Kerroin eilen miehelleni,että minun tunteeni on hälvenneet sitä kohtaan

["Anastasia"]

Eikö kumppanuus ole juuri tärkeintä?
Kumppanuus luo luottamusta ja luottamus luo läheisyyttä.

Tottakai on, mutta se on vain yksi osa suhdetta. Muutenhan sitä voisi mennä naimisiin vaikka vain hyvän ystävän kanssa = platoninen suhde. Puistattaa ajatuskin....

 

["vieras"]

Tarkoituksen on enemmänkin kaiketi ollut herättää miestä tajuamaa asioiden laita kun aikaisemmin ei ole havahtunut mitenkään. Herättää keskustelua ja miettiä mitä seuraavaksi.

Olen kyllä kuun taivaalta tavoittelija ja jämähtäminen uomiin ei ole minua varten. Minun elämästä puuttuu tietynlaista räväkkyyttä.

Älä nyt pahastu kun sanon tämän, mutta voiko olla että olet vain kyllästynyt. Elämä on liian tasaista ja 'mukavaa', mies ei ehkä huomioi sinua arkisissa asioissa tarpeeksi ette ehdi tehdä asioita yhdessä ja jutella kuten joskus. Luulet että hän pitää sinua jollain tasolla itsestäänselvyytenä? Koska räväkkyyttä ja uomia voi rikkoa vaikka olisi mieskin, itse asiassa niitä on helpompi rikkoa silloin, kun mies on tukena. On vaan hommattava itse sitä räväkkyyttä elämään.

 

[df]

[QUOTE="Anastasia";28333590]Tottakai on, mutta se on vain yksi osa suhdetta. Muutenhan sitä voisi mennä naimisiin vaikka vain hyvän ystävän kanssa = platoninen suhde. Puistattaa ajatuskin....[/QUOTE]

Olet nyt ymmärtänyt kumppanuuden väärin..

 

[niinpä niin]

[QUOTE="Anastasia";28333560]Totta, kaikki riippuu niin siitä, mitä odottaa suhteelta. Kaikkia tällainen kumppanuus ei kuitenkaan tyydytä.[/QUOTE]

Oletko katsonut intialaisten parien olemusta? Ei vaikuta siltä, että ne ovat tyytyneet, jos sitä tarkoitat. Kyllä se ihan näyttää rakkaudelta. Mutta sekin on totta, että odotukset ratkaisee. Väitätkö, ettei meikäläisissä odotuksissa ole tarkistamisen varaa?

En minäkään haluaisi ystävän kanssa naimisiin, koska tarvitsen ystävää muihin tarkoituksiin. Mutta haluan, että puoliso on myös ystävä. Ja haluan olla hänelle ystävä. Ilman sitä ei kestä kaikkia niitä vaiheita katkeroitumatta.

 

[elämääkö vain]

[QUOTE="vieras";28333621]Älä nyt pahastu kun sanon tämän, mutta voiko olla että olet vain kyllästynyt. Elämä on liian tasaista ja 'mukavaa', mies ei ehkä huomioi sinua arkisissa asioissa tarpeeksi ette ehdi tehdä asioita yhdessä ja jutella kuten joskus. Luulet että hän pitää sinua jollain tasolla itsestäänselvyytenä? Koska räväkkyyttä ja uomia voi rikkoa vaikka olisi mieskin, itse asiassa niitä on helpompi rikkoa silloin, kun mies on tukena. On vaan hommattava itse sitä räväkkyyttä elämään.[/QUOTE]

En toki pahastu koska olen varmasti osittain kyllästynytkin.
Juteleminen on ollut meidän ongelma ja elämä on tasaista ja tappavaa. Samat rutiinit joka päivä. Keskustelun aiheet on suunnilleen siinä,että mitää tänään syötäisin tai vastaavaa turhanpäiväisyyttä. Illat istutaan tai mies makaa sohvalla ja nukkuu useinmiten ja mä teen joko töitä, luen tai istun koneella. Yhteisiä menoja meillä ei ole oikeastaan ollut nuorimman lapsen syntymän jälkeen.
Yhden kerran käyty laivalla/hotellissa piristymässä,mutta reissu oli aika tylsä ja sanailuksi meni osa matkasta.

 

[eiymmärräihmisluontoa]

Minua oikein vituttaa ihmiset jotka päänsä sisällä tekevät vuosia irtautumisprosessia ja sitten yksi kaunis päivä sanovat puolisolleen et nyt riitti ja toiselle kaikki tulee puskista. Toisella ei ole mitään mahdollisuuksia työstää asiaa mitenkään ja toinen on jo oman prosessinsa tehnyt loppuun asti. Kamalaa seurata näitä jätettyjä vierestä, joku asiantuntija joskus sanoikin että puskista tullut salamaero on traumaattisempi kuin puolison kuolema... Avatkaa suunne jos teillä on paha olo ja kertokaa sille toiselle että haluatte muutosta tilanteeseen, hakekaa apua jos ette pariskunta selviä ongelmista... jos silti tulee ero niin molemmille jää ainakin olo että kaikkemme olemme tehneet. Perheelliset on lapsilleen sen velkaa että edes yrittää saada suhteen liekin roihuamaan.

 

["vieras"]

En toki pahastu koska olen varmasti osittain kyllästynytkin.
Juteleminen on ollut meidän ongelma ja elämä on tasaista ja tappavaa. Samat rutiinit joka päivä. Keskustelun aiheet on suunnilleen siinä,että mitää tänään syötäisin tai vastaavaa turhanpäiväisyyttä. Illat istutaan tai mies makaa sohvalla ja nukkuu useinmiten ja mä teen joko töitä, luen tai istun koneella. Yhteisiä menoja meillä ei ole oikeastaan ollut nuorimman lapsen syntymän jälkeen.
Yhden kerran käyty laivalla/hotellissa piristymässä,mutta reissu oli aika tylsä ja sanailuksi meni osa matkasta.

Muista kuitenkin että muissakin suhteissa tulee ihan samanlaiset ongelmat jossain vaiheessa vastaan.

 

["Hmmm"]

Olet ketjussa raottanut menneisyyttäsi, josta löytyy rankkoja kokemuksia: edellisen miehen ja lapsienkin (?) kuolema, jos oikein luin. Itselleni heräsi ajatus, että voisiko tunneongelmiesi taustalla olla nämä kokemuksesi, jos et esim ole käsitellyt niitä kunnolla? Omaan korvaani kuulostaa niin kovilta jutuilta, että empä tiedä selviytyisinkö edes... Joka tapauksessa, tsemppiä. Ei kannata luovuttaa, jos tunteet välillä laimenee ptai katoaa kokonaan. Kyllä niitä hyviä aikoja sitten taas tulee.

 

[elämääkö vain]

Minua oikein vituttaa ihmiset jotka päänsä sisällä tekevät vuosia irtautumisprosessia ja sitten yksi kaunis päivä sanovat puolisolleen et nyt riitti ja toiselle kaikki tulee puskista. Toisella ei ole mitään mahdollisuuksia työstää asiaa mitenkään ja toinen on jo oman prosessinsa tehnyt loppuun asti. Kamalaa seurata näitä jätettyjä vierestä, joku asiantuntija joskus sanoikin että puskista tullut salamaero on traumaattisempi kuin puolison kuolema... Avatkaa suunne jos teillä on paha olo ja kertokaa sille toiselle että haluatte muutosta tilanteeseen, hakekaa apua jos ette pariskunta selviä ongelmista... jos silti tulee ero niin molemmille jää ainakin olo että kaikkemme olemme tehneet. Perheelliset on lapsilleen sen velkaa että edes yrittää saada suhteen liekin roihuamaan.

Nyt taisit eksyä väärään ketjuun ymmärtämättömyytesi kanssa tai sitten et ole lukenut koko ketjua tai sitten et ole vaan ymmärtänyt lukemaasi

 

[elämääkö vain]

[QUOTE="Hmmm";28333682]Olet ketjussa raottanut menneisyyttäsi, josta löytyy rankkoja kokemuksia: edellisen miehen ja lapsienkin (?) kuolema, jos oikein luin. Itselleni heräsi ajatus, että voisiko tunneongelmiesi taustalla olla nämä kokemuksesi, jos et esim ole käsitellyt niitä kunnolla? Omaan korvaani kuulostaa niin kovilta jutuilta, että empä tiedä selviytyisinkö edes... Joka tapauksessa, tsemppiä. Ei kannata luovuttaa, jos tunteet välillä laimenee ptai katoaa kokonaan. Kyllä niitä hyviä aikoja sitten taas tulee.[/QUOTE]

Ei lapsien vaan lapsen. Yksi lapsi on menehtynyt,mutta sekin on liikaa.
Jättää se jäljet ja olen turhan pelokas kaikkien asioiden suhteen. Tämä on yksi asia mikä kaivertaa ainakin luottamusta. lapsen hoidossa en luota kin itseni. Mies kyllä hoitaa ja saa hoitaa,mutta olen aina tosi huolissani kun ei lapset ole paikalla.

 

[elämääkö vain]

Pelkään joka kerta kun lapset tai mies on jossain reissussa,vaikka vaan kaupassa, ja jos silloin sattuu puhelin soimaan. Pelkään aina pahinta

 

[LEhmän kello]

Olen miettinyt jo jonkin aikaa,että mun tunteet tuota miestä kohtaan on hälvenneet aika rajusti. Kerroin se eilen sit mihelle.

Sanoin,että en tykkää kun se tulee pussailemaan tai koskee muhun ja seksi ei kiinnosta enää sen kanssa.
Sanoin, myös ,että en pidä sen nykisestä pukeutumistyylistä ja siitä kuinka se aina jatkaa mun lauseita ihan kun se tietäisi mitä olen sanomassa.
Sanoin myös,että oli virhe mennä naimisiin ( olemme olleet 3,5v)

Mies ei sanonut mitään koko illan aikana. Tänään sitten alkoi keskustelemaan, että miten pahalta tuntui kun oma vaim sanoo jotain tuollaista ja,että se tuli ihan puun takaa.
Hänellä on aivan erilaiset tunteet minua kohtaan

Oli miettinyt myös,että onko mitään järkeä jatkaa enää jos toinen tuntee noin ja varsinkin jos se on koko aikaista tuntemusta.
En osannut vastata hänelle oikein mitään,muuta kuin,että suurimmaksi osaksi minusta tuntuu juuri tuollaiselta.

Kerroin kyllä,että osa minusta rakastaa sitä vielä.

Niin tuollasia vaiheita voi tulla parisuhteessa,itsekkin olen lakannut 2kertaa rakastamasta miestäni, molemmilla kerroilla kuitenkin halusin jatkaa suhdetta ja pyrin tietoisesti pitämään yllä läheisyyttä, molemmilla kerroilla rakkauden tunne palasi jopa voimakkaampana kuin ennen.

Toivottoavasti osaat myös pyytää anteeksi mieheltäsi(se ei tarkoita sitä että perut sanasi,vaan että olet pahoillasi että tilanne on tämä ja että miestä sattuu takiasi).

onko sulla jokin oma ikäkriisi tms? jolloin saattaa tuntuu että siinä omassa puolisossa on kaikki vialla,koska se on niin helppo syyttää omasta kurjasta olosta sitä parisuhdetta ja puolisoa,vaikka syy ei oliskaan siinä.

Mä oon aika hiljattain kokenut sen kun mies sanoo ettei vaan rakasta enään, se sattuu aika helvetisti! niin ja mies on sama jota kohtaan omat tunteet on vuosien saatossa sen pari kertaa haalenneet.. silti se sattuu.

 

[LEhmän kello]

Minua oikein vituttaa ihmiset jotka päänsä sisällä tekevät vuosia irtautumisprosessia ja sitten yksi kaunis päivä sanovat puolisolleen et nyt riitti ja toiselle kaikki tulee puskista. Toisella ei ole mitään mahdollisuuksia työstää asiaa mitenkään ja toinen on jo oman prosessinsa tehnyt loppuun asti. Kamalaa seurata näitä jätettyjä vierestä, joku asiantuntija joskus sanoikin että puskista tullut salamaero on traumaattisempi kuin puolison kuolema... Avatkaa suunne jos teillä on paha olo ja kertokaa sille toiselle että haluatte muutosta tilanteeseen, hakekaa apua jos ette pariskunta selviä ongelmista... jos silti tulee ero niin molemmille jää ainakin olo että kaikkemme olemme tehneet. Perheelliset on lapsilleen sen velkaa että edes yrittää saada suhteen liekin roihuamaan.

samaa mieltä(olen itsekkin tullut jätettyä niin kuin salama kirkkaalta taivaalta, se on vähintään yhtä paha kuin puolison kuolema ja itselle vieläkin pahempi)

 

[nooo]

Ei lapsien vaan lapsen. Yksi lapsi on menehtynyt,mutta sekin on liikaa.
Jättää se jäljet ja olen turhan pelokas kaikkien asioiden suhteen. Tämä on yksi asia mikä kaivertaa ainakin luottamusta. lapsen hoidossa en luota kin itseni. Mies kyllä hoitaa ja saa hoitaa,mutta olen aina tosi huolissani kun ei lapset ole paikalla.

Ootko käsitellyt näitä traumaattisia asioita ammattiauttajan kanssa? Terapeutin luona?

 

["noh"]

Jos mies sanoisi naiselle että sä oot ällö läskipossu, en rakasta sua ja sun kosketus ällöttää ja kaikki mitä sä teet ärsyttää, niin täällä huudettais kuorossa että jätä se sika! Mutta kun nainen sanoo saman miehelle niin se on vain "rehellisyyttä".

 

[elämääkö vain]

Ootko käsitellyt näitä traumaattisia asioita ammattiauttajan kanssa? Terapeutin luona?

Miehen kuoleman jälkeen ei ollut aikaa,piti hoitaa lapset,mutta lapsen kuoleman jälkeen kävin, yksin. Miestä ei huolittu siloin mukaaan kun se ei kosketa isää niin paljon kuin äitiä. Tappelimme tätä asiaa vastaan,mutt a ei.
Mies kävi sitten toisaalla juttelemassa yksinään ja minun piti mennä sinne mukaan kolmennella kerralla,mutta mie oli itse sitä mieltä,että ei tarvitse sitä enää ,että min jatkan siellä missä kävin ja hän lopettaa.

 

[elämääkö vain]

samaa mieltä(olen itsekkin tullut jätettyä niin kuin salama kirkkaalta taivaalta, se on vähintään yhtä paha kuin puolison kuolema ja itselle vieläkin pahempi)

Mistä tämäjättäminen oikein nyt kumpuaa? En minä ole jättämässä ketään tai edes puolella sanalla niin sanonut

 

[elämääkö vain]

[QUOTE="noh";28334457]Jos mies sanoisi naiselle että sä oot ällö läskipossu, en rakasta sua ja sun kosketus ällöttää ja kaikki mitä sä teet ärsyttää, niin täällä huudettais kuorossa että jätä se sika! Mutta kun nainen sanoo saman miehelle niin se on vain "rehellisyyttä".[/QUOTE]

Varmasti siihen vaikuttaa se,että miten asian ilmaisee. Minä en esim. haukkunut miestäni mitenkään. Kärjistäminen ei ole kovinkaan viisasta.