Kuolleen vauvan synnytys rv 18+

[Sisu]

Viime keskiviikkona (rv 18+ ) normaalilla neuvolakäynnillä ei enää löytyny vauvan sydänääniä, ei dopplerilla, eikä lääkärin tekemällä ultrauksella. Mahassa oli aivan hiljaista, eikä vauva liikkunut. Sain lähetteen OYS:n tarkempaan ultraan. Myöhään illalla gynekologi totesi vauvan kuolleen n. rv 15. Synnytin torstaina pienen enkelin, jonka koko vastasi n. viikkoja 14+5-15+. Synnytys oli täysin kivuton, ja kesti n. 6h. Päivän päätteeksi jouduin kaavintaan, koska istukka ei suostunut irtoamaan, vuoto oli runsasta, sekä hyytymiä oli paljon. Patologi antaa lausunnon sukupuolesta ja mahdollisesta kuolinsyystä. Tulokset saamme toukokuussa.
:'(
Kuinka tästä noustaan jaloilleen? Kuinka kauan jälkivuoto kestää? Uskaltaako uutta raskautta enää edes ajatella? Kuinka kauan vastaavan kokemuksen kokeneilla on kestäny uuden raskauden alkaminen? Onko vastaavan kokeneille löytynyt syytä asiaan ja oletteko haudannu vauvan vai antaneet hänet yhteistuhkaukseen? Jos haudannu, niin miten sen päivän oikein jaksaa? Kuinka pitkiä sairaslomia olette pitäny asian takia?

Meillä uuden raskauden alkamista hankaloittaa se fakta, että mulla ei ole kuin oikean puoleinen munajohdin enää tallella, kiitos 1/07 olleen kohdun ulkoisen raskauden...
Sydän repeää irti rinnasta pian, niin valtava tuska tämä on :'(
Olkaa joku kiltti ja vastatkaa...

 

[Mantatyttö82]

Lämmin osanottoni :hug:
Meillä kuoli vauva kohtuun -2004 ja raskausviikkoja 27. Jos haluat lukea minun ja muidenkin tarinoita tarkemmin, niin niitä on tuolla toisessa ketjussa. Myös enkelisivut.fi on ihana sivusto jossa ihmiset kertovat oman lapsensa menettämisestä. Olen aikoinaan itsekin sinne kirjoittanut.

Sitten noihin sinun kysymyksiisi. Sitä on vaikea sanoa, että kuinka tällaisesta noustaan jaloilleen, koska me ihmiset olemme niin kovin erilaisia. Mutta omalta kohdaltani voin kertoa, että tie oli pitkä ennenkuin valoa tunnelin päässä näkyi. Mutta meillä tilanne oli se, että olimme menettäneet puolenvuoden sisällä 3 läheistä, joista yksi siis pieni poikamme ja tuntui että kaikki oli ihan mustaa.
Sairastuin paniikkihäiriöön ja monenlaisia kipuja ja vaivoja mulla oli. Kävin juttelemassa psykiatrisella erään sairaanhoitajan kanssa ja siitä oli kyllä apua. Mutta kuten sanoin niin mun tie valoon oli pitkä ja kivinen. Kävin myös Käpy-yhdistyksen kokouksissa ja selailin netissä keskustelupalstoja ja hain vertaistukea kuumeisesti. Lopuujenlopuksi löysin kohtalotovereita aika vähän, mutta kun vuosi ja kaksi oli kulunut niin vasta sitten löysin lisää ihmisiä joilla sama kokemus takana.
Minua auttoi puhuminen. Kerroin asiasta kaikille ja toistin varmasti monen mielestä samaa moneen kertaan, mutta mua se auttoi. Oikeastaan mua auttoi kaikista eniten juuri asian läpikäyminen moneen kertaan.

Joten mun neuvo on, että älä jää asian kanssa yksin. puhu,puhu ja vieläkerran puhu

Mää en muista kauanko mulla kesti tuo jälkivuoto...oliskohan ollut reilu viikko, mutta kyllä se aikanaan loppuu. Mulla oli myös kovat jälkisupistukset, koska hyytymiä oli niin paljon. Sain siihen vahvoja kipulääkkeitä.

Sekin on yksilöllistä, että milloin uskaltaa ajatella uutta raskautta. Mutta mun neuvo on se, että kuuntelee omaa sydäntä. Mutta sellaisen neuvon annan myös, että käy rauhassa läpi tämä suru ensin ja kun se helpottaa niin sitten vasta ajattelet uutta raskautta. Mulle ihmiset antoi neuvoja, että "uutta vaan tekemään niin se auttaa surun yli" ja se loukkas mua ihan kamalasti, koska meidän kuollutta esikoista ei koskaan korvaa kukaan tai mikään.

Minulla ongelmana on toistuvat alkuraskauden keskenmenot ja sainkin yhden vuonna 2005 ja pelkäsin että kuollut vauva jää meidän ainokaiseksi. Mutta tulin raskaaksi jälleen ja saimme terveen ja elävän pojan kesällä 2006 :heart:

Meillä vauva kuoli, koska istukassa oli pahoja hyytymiä....samoin vauvan mahassa paha hematooma. Istukan verisuonet olivat myös osittain kehittymättömiä. Vauvalle tehtiin ruumiinavaus, mutta hän oli ihan normaalisti kehittynyt poika vauva.
Meillä poika haudattiin ihan normaalilla tavalla hautausmaalle. Hänet haudattiin mieheni äidin kanssa samaan hautaan, koska miehen äiti oli kuollut kesäkuussa ja poikamme kuoli marraskuussa ja hautakivi oli vielä kaivertamossa, niin kerkesimme ilmoittaa sinne vielä pojankin tiedot.

Sairaslomaa en tarvinut, koska olin työttömänä. Mutta en olis kyllä selvinyt parin kuukauden s.lomalla kun tuntui että vuoden olisin tarvinut.

Hautajaispäivä oli raskas ja väsyttävä. Kamalaahan se oli haudata oma lapsi kylmään maahan ja se oli mulle kova paikka. Mutta ei siinä ole vaihtoehtoja kuin vaan elää pöivän kerrallaan ja mennä eteenpäin. Mies piti s.lomaa viikon ja kun se palas töihin niin mua pelotti jäädä yksin.

Mutta älä tosiaan jää asian kanssa yksin. Kannattaa puhua ammattiauttajien kanssa ja ystäville jos kuuntelijoita löytyy. Tiedän että tuo tulosten odottaminenkin on jo tuskaa, mutta koita jaksaa.
Itselläni epäiltiin hyytymishäiriötä ja olin jo varma että vauva kuoli sentakia. Suuri järkytys oli kun minulla ei sitä ollutkaan ja halusin tietää mistä ne hyytymät sinne sitten tulivat ja miksi vauva kuoli. Sitä en tiedä vieläkään.

Toivon sulle voimia ja enkeleitä :hug:

 

[Rouva Pikkumyy]

Olen todella pahoillani sisu kokemastanne! Iso halaus :hug:
En osaa edes lohduttaa, niin suuri varmaan on tuskasi. Meillä pieni todettiin sairaaksi rv 12, ja menehtyi kohtuun rv 12-13 aikana, sattui paljon, vaikka tiesimme, että huonosyti tulee käymään. :ashamed:

Tyhmä sanonta aika auttaa, se on totta! Ja puhuminen asiasta kaikille, keille itse haluat ja ovat nauttineet kanssasi raskausajasta. Minua ovat paljon auttaneet ne jotka ovat jaksaneet kuunnella, kun asiasta olen halunnut puhua.

Sekin auttoi kun kävin ganetiikan lääkärin luona, hän kertoi ruumiinavaustiedot, sain tietää , mikä oli vialla. Joskushan käy niin, ettei syy selviä, silloin ikävämpi asia.

Ammattiauttajan kanssa voi käydä asiaa läpi. Täällä palstalla voit aina kirjoitella, kun haluat. Tässä pinossa paljon saman kokeneita, toiset aikaisemmassa vaiheessa, toiset myöhemmässä vaiheessa.

on myös sellainen suojattu palsta, en muista nimeä, missä keskenmenon kokeneet kirjoittelevat..olikohan enkelin kosketus? Joku varmaan tietää sen?

Paljon voimia sinulle tulevaan ja enkeleitä myös! :hug:

meidän pieni meni yleiseen tuhkaukseen ruumiinavauksen jälkeen.

slomaa minulla oli tapahtuman jälkeen 2 viikkoa. Töihin menokin helpotti toisaalta oloa. Slomalla liikuin paljon, kävelin, jopa pyöräilin(täällä ei ollut lunta helmikuussa)

Rva Pikkumyy :heart: :wave:

ps ja tämä on totta: Joten mun neuvo on, että älä jää asian kanssa yksin. puhu,puhu ja vieläkerran puhu

 

[Sisu]

Kiitos teille molemmille. Olen itseasiassa lukenu aika paljon enkelisivujen kertomuksia, kohdun ulkoinen raskaus oli henkisesti myös kova paikka, ja sen aikana tuli nuo sivut tutuiksi.
Kyllä olen yrittäny puhua asiasta, mutta toisaalta tuntuu, että ei edes jaksa puhua. Että mieluummin vaikenee, kun jos suunsa avaa, niin itku tulee ihan väkisin...

Meidän vauva on siis olu n. 3 viikkoa kuolleena kohdussa, ja vielä on epäselvää, että voiko patologi tutkia hänestä kuolinsuyytä tarkemmin. Päällisin puolin hänellä oli kasvojen oikea puoli normaalisti kehittynyt ja silmä terveen näköinen. Vasen puoli sen sijaan oli ollu jotenkin "litistyny", silmä paljon pienempi kuin oikealla puolella ja kätilöt epäilivät, että se saattaisi olla kuolinsyy. Mutta vaikka kuinka pieni olisi ollu vaikeasti vammainen, niin en olis antanu häntä pois, en ikikuuna päivänä. Tiedän, ettei tämmöselle itse mahda mitään, että ei ole mitään asiaa, millä itse olisin voinut edes auttaa tapahtumia, mutta silti syytän itseäni... Entä jos en olis nukkunu mahallaan... Entä jos en olis tehny lumitöitä... Entä jos en olis käyny lenkillä niin ahkeraan... Pääseekö tästä koskaan irti? :attn:

Itku on kyllä tosi herkässä... Ikävä on valtava ja syli niin tyhjä :'(

*muoks* Koittakaa saada selvää kirjotusvirheistä huolimatta...

 

[Meritähti]

Sisu :hug: Olen niin kovin pahoillani teidän puolestanne. Muistan sinut tuolta syyskuisista, joiden parista itsekin siirryin tänne keskenmeno-puolelle.
Meidän pikkuisen sydän oli lakannut lyömästä jo viikolla 10+6.

Vaikkei kokemuksemme ole samanlainen, halusin tulla pahoittelemaan ja sanomaan, että lääkärin kanssa puhuminen auttoi minua syyllisyyden tunteiden kanssa.

Kun useampi lääkäri sanoi, etten ole millään tekemisilläni voinut aiheuttaa pienemme menetystä, uskoin sen lopulta itsekin. Oman mielenrauhasi takia sinun kannattaisi puhua asiasta lääkärin kanssa, sillä itse et varmasti ole tätä aiheuttanut.
Syyllisyyden tunne taitaa silti miltei kaikilla nousta pintaan jossain vaiheessa, vaikka periaatteessa tietäisikin ettei ole syypää tapahtuneeseen. Mutta minulla siis auttoi se, että tätä minulle paljon toisteltiin.

Toivon jaksamista teille, varmasti tunnelin päässä on valoa, vaikkei sitä vielä voi nähdä.
Eikä tarvitsekaan, sure rauhassa. :hug:

-Meritähti-

 

[Sisu]

Sain tänään soitettua itselleni perheneuvolaan ajan, menen sinne psykiatrisen sairaanhoitajan kans keskustelemaan asiasta. Tuntuu edelleen tosi epäuskoiselle koko homma... Eilinen oli ihan hyvä päivä, mutta tänään sitten en olekaan saanu muuta aikaiseksi kun vaihdettua muutaman kerran olinpaikkaa (sängyssä, sohvalla, nyt tässä koneela ) ja lähinnä itkettyä. Mun isä tuli tänne asioikseen pitämään huolta meistä, minusta ja tytöstä. Mies ei (kuvitelkaa!! :headwall: ) saanu sairaslomaa tälle viikolle! Synnytin siis torstaina, ja lääkäri kirjoitti hänelle torstain ja perjantain saikkua vaan! Ja totesi saikkulapun antaessaan, että työnantajan ei ole pakko edes hyväksyä sitä, koska sairaus ei ole miehessä... :headwall: Kivaa byrokratiaa tämmösessä tilanteessa, kun lapsi on kuollu :'(
Tuli sähköpostiin kuvia arkuista, ja enkeleistä, mikä kiinnitetään hautakiveen. ääneen itkin, kun avasin kuvat... Ei niitä voi verrata ja valita, että mikä nyt on paras... Tämä on yks mun elämäni pahimpia pelkoja; joutua hautaamaan oma lapsi, ja se on nyt edessä... :'( Kiitos kun olen saanu purkaa teille asiaa...
Sisu

 

[Meritähti]

Voi Sisu :'( Itku tuli kuin luin viestisi. Yrittäkää jaksaa :hug:

 

[Fey]

Voi Sisu, mitä olet joutunut kokemaan... Paljon voimia sinulle ja miehellesi. Pitäkää toisistanne hyvää huolta ja puhukaa!!!
Teillä on nyt vaikea tie kuljettavananne, mutta aivan varmasti aurinko vielä paistaa ja tuo hymyn kasvoillenne.

Ennenkaikkea voimia, toivottelee Fey :hug:

 

[Muffin]

Olen pahoillani menetyksestäsi. :hug:
Kyllä sinä selviät. Suru pitää vain surra.
Itse olen kahden elävän lapsen äiti ja sitten on näitä menetyksiä enemmän kuin omiksi tarpeiksi... 1/2006 sain alkuraskauden keskenmenon 6+5. Raskauduin melko pian uudelleen niin että laskettuaika oli joulukuun alussa 2006. Mutta isänpäivänä 2006, rakas pikku poikani oli nukkunut ikiuneen sydämenialle raskausviikolla 36. :'( Elämäni pohja.
Sitten meni 9kk että aloin odottaa taas vaikka yritystä oli tammikuulta. Tämäkin raskaus päättyi täysin yllättäen 16 viikolle joka huomattiin pelkopolin yhteydessä.
Alkuraskauden km oli spontaani josta ei jäänyt mitään synnytettävää saati kaavittavaa.
Kohtukuoleman osalta tilanne oli aivan toinen. Pikkuisemme (48,5cm 2680g) haudattiin normaalisti hautausmaalle.
16 rvkon km jätettiin seurakunnan yhteistuhkattavaksi ja he sirottelivat tuhkan muistolehtoon.
Syitä mihinkään näihin kolmeen menetykseen ei ole löytynyt. Kohtukuoleman osalta tehtiin erittäin laajat tutkimukset sekä minulle että vauvalle, alkuraskauden km:ssa ei mitään ja 16 rvkon minulle muttei sikiölle. Pyynnöstäni huolimatta eivät edes selvittäneet sukupuolta joka häiritsee minua valtavasti.
Uudelleen raskautuminen riippuu niin monista asioista. Yleensä kuitenkin kehoitetaan odottamaan yhdet menkat ennenkuin aloittaa yritykset.
Jaksamisia.
Enkelisivujen kautta pääset myös keskenmenojen vertaistukiryhmään yahooseen jossa on anottava jäsenyys. Suosittelen.
:hug:

 

[Sisu]

Kiitos angelmum, kun jaoit kanssani kokemuksesi. :hug: Vaikeeta on teilläkin ollu, ei voi muuta sanoa. Tuo minua just pelottaakin jatkoa ajatellen, että jos antaa uuden mahdollisuuden raskaudelle, niin kaikki voi mennä alusta asti hyvin, ja syntyy terve lapsi... Mutta toisaalta kaikki voi mennä taas päin mäntyjä, ja entisetkin haavat revitään yhä syvemmältä auki... Oliko teillä vaan niin vahvana yrittämisen halu, vai tuliko koskaan teille luovuttaminen mileleen? Ettette enää jaksa yrittää? Minulla menee vielä ajatukset hetkessä laidasta toiseen jatkon suhteen, ja tietysti pitää miehen kanssa jutella myös asiasta... Ja sitten se tosiasia on huomioitava, etten varmaankaan tule hetkessä raskaaksi, koska mulla on enää se yksi munajohdin. Ja kun tämäkin raskaus oli saatu alkuun lääkkeiden avulla... Niin on aika epävarma olo jatkon suhteen... :|

 

[Muffin]

Tämän asianhan kanssa mennään vaikka läpi harmaan kiven.... :headwall: !
En tiedä kannattaako pään seinään hakkaaminen mutta jospa nyt vielä yrittäisi...
Kyllä meille oli kohtukuolemankin jälkeen selvää että yritetään, samoin molempien keskenmenojen.
Jos haluat lukea meidän tarinamme niin löytyy meidän perhe lehdestä 6-7/2007 s.102. Sekä pieni "mitä heille kuuluu nyt" oisko ollut 2 vai 3/2008, sama lehti.
Jaksamisia. :heart:

 

[Bindi]

moi. Meidän tarinan voi lukea täältä http://kaksplus.fi/keskustelu/t856335. Tässä muutamia ajatuksia OMALTA KOHDALTANI, miten minä koen toipumisen ja synnytyksen jälkeisen elämän. Lyhykäisyydessään synnytin sairaan lapsemme rv16. Mulla oli keskenmenon jälkeen (sehän se oli lääketieteellisesti...) ihan RAIVOISA halu tulla uudestaan raskaaksi, nyt kun mietin niin taisin yrittää vain paikata särkynyttä sydäntä, ja korvata menetetyn vauvan uudella raskaudella. Sen jälkeen kun raskautta ei taaskaan kuulunut (meillä on takana lapsettomuutta, viime vuosina sekundääristä onneksi) jossain vaiheessa rauhoituin. Ja hengähdin. Ja tajusin erinäisiä asioita itsestäni, miehestäni, elämästä yleensä. Nyt ollaan siinä tilanteessa että vauva saa tulla jos tahtoo, mutta mitenkään verenmaku suussa sitä ei enää yritetä. Rakas esikoiseni pitää minut nöyränä ja kovin kiitollisena varmasti lopun elämääni, monta vuotta meni ennen hänen syntymäänsä, että luulin olevan koko elämäni ajan lapseton. Tyhjän sylin tuska oli sanoinkuvaamaton ja kaikki hoidot joista nega paukkui, nyt kun taaksepäin katson niin ihmettelen mistä ne voimat kaikkeen siihen saatiin.

Mutta siis nyt mennään rauhallisin mielin eteenpäin. Toisina päivinä tahdon esikoiselle sisarusta enemmän kuin toisina, ja nyt vihdoinkin tuntuu että olen viimeisimmän keskenmenoni työstänyt pääni sisällä valmiiksi.

voimia sinulle!

 

[Sisu]

Gardenia, toi linkki väittää, että sivua ei löydy

 

[Meritähti]

Sisu ota piste pois sieltä Gardenian linkin perästä, niin toimii.

 

[Sisu]

http://kaksplus.fi/keskustelu/t856335
Siirsin linkin tähän, niin siitä pääsee suoraan...

 

[Sisu]

Onpas tosi moni käyny tän saman tuskan läpi... Siis kun tuota linkkiä lukee, niin siellä karu totuus paljastuu... :'(
Tänäään taas hankalampi päivä, pelottaa huominen perhenevola, kuitenkin... Entäs jos siellä on joku vanhapiika vastassa, joak ei edes pidä lapsista? Entä jos se ei ymmärrä mun tuskaa tässä asiassa? En saanu viime yönäkään nukuttua, nyt uni tulis varmasti, mutta sitten taas yön valvon... Voi luoja, miten minä selviän tästä?

 

[Unicco]

Itse synnytin viime heinäkuussa kolmannen lapsemme rv 19, en jaksanut häntä edes katsoa, hautaamisesta puhumattakaan, moni asia jäi harmittamaan mutta niistäkin olen selvinnyt.

Vauvamme vastasi kooltaan noin 13 viikkoista sikiötä, mutta todennäköisesti oli ollut elossa tai ainakin jonkinlaiset sydänäänet saatiin edellisellä viikolla. Mutta meillä oli siis vika istukassa ja vauva oli kitukasvuinen ja nääntynyt hengiltä. Kokeissa ei oikein löytynyt mitään selventävää. Poika oli kromosomistoltaan terve.

Itse sain 5 päivää sairaslomaa ja en kyllä ymmärrä kuinka lääkärit voivat olla niin pihejä noiden sairaslomapäivien suhteen, mielestäni pitäisi tajota ainakin pari viikkoa, itse en älynnyt pyytää edes enempää vaan jatkoin töitäni.

Itse vuosin viitisen viikkoa km:n jälkeen mutta kun sulle on tehty kaavinta uskoisin vuodon kestävän vähemmän. Seitsemän viikkoa km:stä oli jälkitarkastus jossa kuultiin tulokset ja saimme luvan jatkaa yritystä. Minulla olikin vimmattu tarve olla jälleen raskaana, helpommin sanottu kuin tehty, minun kohdallani. Ongelmana on nimittäin kadoksissa olevat ovulaatiot. Yritys siis jatkuu, nyt pidän kesän (olen käyttänyt siis Clomifenejä) yli taukoa ja jos mitään positiivista ei tapahdu pääsen vihdoin sairaalaan gynelle.

Mutta se jaksaminen ja mitä kaikkea viime kesän jälkeen on tullut eteen.

Ensimmäinen uusi raskausuutinen oli minulle todella vaikea paikka, pari päivää siinä meni raivotessa ja surressa. Kovasti myös raskautta toivoin (siis hieman pakkomielteisesti) suurinpiirtein nyt tammikuuhun asti. Jouluvauvaa kun odotin niin joulunaikaan sai joululaulut minut vetistelemään. Mutta sen jälkeen helpotti.
Onneton sattuma oli se kun lapseni kävivät esiintymässä viime vuonna syntyneiden vauvojen juhlissa, kun ajoimme paikanpäälle yhtäkkiä tajusin, että meidänkin kuuluisi siellä juhlia, hyvä, etten autoa kääntänyt ympäsi samoin tein =/ Muutama päivä sitten tajusin, että siitä on kulunut vuosi kun tein positiivisen raskaustestin.

Elämä on tavallaan eripituisia matkoja joita suorittaa, aika on auttanut kovasti ja ystävät jotka ovat jaksaneet puhumistani ja pohdintojani ja jatkuvaa toivetta raskautua ja sen märehtimistä. Puhumista minäkin suosittelen, toki tiedän, että kaikki eivät sitä voi tehdä. Alkuun se itketti kovasti mutta vähävähältä oli helpompi puhua ja kun siitä puhuu saa kuulla monta tarinaa toisilta naisilta, uskomattoman paljon niitä on. Tänäänkin puhuin erään ystäväni äidin kanssa joka on kokenut lähes saman aikoinaan ja hän huomasi, ettei ole omasta kokemuksestaan koskaan puhunut omille tyttärilleen.

Kaikenkaikkiaan pidän itseäni nyt vahvempana ihmisenä ja olen saanutkin paljon vaikka menetys oli toki suurempi. Ei sitä voi uskoa miten niin pieni sielu voi opettaa vanhempiaan vaikka koskaan ei katsottu toisiamme edes silmiin.

Koskaan en unohda mutta suru ja kipu keventyy päiväpäivältä.

Kyllä sinä selviät, se on katkeraa mutta sinä pärjäät, uskon sinuun!

 

[Haave]

Osaanottoni kaikille Teille!

Itse en ole keskenmenoa ikuna kokenut kun en kerta raskaudu ollenkaan.... :'( Lapsettomuushoitoja estää edelleen muut sairauten ja tulevat leikkaukseni... Tuosta sairaslomasta vain tulin sen verran sanomaan, että sairasvakuutuslain mukaan vain OMAAN sairauteen saatu sairasloma korvataan kelan puolesta. Tästä syystä lääkäri oli varmaan niin nihkeä myöntämään enempää (tai mistä niistä ikinä tietää...) Jos oikeasti tuntuu ettei pysty olemaan töissä, kannattaa ehdottomasti hakea lisää. Tällaisessa tapauksessa "syy" voi olla vaikka unettomuus tai muu syy (itselläni oli leikkauken jälkeinen trauma) joku joka on kuitenkin se oma "sairaus" joka estää työnteon. Mulla tuo lapsettomuus oli niin kertakaikkisen ehdoton ja yllätäävä diagnoosi, meille ei annettu kertakaikkiaan mitään toivoa ilman hoitoja. Ja olen vielä töissä paikassa jossa raskaana olevia ja pienten lasten vanhempia näkee päivittäin, joten tunsin suurta katkeruutta heitä kohtaan ja pian tuli se päivä eteen etten heitä enää voinut kohdata. Onneksi työ kaverini ohjasi minut lääkäriin, jossa itkin valtoimenaan ja purin pahaa oloani. Sairaslomaa sain pyytämättä ja olisin saanut vielä varmaan lisääkin, mutta ei se kotona olo valitettavasti mun kohdalla auttanut yhtään... Vain aika on auttanut ja se tieto, että syksyllä alkaa hoidot.

Olen pahoillani jos tunkeudun tänne ja puhun hieman asian vierestä, mutta mielestäni ihmisillä pitäisi olla aikaa surra rauhassa ja töissä ei ole pakko olla jos ei siihen kykene!

Voimia :flower: