H
harmaana
Vieras
Ekaluokkalainen poika on aivan mahdoton. Käytösongelmat alkoivat eskarissa. Siitä saakka ollaan käyty kasvatusneuvolassa. Ensi viikolla alkavat lastenpsykologin tutkimukset.
Ongelmat näkyvät lähinnä koulussa ja satunnaisesti aamu- ja iltapäiväkerhossa. Lähinnä siten, että hermostuessaan poika tuhoaa piirustuksensa, heittelee tavarat jne. Huutaa tappavansa itsensä (tämä alkoi syksyllä, ja kolme poikaa "hoitavaa" asiantuntijaa perheneuvolassa ovat sitä mieltä, että kyseessä on kiukuspäissään huudettu huomionhakeminen eikä lapsi tarkoita sitä oikeasti. Olen samaa mieltä)
Tuo tappamisjuttukin. Siitä on niin monet kerrat puhuttu pojan kanssa, niin minä kuin muutkin aikuiset. Mutta mikään ei muutu. Se jatkaa sen huutelua tuolla. Ja nuo raivonpuuskat. Nekin jatkuu. Viimeksi tänään aamulla aamupäiväkerhossa oli vieskellyt naulakot ja kengät ja kaikki. Ja huutanut tappavansa itsensä.
Tiedättekö että kun mä en enää jaksais. Kaikkeni olen yrittänyt sillekin lapselle antaa. Rakkautta, hellyyttä, rajoja, lähes kaiken mitä se on ikinä keksinyt pyytää. Yritän opiskella, käydä töissä ja elättää ja kasvattaa yksin lapset. Yritän olla niin hyvä äiti kuin ikinä pystyn. Ja sitten mun lapsi on tuollainen. Viimeksi aamulla mietin, miten epäreilua tämä on. Katkeraa, mutta koen olevani muuten normaali, paitsi että sitä miestä ei ole eikä tule. Ja sitten mun lapseni on noin vaikea. Tuntuu että nekin perheet jotka on täynnä alkoholi- ja päihdeongelmia ja muita vastaavia, niin niittenkin lapset on rauhallisempia eikä ne riehu kuusvuotiaana niin että opettajatkin on voimattomia
Musta tuntuu niin pahalta. Mä en enää tiedä mitä mä teen tuolle? Tuntuu että mikään mitä teen, ei riitä eikä ole hyvä eikä kelpaa. Että on minun syytäni että poika on tuollainen. Että en rakasta tarpeeksi, että en ole hyvä äiti. Että lapsillani on missä tahansa parempi kuin minun luonani.
Mitä tässä voi enää tehdä?
Jos en vie poikaa aamupäiväkerhoon, se lähtee kouluun ilman aamupalaa, ilman asianmukaisia ulkoiluvarusteita, unohtaen milloin mitäkin. Jos vien, se hajottaa siellä kaikki paikat ja saa mut itkemään joka aamu. Muutama viikko meni tosi hyvin. Kerhon ohjaajat kehuivat miten fiksu, kohtelias ja ihana poika hän onkaan. Ja kun kerroin sen hänellekin ja kehuin. Ja sitten tänään tällainen show..
Mä oon niin väsynyt tähän. En jaksa enää taistella. Teksi mieli vain luovuttaa, nostaa kädet pystyyn.
Ongelmat näkyvät lähinnä koulussa ja satunnaisesti aamu- ja iltapäiväkerhossa. Lähinnä siten, että hermostuessaan poika tuhoaa piirustuksensa, heittelee tavarat jne. Huutaa tappavansa itsensä (tämä alkoi syksyllä, ja kolme poikaa "hoitavaa" asiantuntijaa perheneuvolassa ovat sitä mieltä, että kyseessä on kiukuspäissään huudettu huomionhakeminen eikä lapsi tarkoita sitä oikeasti. Olen samaa mieltä)
Tuo tappamisjuttukin. Siitä on niin monet kerrat puhuttu pojan kanssa, niin minä kuin muutkin aikuiset. Mutta mikään ei muutu. Se jatkaa sen huutelua tuolla. Ja nuo raivonpuuskat. Nekin jatkuu. Viimeksi tänään aamulla aamupäiväkerhossa oli vieskellyt naulakot ja kengät ja kaikki. Ja huutanut tappavansa itsensä.
Tiedättekö että kun mä en enää jaksais. Kaikkeni olen yrittänyt sillekin lapselle antaa. Rakkautta, hellyyttä, rajoja, lähes kaiken mitä se on ikinä keksinyt pyytää. Yritän opiskella, käydä töissä ja elättää ja kasvattaa yksin lapset. Yritän olla niin hyvä äiti kuin ikinä pystyn. Ja sitten mun lapsi on tuollainen. Viimeksi aamulla mietin, miten epäreilua tämä on. Katkeraa, mutta koen olevani muuten normaali, paitsi että sitä miestä ei ole eikä tule. Ja sitten mun lapseni on noin vaikea. Tuntuu että nekin perheet jotka on täynnä alkoholi- ja päihdeongelmia ja muita vastaavia, niin niittenkin lapset on rauhallisempia eikä ne riehu kuusvuotiaana niin että opettajatkin on voimattomia
Musta tuntuu niin pahalta. Mä en enää tiedä mitä mä teen tuolle? Tuntuu että mikään mitä teen, ei riitä eikä ole hyvä eikä kelpaa. Että on minun syytäni että poika on tuollainen. Että en rakasta tarpeeksi, että en ole hyvä äiti. Että lapsillani on missä tahansa parempi kuin minun luonani.
Mitä tässä voi enää tehdä?
Jos en vie poikaa aamupäiväkerhoon, se lähtee kouluun ilman aamupalaa, ilman asianmukaisia ulkoiluvarusteita, unohtaen milloin mitäkin. Jos vien, se hajottaa siellä kaikki paikat ja saa mut itkemään joka aamu. Muutama viikko meni tosi hyvin. Kerhon ohjaajat kehuivat miten fiksu, kohtelias ja ihana poika hän onkaan. Ja kun kerroin sen hänellekin ja kehuin. Ja sitten tänään tällainen show..
Mä oon niin väsynyt tähän. En jaksa enää taistella. Teksi mieli vain luovuttaa, nostaa kädet pystyyn.
