Kun rakastaa toista niin että sattuu...

[SuklaaMousse]

mutta mistä saa voimaa siihen taisteluun ???

Mä ainakin sain voimaa siitä, että ajattelin lapsia... jos en pahimmilla hetkillä ois heitä ajatellut, niin ei me välttämättä oltaisi enää yhdessä. Mutta noita pahimpia hetkiä on ollut vain pari. Ja se auttoi myös, kun ajattelin millaisia ilmeitä lapsilla voisi olla sillä hetkellä, kun heille kerrotaan erosta... ja mitä ajatuksia se tieto heille aiheuttaisi.

Se, että suhteessa on luottamuspulaa, ja joku toinen tunkee väliin, on tosi vaikea juttu. Siihen ei auta kuin puhuminen, puhuminen ja puhuminen. Kuten jo ekassa viestissäni kirjoitin, meidän pahin kriisi kesti reilun vuoden... aina ei puhuttu, vaan elettiin niin normaalia arkea kuin vain voitiin, mutta palattiin aiheeseen uudelleen ja uudelleen, niin kauan kunnes saatiin juteltua asiat halki niin hyvin, että luottamus suhteeseemme ja toisiin toimi taas.

mä en halua että olemme yhdessä lasten vuoksi..
haluan että olemme yhdessä toistemme vuoksi...
lapset nyt kasvaa aikuiseksi ilman toistakin aikuista...

 

[Yasmine]

mutta mistä saa voimaa siihen taisteluun ???

Mä ainakin sain voimaa siitä, että ajattelin lapsia... jos en pahimmilla hetkillä ois heitä ajatellut, niin ei me välttämättä oltaisi enää yhdessä. Mutta noita pahimpia hetkiä on ollut vain pari. Ja se auttoi myös, kun ajattelin millaisia ilmeitä lapsilla voisi olla sillä hetkellä, kun heille kerrotaan erosta... ja mitä ajatuksia se tieto heille aiheuttaisi.

Se, että suhteessa on luottamuspulaa, ja joku toinen tunkee väliin, on tosi vaikea juttu. Siihen ei auta kuin puhuminen, puhuminen ja puhuminen. Kuten jo ekassa viestissäni kirjoitin, meidän pahin kriisi kesti reilun vuoden... aina ei puhuttu, vaan elettiin niin normaalia arkea kuin vain voitiin, mutta palattiin aiheeseen uudelleen ja uudelleen, niin kauan kunnes saatiin juteltua asiat halki niin hyvin, että luottamus suhteeseemme ja toisiin toimi taas.

mä en halua että olemme yhdessä lasten vuoksi..
haluan että olemme yhdessä toistemme vuoksi...
lapset nyt kasvaa aikuiseksi ilman toistakin aikuista...

Sulla on kyllä ihan hyviä näkö kantoja.....laittaa miettimään.(siis minutkin) :wave:

 

[Tallu -]

mä en halua että olemme yhdessä lasten vuoksi..
haluan että olemme yhdessä toistemme vuoksi...
lapset nyt kasvaa aikuiseksi ilman toistakin aikuista...

Eihän mekään nyt hyvänen aika (pelkästään) lasten vuoksi olla yhdessä, mutta lapsista (ja heidän ajattelemisesta) sain voimaa jatkaa sen kriisin selvittelyä, mikä meillä silloin oli.

 

[SuklaaMousse]

mä en halua että olemme yhdessä lasten vuoksi..
haluan että olemme yhdessä toistemme vuoksi...
lapset nyt kasvaa aikuiseksi ilman toistakin aikuista...

Eihän mekään nyt hyvänen aika (pelkästään) lasten vuoksi olla yhdessä, mutta lapsista (ja heidän ajattelemisesta) sain voimaa jatkaa sen kriisin selvittelyä, mikä meillä silloin oli.

ok..
ymmärsin väärin..
mut ku oma elämä on sekaisin ja mulla on todettu masennuskin niin ei oikein auta toi lasten ajatteleminen...
aamulla herää väsyneenä ja tekee mieli mennä lapsia karkuun ku kuulee että ne tulee herättämään...
ku sais ees jostain päästä näitä sotkuja jo auki..

 

[pikkuvaemo]

... sen jälkeen alkaa se tahtominen. Se, että tahdotaan olla yhdessä. Itse olen aloittanut seurustelun 16-vuotiaana ja nyt vuosia kasassa liki 14, joista naimisissa 8. Tällä hetkellä tahto on koetuksella :ashamed:

 

[Koiranilma]

Mellu onko teidän tytöt minkä ikäisiä?

 

[SuklaaMousse]

Mellu onko teidän tytöt minkä ikäisiä?

esikko täyttää syyskuussa 5
ja kuopus elokuussa 3

 

[Koiranilma]

Eli pieniä teilläkin, tarvitsevat vielä paljon ns. perushoitoa.

 

[Alma Puunaula]

Teilla on suhteessa muutakin ongelmaa, kuin se tyopaikan nainen?

Olisiko parisuhdeterapiaan aikaa ja halua?

 

[Endless Sacrifice]

Meilläkin rakastetaan niin että sattuu sisimpään, yhdessä ollaan oltu 13,5 vuotta eli 16 vuotiaina ruvettiin seurustelemaan.

Tahto on ollut välillä kovilla, mutta rakkauden takia kannattaa taistella.

mutta mistä saa voimaa siihen taisteluun ???
oot varmaan lukenu sen ku miehen työkaverilla on aviokriisi ja se on iskenyt silmänsä mun ukkoon ja vaikka koko työpaikka tietää ja tietää että mäkin tiedän niin ei välitä ???

Mulla ainakin se rakkaus mieheen on ollut suurin voimanlähde. Eli vaikeistakaan ongelmista huolimatta en ole koskaan lakannut rakastamasta. Vaikeina aikoina se rakkaus ei ehkä ole ihan pinnassa, mutta kun vaan molemmat tahtoo niin asiat saa selvitettyä.

Vaikken uskonnollinen olekkaan niin ohjenuorana suhteessa käytän: usko, toivo ja rakkaus. Uskon että meillä on mahdollisuus, toivon että jaksamme yhdessä ja rakkaus on ikuista. Tahtoa tarvitaan sitten jos kaikki ei suju itsestään ja helposti.

Luottamus on ollut meilläkin koetuksella, ja mun mielestä luottamus toiseen pohjautuu vahvasti itseluottamukseen. Jos ei luota itseensä kuinka voi luottaa toiseen. Ja jos ei luota toiseen niin mitä suhteesta jää jäljelle.

 

[nintzu]

Tuo n.10 vuotta on ilmeisesi aika yleinen eroaika, riippumatta siitä miten nuorena on menty yhteen...

Mä oon aina kuvitellu et se on 7vuotta.

juu, täällä se 7 vuotta piti paikkansa.

 

[Tallu -]

ok..
ymmärsin väärin..
mut ku oma elämä on sekaisin ja mulla on todettu masennuskin niin ei oikein auta toi lasten ajatteleminen...
aamulla herää väsyneenä ja tekee mieli mennä lapsia karkuun ku kuulee että ne tulee herättämään...
ku sais ees jostain päästä näitä sotkuja jo auki..

Tuntuu vaan niin kovin tutulta... meidän lapset olivat 6, 3, ja vajaa 1v, kun kriisimme alkoi. Tuntui, etten enää jaksa kotiäitinä, että mä haluan elämän! Mutta ihmeesti se sitten alkoi vähitellen helpottaa, kun ei tehnyt mitään hätiköityjä päätöksiä. Sen tiesin vain kaiken härdellin keskellä, että isännän kanssa tahdon olla yhdessä. Päivästä toiseen mentiin, ja tässä ollaan =)

Lapset ovat aina olemassa, ei niitä karkuun pääse kuin ehkä hetkeksi joskus. Et varmastikaan haluaisi heistä mistään syystä luopua, jos sellaista mahdollisuutta tarjottaisiin. Mutta - lapset kasvavat ja elämä helpottuu koko ajan. Nyt meidän lapset ovat 11, 8 ja 6v, ja musta tuntuu, että ne kasvaa ihan liian nopeaan!

 

[vieras]

hassu homma kun aloin ajattelee tuota 10v yhdessä oloa ja eroa,niin tajusin että oltiin mieheni kanssakin olleet melkein tasan 10v yhdessä ja ero kävi todella lähellä, asumuserossa oltiin parisen viikkoa ja aika varmoja oltiin että se homma oli siinä. Noh,nyt tulee yhteistä eloa jo 14v ja näillä näkymin puksutetaan eteenpäin edelleen yhdessä.

 

[SuklaaMousse]

Teilla on suhteessa muutakin ongelmaa, kuin se tyopaikan nainen?

Olisiko parisuhdeterapiaan aikaa ja halua?

on meillä muitakin ongelmia
ja parisuhdeterapiaan saatiin aika vasta elokuulle...
ku ne on heinäkuun lomalla

 

[SuklaaMousse]

hassu homma kun aloin ajattelee tuota 10v yhdessä oloa ja eroa,niin tajusin että oltiin mieheni kanssakin olleet melkein tasan 10v yhdessä ja ero kävi todella lähellä, asumuserossa oltiin parisen viikkoa ja aika varmoja oltiin että se homma oli siinä. Noh,nyt tulee yhteistä eloa jo 14v ja näillä näkymin puksutetaan eteenpäin edelleen yhdessä.

miten ihmeessä te selvisitte kriisistä??
sillä erolla vai??

 

[Kotona Kirves Kädessä]

Mun vanhemmat olleet yhdessä KAUAN, aloittaneet seurustelemaan, kun äiti oli 14v ja isä 16v. Nyt ovat 48v ja 51v. Kerran kysyin, et kuinka te vaan yhdessä sitkutatte, vaikka kaikki muut eroaa? Äiti sanoi, et pitää vaan tahtoa ja jaksaa rakastaa, vaikka miten tekis mieli kuristaa toinen

Toivottavasti joskus itsekin saisin noin pitkän parisuhteen.

 

[harmaannuin]

Meillä tuo kriisi tuli 7 vuoden jälkeen, samalla kun mulla 30v kriisi. Eli me ei ihan teineinä olla ruvettu olemaan yhdessä, mutta vastaanpa kuitenkin. Oikeestaan vuosi oli meillä yhtä helvettiä, mä ihastuin toiseen, mies oli muuten vaan poissa oleva... Nyt kun yhteistä eloa on takana 11 vuotta, tuntuu että onneksi silloin ei annettu periksi kumpikaan, eli en lähtenyt ihastukseni matkaan (mahdollisuus oli), mies ei jättänyt mua ihastuksen takia vaan taisteli suhteemme puolesta.
Tosin, täytyy sanoa että kyllä nykyisin selvästi helpommin tulee riitaa eikä aina oikein jaksa toista, mutta silti olen onnellinen että ei erottu.
Siis tuo vuosi meni meillä suurin piirtein niin että pakolliset asiat keskusteltiin ja siinä se... Lapsen kuullen ei asioista tapeltu. Jotenkin vaan sitten asiat alkoivat palailla normaaliin ja toinen tuntui taas siltä parhaalta vaihtoehdolta.

 

[khalawah]

itsekin joskus miettinyt, täytyykö ns. onnettomassa parisuhteessa roikkua, jos ei enää sitä kipinää ole ollenkaan. En tiedä onko kaikilla koskaan.. meillä ei ole ollut, siksi kai tämä suhde onkin kaatumassa. Yhdessä oltu yli viisi vuotta nyt. Aina on ollut arki läsnä, suurta rakastumista ei olla koettu koskaan.

Alkuperäiselle: jos rakkautta riittää niin varmaan tahtoakin :heart: kaikkea hyvää teille.

 

[vieras]

hassu homma kun aloin ajattelee tuota 10v yhdessä oloa ja eroa,niin tajusin että oltiin mieheni kanssakin olleet melkein tasan 10v yhdessä ja ero kävi todella lähellä, asumuserossa oltiin parisen viikkoa ja aika varmoja oltiin että se homma oli siinä. Noh,nyt tulee yhteistä eloa jo 14v ja näillä näkymin puksutetaan eteenpäin edelleen yhdessä.

miten ihmeessä te selvisitte kriisistä??
sillä erolla vai??

en oikein tiedä miten sitten siitä suosta noustiin kun oli niin jumalattoman vaikeaa =( mutta tässä sitä edelleen ollaan...ja onhan niitä vaikeita aikoja edelleen,mutta uskomme että niistä selviämme yhdessä eteenpäin.

 

[Gluteus maximus]

Me oltiin 17-vuotiaita kun alettiin seurustelemaan ja 10v. tulee meillekin täyteen. 2v ollaan oltu naimisissa ja meillä oli se 7v maaginen kriisi (samaan syssyyn syntyi esikoinen, järjestettiin häitä jne) Oltiin toistemme kurkussa päivittäin. Sitten vaan kaikki alkoi taas sujumaan ja nyt ollaan erittäin onnellisia. Paljon ollaan puhuttu ja onneksi tuo mieskin osaa puhua eikä ole sellainen mörökölli...toisen lapsen syntymä vaan vahvisti suhdetta.

 

[Dietorelle]

Mäki vastaan vaikka en osaa auttaa sun kriisissä.mutta :hug:
Me aloimme seurustelemaan miehen kanssa kun olin 14v ja mies 16v. Nyt yhessä 8vuotta ja 4vuotta naimisissa. Meillä oli alussa kovat kriisit noin vuoden yhesä olon jälkeen. Mulla oli henkinen kasvui kun en ollut liikkunut paljon missään ja huomasin että miehethän kuolas mun perään. No siinä tuli kaikkea kohellettua. Onneksi mies antoi anteeksi.
Olen silti onnelliinen että toi tuli koettua koska nyt suhteemme on tosi vahva. Puhumme kaikesta. tiedän miä minullaon ja osaan arvostaa. Mieski osaa arvostaa mitä hänellä on ,eikä missään nimessä halua menettää

Sehän näissäteiniiässä aloitetuissa suhteissa on että moni kehittyessään kasvaa erilleen. Meillä on kasveu kyllä lähemmäksi ja maailman kuvamme on kovin samanlainen. Meidän kaveriporukastamme löytyy todella monta teiniparia ,saas nähdä kuinka heille käy. mutta meidän liittoomme uskon. mieski sanoi että minu kansaani hän on naimisiin mennyt. se tarkoittaa ettemme eroa vaan olemme ikuisesti yhdessä. Jos tulee vielä kriisejä niin ne selvitetään,periksi emme anna.

ehkä voimia saisi jos ajattelet aikoja jolloin miehesi kanssa oli ihanaa. voit saada sen ihanan yhteisen ajan takaisin. Mutta puhuminen on tärkeää. Meillä puhutaan todella paljon ja se pitä meitä toisiamme todella läheisinä.

 

[Pix]

teini-iässä aloitetut suhteet kaatuvat pääosin viimestään noin 30-vuotiaana. Monet tietty paljon aikaisemminkin.

Mun vanhemmat alkoi seurustella keskenään 16-vuotiaina, ja viettivät tämän vuoden juhannuksena 40-vuotishääpäivää

 

[harmaannuin]

Mun nuoruuden ensirakkaus kesti 6 vuotta, joka alkoi kun olin yläasteella ja loppui kun asuimme omillamme ja olin jo ammatissa. Se kaatui koska loppui tahto rakastaa. Koska halusimme enemmän. Koska emme tienneet vielä kaikkea kaikesta, ja tahto oli lujassa; näkeä ja kokea. Poikaystäväni ahdistui ja puki tekomme sanoiksi. Erosimme. Itse olin jo vuoden hiljaa pettänyt; ajatuksissani ja lopulta teoin.
Se rakkaus kuoli, koska emme osanneet muuta. Rakastan häntä vieläkin, omalla tavallani. Välillä mietin, kumpa olisimme tavanneet myöhemmin. Aikuisina vasta.

Tämä nykyiseni tapasin, vietettyäni 2 vuotta rankkaa sinkkuelämään. Opiskelin, biletin, olin huoleton ja onnellinen. Minulla oli joka hetki kivaa ja vailla huolia. Välillä kaipaan siihen takaisin.

Olin kuitenkin onnekas, kun kohtalon ohjaamana tapasin mieheni, siis lapseni isän. Rakastuin todellakin tulisesti ja tiesin siinä olevan elämäni kumppani. Ihminen jonka vierellä haluan elää. Eläen rinnakkain omia elämiämme. Ja yhteen suuntaan.

Vasta 4 vuotta takana, monta kriisiä kohdattu. Eroa mietitty, leikillään, tosissaan, yhdessä ja erikseen. Molemmat välillä väsyneinä. Arkea päivästä toiseen. Mutta parasta arkea. Meillä on kaikki, mitään en vaihtaisi pois. En elämääni, en miestä, en tietenkään lastani. En mitään. En päivääkään. Olemme sopineet jaksavamme jatkaa yhdessä, huolimatta mitä. Rakkaus hiipuu välillä, lähes katoaa. Mutta se on aina olemassa jossain. Olen sitä mieltä että ihmisillä on liikaa vaihtoehtoja, miten elää ja mitä tietä kulkea. Voi mennä lujaa, voi kääntyä takaisin, voi elää niin monta eri elämää kuin ehtii. Ei ehditä olla ja rakastaa.

Ei ole aikaa, ei ole yhteistä aikaa. Elämme ruuhkavuosiamme, me kaikki joilla on pieniä lapsia. Sitä emme voi muuttaa, miksi pitäsikään. Tulee aika, jolloin olemme yksin. Hyvin yksin. Kun lapsemme ovat pesästä lentäneet. Ja miehetkin kuolee naisia aikasemmin (teoreettisesti). Silloin meillä on aikaa.

Jaksakaan hyvät, rakkaat, kanssasisaret uskoa rakauteen ja siihen että rakkaus muuttaa muotoaan.<3

 

[äiti x 4]

En minäkään ny tohon yhtyis että nuorena alotetut suhteet ennemmin tai myöhemmin kariutuu. Ite olin 14v. ja mieheni 17 ku aloimme yhdessä olemaan. Nyt ollaan 16v. yhdessä oltu ja neljä lasta. Onhan niitä vaikeitakin hetkiä ollu, mutta aina ollaan jaksettu toista rakastaa eikä ole eroa mietitty.

 

[SuklaaMousse]

Mun nuoruuden ensirakkaus kesti 6 vuotta, joka alkoi kun olin yläasteella ja loppui kun asuimme omillamme ja olin jo ammatissa. Se kaatui koska loppui tahto rakastaa. Koska halusimme enemmän. Koska emme tienneet vielä kaikkea kaikesta, ja tahto oli lujassa; näkeä ja kokea. Poikaystäväni ahdistui ja puki tekomme sanoiksi. Erosimme. Itse olin jo vuoden hiljaa pettänyt; ajatuksissani ja lopulta teoin.
Se rakkaus kuoli, koska emme osanneet muuta. Rakastan häntä vieläkin, omalla tavallani. Välillä mietin, kumpa olisimme tavanneet myöhemmin. Aikuisina vasta.

Tämä nykyiseni tapasin, vietettyäni 2 vuotta rankkaa sinkkuelämään. Opiskelin, biletin, olin huoleton ja onnellinen. Minulla oli joka hetki kivaa ja vailla huolia. Välillä kaipaan siihen takaisin.

Olin kuitenkin onnekas, kun kohtalon ohjaamana tapasin mieheni, siis lapseni isän. Rakastuin todellakin tulisesti ja tiesin siinä olevan elämäni kumppani. Ihminen jonka vierellä haluan elää. Eläen rinnakkain omia elämiämme. Ja yhteen suuntaan.

Vasta 4 vuotta takana, monta kriisiä kohdattu. Eroa mietitty, leikillään, tosissaan, yhdessä ja erikseen. Molemmat välillä väsyneinä. Arkea päivästä toiseen. Mutta parasta arkea. Meillä on kaikki, mitään en vaihtaisi pois. En elämääni, en miestä, en tietenkään lastani. En mitään. En päivääkään. Olemme sopineet jaksavamme jatkaa yhdessä, huolimatta mitä. Rakkaus hiipuu välillä, lähes katoaa. Mutta se on aina olemassa jossain. Olen sitä mieltä että ihmisillä on liikaa vaihtoehtoja, miten elää ja mitä tietä kulkea. Voi mennä lujaa, voi kääntyä takaisin, voi elää niin monta eri elämää kuin ehtii. Ei ehditä olla ja rakastaa.

Ei ole aikaa, ei ole yhteistä aikaa. Elämme ruuhkavuosiamme, me kaikki joilla on pieniä lapsia. Sitä emme voi muuttaa, miksi pitäsikään. Tulee aika, jolloin olemme yksin. Hyvin yksin. Kun lapsemme ovat pesästä lentäneet. Ja miehetkin kuolee naisia aikasemmin (teoreettisesti). Silloin meillä on aikaa.

Jaksakaan hyvät, rakkaat, kanssasisaret uskoa rakauteen ja siihen että rakkaus muuttaa muotoaan.<3

kiitos viestistäsi...
valoi uskoa minuunkin..
miehestäni en todellakaan halua luopua...
:hug: