T
"Taimi"
Vieras
Olipas otsikko!
Mutta kun vaikea selittää mitä pitäs sanoa.
Juttu siis niin, että lasteni isä on ollut sodassa mukana ja nyt näin jälkeen päin ajateltuna kun siis ollaan erottu ja tunteet haalennu tarpeeksi, niin on se jättänyt häneen vahvat jäljet. Ei itse hirveästi myönnä asiaa. Tai ei koskaan suoraan sanonut tai erottanut itsestään et olis muuttunut jotenkin, ei ainakaan kovin paljoa(ja siis sukulaiset hänen sanoneet mm.et on tullut todella vihaiseksi ja jollain tapaa kylmäksi). Minä siis en tuntenut exää ennen kuin sit pakolaisena tuli Suomeen. Ainoastaan humalassa kertoi minulle todella kauheita juttuja ja silloin itki raastavasti, mutta samalla myös viha tulvi hänestä.
Meillä oli aika hurja suhde, jonkun verran ihan fyysistäkin väkivaltaa, mutta eniten henkistä. Valvomista, halveksuntaa,kiristämistä,uhkailua, kieltämistä, alistamista.
Lapsiin ei käynyt koskaan kiinni, mutta huusi mulle heidän läsnä ollessaan ja jos suuttui minulle niin ei puhunut sitten lapsillekkaan. Oli todella epäluotettava ja saattoi häipyä koska vaan ja tulla takaisin sen enempiä selvittelemättä missä oli ollut. Paljon oli kaikkea.
Oli todella ahkera, auttavainen ja yritti tehdä ja tekikin paljon hyviä asioita.
Ero oli vaikea ja meni pitkään ennen kuin tapasi lapsiaan. Nyt tilanne on jollain tapaa sitten tasapainottunut, erosta aikaa 4v ja lapset käyvät isällään n. joka toinen viikonloppu. Asuu toisella paikkakunnalla, joten eivät näe muuten juurikaan. Hän on uudessa liitossa, ei yhteisiä lapsia. Nykyisellä on täysi-ikäinen lapsi, joka vielä toistaiseksi asuu heidän kanssaan.
He eivät ole suomalaisia.
Nyt on isompi lapsistamme alkanut protestoimaan isälle menoja. Isä huutaa aina hänelle, ei ole oikeudenmukainen ja ei tee mitään kunnollista heidän kanssaan. Kuuluu osana kulttuuriin, tiedän sen, ettei isät juuri lastensa kanssa tee mitään. Mutta tietenkin tuntuu hassulta, että menevät sinne äitipuolensa viihdytettäväksi(onneksi hän on mukava, normaali ja lämpimän tuntuinen persoona).
Ongelma siis on se, että pelkään et miehen vihamielinen käytös todella on alkanut mennä sen verran yli, että purkaa sitä nyt suoraan lapsiin.
Käyn itse mielenterveystoimistossa juttelemassa, mutta eivät jotenki osaa sanoa mitään asiaan. Eivät tarjota mitään eivätkä ilmeisesti ota asiaa kovin vakavasti. Itse vain pelkään et lapset saa kärsiä, koska isäkin on saanut.
Omasta lapsuudesta muistan kuinka sodan käynyt vaarini uneksi monesti öisin. Saattoi huudahdella, voihkia, itkeäkin.
Ja mummo sanoi vaarin kuoltua, että ihan viimeisinä vuosina vasta ei vaari enää elänyt sotaa unissaan. Siihen asti oli asiaa melkeenpä omassa mielessään vaan pyöritellyt.
Minkälaiset jäljet se on sitten jättänyt omaan äitiini, noh se on toinen tarina, mutta kaipa me seuraava sukupolvikin vielä niitä taakkoja jotenkin mukana kuljetetaan.
Onko siis olemassa jotain paikkaa missä edes jossain vaiheessa lapsilleni joku pystyisi kertomaan/selvittämään asiaa??
Anteeksi todella pitkä tarina, kysykään jos kysyttävää.
Ja ehkä todella suurin on vaan pelko tässä mikä nyt on!
Mutta kun vaikea selittää mitä pitäs sanoa.
Juttu siis niin, että lasteni isä on ollut sodassa mukana ja nyt näin jälkeen päin ajateltuna kun siis ollaan erottu ja tunteet haalennu tarpeeksi, niin on se jättänyt häneen vahvat jäljet. Ei itse hirveästi myönnä asiaa. Tai ei koskaan suoraan sanonut tai erottanut itsestään et olis muuttunut jotenkin, ei ainakaan kovin paljoa(ja siis sukulaiset hänen sanoneet mm.et on tullut todella vihaiseksi ja jollain tapaa kylmäksi). Minä siis en tuntenut exää ennen kuin sit pakolaisena tuli Suomeen. Ainoastaan humalassa kertoi minulle todella kauheita juttuja ja silloin itki raastavasti, mutta samalla myös viha tulvi hänestä.
Meillä oli aika hurja suhde, jonkun verran ihan fyysistäkin väkivaltaa, mutta eniten henkistä. Valvomista, halveksuntaa,kiristämistä,uhkailua, kieltämistä, alistamista.
Lapsiin ei käynyt koskaan kiinni, mutta huusi mulle heidän läsnä ollessaan ja jos suuttui minulle niin ei puhunut sitten lapsillekkaan. Oli todella epäluotettava ja saattoi häipyä koska vaan ja tulla takaisin sen enempiä selvittelemättä missä oli ollut. Paljon oli kaikkea.
Oli todella ahkera, auttavainen ja yritti tehdä ja tekikin paljon hyviä asioita.
Ero oli vaikea ja meni pitkään ennen kuin tapasi lapsiaan. Nyt tilanne on jollain tapaa sitten tasapainottunut, erosta aikaa 4v ja lapset käyvät isällään n. joka toinen viikonloppu. Asuu toisella paikkakunnalla, joten eivät näe muuten juurikaan. Hän on uudessa liitossa, ei yhteisiä lapsia. Nykyisellä on täysi-ikäinen lapsi, joka vielä toistaiseksi asuu heidän kanssaan.
He eivät ole suomalaisia.
Nyt on isompi lapsistamme alkanut protestoimaan isälle menoja. Isä huutaa aina hänelle, ei ole oikeudenmukainen ja ei tee mitään kunnollista heidän kanssaan. Kuuluu osana kulttuuriin, tiedän sen, ettei isät juuri lastensa kanssa tee mitään. Mutta tietenkin tuntuu hassulta, että menevät sinne äitipuolensa viihdytettäväksi(onneksi hän on mukava, normaali ja lämpimän tuntuinen persoona).
Ongelma siis on se, että pelkään et miehen vihamielinen käytös todella on alkanut mennä sen verran yli, että purkaa sitä nyt suoraan lapsiin.
Käyn itse mielenterveystoimistossa juttelemassa, mutta eivät jotenki osaa sanoa mitään asiaan. Eivät tarjota mitään eivätkä ilmeisesti ota asiaa kovin vakavasti. Itse vain pelkään et lapset saa kärsiä, koska isäkin on saanut.
Omasta lapsuudesta muistan kuinka sodan käynyt vaarini uneksi monesti öisin. Saattoi huudahdella, voihkia, itkeäkin.
Ja mummo sanoi vaarin kuoltua, että ihan viimeisinä vuosina vasta ei vaari enää elänyt sotaa unissaan. Siihen asti oli asiaa melkeenpä omassa mielessään vaan pyöritellyt.
Minkälaiset jäljet se on sitten jättänyt omaan äitiini, noh se on toinen tarina, mutta kaipa me seuraava sukupolvikin vielä niitä taakkoja jotenkin mukana kuljetetaan.
Onko siis olemassa jotain paikkaa missä edes jossain vaiheessa lapsilleni joku pystyisi kertomaan/selvittämään asiaa??
Anteeksi todella pitkä tarina, kysykään jos kysyttävää.
Ja ehkä todella suurin on vaan pelko tässä mikä nyt on!