Kohtalotovereita? Oman äidin kanssa välit poikki.

[Anteeksianto avain.]

Minulla on takana vaikea lapsuus (alkoholismia, lääkkeitä, mielisairautta, äidillä ramppaavia väkivaltaisiakin miehiä jne).
Isäni on kuollut(oli ihana isä mutta alkoholi vei). Äiti elää ja siskokin on. Äidistä tuli myös alkoholisti lapsuuden aikana, käytti lääkkeitä väärin joskus, käyttäytyi toisinaan niin ettei tainnu olla kaikki ok vintissä, on yrittänyt itsaria useasti ja uhannut vielä useammin vuosien varrella.

Äiti on tehnyt paljon vääryyttä. Olin antanut anteeksi. vuosien myötä minuakin enemmän kärsinyt isosikoni alkoi oireilla. Nyt ollut vuosia masentunut ja on todettu vielä lievä maanisdepressiivisyys. Minä en ole masentunut mutta oireillut muuten.

Äitimme on aina ollut vaikea ihminen mutta osannut olla myös rakas. On osallistunut lastenlasten elämään ja ollut menossa ns mukana mutta hyvin paljon myös yksin ja siitä meitä syyllistää jos emme käy usein. Äitini on sairastanut masennusta aikalailla koko ikänsä.

Nyt on suuttunut meille molemmille lapsille ja pisti välit poikki. Nyt on alkanut korostumaan taas se ettei kaikki ole hyvin pääkopassa . Puhuu ja käyttäytyy niin. Ei näe näkyjä tai kuule omiaan mutta muuten selvästi sairas.

Isosisko on katkera äidilleen ja vihaa häntä toisinaan koska äiti on pilannut hänen elämänsä eikä pyydä anteeksi tai myönnä sitä, itkee vaan että me aina vaan muka muistutetaan vanhoista ja ei anneta hänen unohtaa. Sisko ei parane ennenkuin äiti myöntää ja pyytää anteeksi. Äitimme syyllistää häntä ja arvostelee meitä. Nyt emme ole olleet väleissä kuukauteen ja homma jatkuu sillä äiti soitti siskolle ankeen puhelun ja tajuamme ettei äitimme tule muuttumaan.

Muille kun kertoo missä mennään, ovat läheisemme kauhuissaan ja huomaavat että äiti tarvii apua. Äiti ei myönnä että olisi masentunut vaan suuttui sen vihjaamisesta siskolleni todella verisesti! Eikä siis voisi koskaan myöntää että muutakaan vikaa olisi päässä.

Asiat eivät siis muutu. Saattaa olla että menetin nyt äitini lopullisesti. En voi teeskennellen olla hänen kanssaan tietäen että hän syrjii siskoani.
Pelkään että vanhempi lapsistani huomaa pian ettei mummua ole näkynyt ja alkaa kyseleen :´( kuitenkin oli pojalle tosi tärkeä! Itse pelkään miten joulu tulee menemään kun suren äidin tilaa ja yksinäisyyttä. Mietimme siskon kanssa mitä jos äiti kuolee yksin ja me jäämme katkeruuden sekoittamassa surussa tänne.

Olen koittanut ajatella että ei ole meidän vika ja me emme voi enää asialle mitään. Pakkohoitoon ei voi laittaa kun on senverran ulkoisesti nähden lievästi sairas että käy töissä, siistiytyy joka päivä, pitää kodin tiptop siistinä jne.

Olen jaksanut kun en ala märehtimään asiaa, yritän antaa äidille sydämessä anteeksi sillä hän on aina ollut sairas(jo minun ajoilta raskauskortissa luki että psyykkisiä ongelmia).

En pyydä neuvoja sillä menisi koko päivä ruotia asiaa tässä ja tiedän että muuta en voi enää tehdä.
Halun vain kuulla kohtalotovereiden tarinat, kun olette menettäneet äitinne tällä tavalla riitautumalla, alkolle, mielisairaudelle jne. Miten itse selviätte siitä että esim tiedätte että äitinne on yksin? Miten siitä että lapsenne on menettänyt siten turhaan mummun joka on ollut heille tärkeä?

Kiitos jos jaksoit lukea ja vastata. En ehdi olemaan paljoa koneella mutta luen aina kun ehdin, vastauksianne.

 

[Hanna]

Mullakaan ei ole hyvät välit äitini kanssa, mutta lapseni takia siedän häntä, sillä mielestäni lapsella on oikeus mummoon ja äitini on hyvä mummo lapselleni vaikka äitinä minulle täysi nolla. Voimia sulle!

 

[Äitykkä]

Mullakin on aika vaikea suhde äitiini, hän on aina ollut perheen dominoiva osapuoli eli edelleen nyt mummona hän on aina se, joka on oikeassa ja tietää miten kaiken pitää tapahtua.. Arvatkaa vaan ÄRSYTTÄÄKÖ sellainen, kun soittelee pari kertaa viikossa ja aina mankuu, että milloin saamme taas tytön tänne meille hoitoon.. Kerran kuukaudessa on vanhempieni luona yhden viikonlopun, se on meille parisuhteen omaa aikaa ja onneksi vielä tyttö suostuu menemään sinne, kun isovanhemmat häntä "lellivät" niin paljon..

Joskus ihan suutun äidilleni puhelimessa ja huudan ja jos hän puhuu jotain mitä en halua kuulla eli jankuttaa lapsemme hoidosta tms. suljen vaan kylmästi puhelun !! Kyllä hän tietysti meistä välittää, mutta tuollainen holhoaminen on todella rasittavaa. Lapsemme on hänen ainoa lapsenlapsemme kuten myös appivanhemmillenikin..

Mulla ja siskollanikin on omat traumamme lapsuudesta, mutta äiti ei osaa niistä mitään oppia, vaikka olemme yrittäneet puhua hänelle. Hän ei vaan tajua eikä voi muuttua, kun on jo eläkkeelläkin. Tuntuu, että kaikki tuo hösellys vaan pahenee iän myötä. Minkä sille voi tehdä, ei mitään, omat rajat on yritettävä pitää kynsin hampain. Jokainen elää omaa elämäänsä, ei lasta aikuisenakaan saa liikaa sitoa itseensä ! Eikä lapsi ole vastuussa aikuisen ihmisen elämästä ! Koettakaa jaksaa. Kannattaa käydä perheneuvolassa vaikka yksin tai mielenterveysneuvolassa juttelemasta, jos ei jaksa yksinään, kyllä se helpottaa, kun saa jollekulle puhua.

 

[sama]

Mullakin on aika vaikea suhde äitiini, hän on aina ollut perheen dominoiva osapuoli eli edelleen nyt mummona hän on aina se, joka on oikeassa ja tietää miten kaiken pitää tapahtua.. Arvatkaa vaan ÄRSYTTÄÄKÖ sellainen, kun soittelee pari kertaa viikossa ja aina mankuu, että milloin saamme taas tytön tänne meille hoitoon.. Kerran kuukaudessa on vanhempieni luona yhden viikonlopun, se on meille parisuhteen omaa aikaa ja onneksi vielä tyttö suostuu menemään sinne, kun isovanhemmat häntä "lellivät" niin paljon..

Joskus ihan suutun äidilleni puhelimessa ja huudan ja jos hän puhuu jotain mitä en halua kuulla eli jankuttaa lapsemme hoidosta tms. suljen vaan kylmästi puhelun !! Kyllä hän tietysti meistä välittää, mutta tuollainen holhoaminen on todella rasittavaa. Lapsemme on hänen ainoa lapsenlapsensa kuten myös appivanhemmillenikin..

Mulla ja siskollanikin on omat traumamme lapsuudesta, mutta äiti ei osaa niistä mitään oppia, vaikka olemme yrittäneet puhua hänelle. Hän ei vaan tajua eikä voi muuttua, kun on jo eläkkeelläkin. Tuntuu, että kaikki tuo hösellys vaan pahenee iän myötä. Minkä sille voi tehdä, ei mitään, omat rajat on yritettävä pitää kynsin hampain. Jokainen elää omaa elämäänsä, ei lasta aikuisenakaan saa liikaa sitoa itseensä ! Eikä lapsi ole vastuussa aikuisen ihmisen elämästä ! Koettakaa jaksaa. Kannattaa käydä perheneuvolassa vaikka yksin tai mielenterveysneuvolassa juttelemasta, jos ei jaksa yksinään, kyllä se helpottaa, kun saa jollekulle puhua.

 

[vieras]

Hankalia asioita.. Mullakaan ei oikein hyvä äitisuhde. Lapseni syntymän johdosta olemme kuitenkin yhteyksissä jonkin verran. Jos mulla ei olis lasta, tapailisin äitiäni aikas harvoin. Aika näyttää miten asiat kehittyy. Paljon selvittämättömiä ja mieltä rasittavia asioita on.. Voimia kaikille vaikeitten ihmissuhteitten kanssa kamppaileville!