittaa että olemme viikot erossa näkemättä ollenkaan. Viikonloppuisin yhdessä sitten.
Pitkään kestin sitä ihan hyvinkin jopa. Oikein itsekin ihmettelin, että miten se menee niinkin helposti. Ehdin jo hyväksyä sellaisen elämänrytmin ja luulin sopeutuvani siihen. Puoli vuotta sitten kuitenkin huomasin alkavani masentumaan jatkuvasta yksinäisyydestä. Aloin kaipaamaan säännöllistä yhdessäolemista ja kotielämää. Samalla alkoi kaikki kaatua niskaan. Minusta tuntui, ettei minulla ole elämässäni muuta kuin työni ja yksinäinen koti. Uuvuin samalla myös työssäni vakavasti ja jouduin jäämään lomalle. Mielestäni uupumus ja masennus johtui tuosta yksinäisyydestä joka alkoi salakavalasti syödä minua.
Aloin puhumaan miehelle asiasta. Hänkin sanoi haluavansa olla enemmän kotona ja olevansa kyllästynyt reissuhommiin. Kun minä olin lomalla toipumassa mieskin otti lomaa ja olimme paljon yhdessä pitkästä aikaa ja kaikki alkoi tuntua paremmalle. Selvästikin voin paremmin heti kun olimme yhdessä enemmän.
Itse olen vieläkin lomalla enkä edes tiedä milloin palaan töihin. Miehen lomat on nyt pidetty. Olen jälleen yksin kotona. Ymmärrän kyllä, ettei mies voi hetkessä hankkia muuta työtä, eikä jäädä minun kanssani kotiin istumaan, koska jonkunhan on käytävä töissä, että saa vuokran ja laskut maksettua jne. Mutta, mutta.. Miehen oltua 3 viikkoa lomalla nyt viimeksi totuin taas siihen ja kaikki oli paremmin. Minulla oli turvallinen olo, nukuin paremmin, ruoka maistui paremmin jne. en halunnut ajatella miehen töihinpaluuta.. ennenkuin eilen illalla mies sanoi, että on pakko lähteä töihin.
Olen aivan mahdoton. samantien repesin itkuun, josta ei tullut loppua. Mies lohdutti minua kuin pikkulasta ja minä vollotin ja valitin kaikesta. Samantien kaikki muuttui taas epätoivoiseksi ja putosin masennukseen kun tänä aamuna heräsin jälleen yksin hiljaisessa kodissa.. Juuri yksin herääminen ja odin hiljaisuuden kuunteleminen on pahinta, tuntuu, että sekoan siitä.
Ei sentään äitynyt yhtä pahaksi, kuin silloin 3 viikkoa sitten ennen miehen lomaa, kun hän oli lähdössä niin äidyin huutamaan, riitelemään, syyttelemään, uhkailemaan, haukkumaan, itkemään, raivoamaan, kaikkea yhtä aikaa. Uhkasin, että hänen on valittava se "paska" työ tai minut. Uhkasin etsiä toisen miehen ja kaikkea täysin tyhmää. Tiesin, että käyttäydyn naurettavasti, mutta olin vain niin epätoivoinen.
Mietin vain, että onko aivan "normaalia" että 30v nainen ei enää kykene olemaan yksin kotona viikkoja vaan se tuntuu aivan ylivoimaiselle? Ja että masennus ja uupumus kaikki johtuisi siitä? Ja että haluaisi olla vain toisen kanssa kaikenaikaa? Tuntuu, että olen asian kanssa täysin rikki ja
hukassa. Olenko liian lapsellinen?
Tuntuu olo niin totaalisen masentuneelle ja turvattomalle ilman mieheni läsnäoloa. En haluaisi lähteä yksin edes kotoa ulos, miehen kanssa oli niin kiva lähteä vaikka minne.
Minun unelma olisi varmaan, että mies jäisi/joutuisi eläkkeelle ja olisi kanssani yötä päivää ja koko ajan. Se sopisi vallan hyvin.
tahtoisin kuulla toisten aikuisten kommentteja asiaan, kun en itse osaa hahmottaa onko vika minussa vai tilanteessa?
