[QUOTE="vieras";28401506]Mulla taas on niin ihana isä, että en vois kuvitellakaan elämääni ilman häntä. Ehkä ydinperheen lapset sitten vain arvostavat molempia vanhempia yhdessä eri tavalla, kuin eroperheiden. Mun vanhemmat vieläkin yhdessä, jo 40 vuotta yhteistä taivalta takana ja edelleenkin rakastuneita
Ja eri tilanne tietty, jos toinen vaikka kuolee tai tulee ero ja sen takia sitten ei näe sitä isäänsä. Mutta jos tietentahtoen evää toisen vanhemmista, niin se on jotenkin vaan liian itsekästä mun mielestä.[/QUOTE]
No tuohan nyt on aivan eri asia. Ei kai kukaan (tai ainakaan kovinkaan moni) meistä haluaisi siitä olemassaolevasta isästä luopua, jos meillä sellainen on? Kuten ei äidistäkään, tai kenestäkään muustakaan läheisestään.
Mutta jos lähtökohta on sellainen, ettei isää ole...niin ei ole silloin myöskään mitään mitä menettää, eikö?
En mäkään voisi kuvitella elämääni ilman siskoa, sillä hän on ehdottomasti elämäni tärkeimpiä ihmisiä...en tosin siltikään ole sitä mieltä, että jokaisella lapsella tulisi olla sisar. Onhan se kivaa jos on, varsinkin siis jos on näin läheiset välit kuten meillä. Mutta en usko kenenkään elämän kaatuvan isättömyyteen, siskottomuuteen tms. jos niitä läheisiä kuitenkin elämässä on. Edes yksi. Mielellään useampi.
Toisen vanhemman voi saada myös jälkikäteen. Kuten sen jo heti alkuunsa saadun voi myös menettää jälkikäteen. Mikään tässä elämässä ei siis ole ns. varmaa ja pysyvää. 50% liitoista päättyy eroon, suuren eropiikin tilastoihin tekvät pienten lasten vanhemmat...on tekopyhää kuuluttaa suureen ääneen sitä, miten vain ne perheet joissa on isä ja äiti, ovat hyvä lähtökohta lapselle. Se lähtökohta kun voi murentua taivaantuuliin hetkenä, minä hyvänsä.
Ja eri tilanne tietty, jos toinen vaikka kuolee tai tulee ero ja sen takia sitten ei näe sitä isäänsä. Mutta jos tietentahtoen evää toisen vanhemmista, niin se on jotenkin vaan liian itsekästä mun mielestä.[/QUOTE]
No tuohan nyt on aivan eri asia. Ei kai kukaan (tai ainakaan kovinkaan moni) meistä haluaisi siitä olemassaolevasta isästä luopua, jos meillä sellainen on? Kuten ei äidistäkään, tai kenestäkään muustakaan läheisestään.
Mutta jos lähtökohta on sellainen, ettei isää ole...niin ei ole silloin myöskään mitään mitä menettää, eikö?
En mäkään voisi kuvitella elämääni ilman siskoa, sillä hän on ehdottomasti elämäni tärkeimpiä ihmisiä...en tosin siltikään ole sitä mieltä, että jokaisella lapsella tulisi olla sisar. Onhan se kivaa jos on, varsinkin siis jos on näin läheiset välit kuten meillä. Mutta en usko kenenkään elämän kaatuvan isättömyyteen, siskottomuuteen tms. jos niitä läheisiä kuitenkin elämässä on. Edes yksi. Mielellään useampi.
Toisen vanhemman voi saada myös jälkikäteen. Kuten sen jo heti alkuunsa saadun voi myös menettää jälkikäteen. Mikään tässä elämässä ei siis ole ns. varmaa ja pysyvää. 50% liitoista päättyy eroon, suuren eropiikin tilastoihin tekvät pienten lasten vanhemmat...on tekopyhää kuuluttaa suureen ääneen sitä, miten vain ne perheet joissa on isä ja äiti, ovat hyvä lähtökohta lapselle. Se lähtökohta kun voi murentua taivaantuuliin hetkenä, minä hyvänsä.