[QUOTE="carelia";24589864]Henna, olitko lapsena läheinen vanhempiesi kanssa? Huolehtivatko he sinusta ja olivatko kiinnostuneet sinun asioistasi? Jotenkin olin lukevani, että äitisi ei ole kovin emo-luonne. Jos ei oma lapsi ole kiinnostanut, niin ihmehän tuo olisi jos lapsenlapset kiinnostais. Läheisyyttä voi toivoa, mutta ilman voi jäädä. Puuttumatta hoitoapu asioihin, niin sun lastes isovanhemmat vaikuttavat porukalta joilla ei ole läheisiä välejä edes lapsiinsa.[/QUOTE]
Meillä on ollut kotona aina tosi kova kuri. Jopa "raavaat miehet", serkkuni, istuivat yhden kerran isovanhemman sohvalla selkä ojennuksessa kuin tinasotilailla kun käytiin pikaisesti tervehtimässä isovanhempia. En ollut ikinä nähnyt sellaista "muodonmuutosta" ja kyllä meinasi naurattaa. Ehkei äitini tosiaan ole ainakaan emoluonne, eikä kyllä isänikään.

Kyllä meitä on pienenä haliteltu ja sylitelty, mutta sen vastapainona on asiat tehty prikulleen niin kuin vanhemmat on halunneet. Siihen ei ole ollut nokan koputtamista eikä mihinkään asioihin ole oikeastaan voinut itse vaikuttaa. Joskus käytiin jotain keskusteluja, mutta käytännössä tehtiin kuitenkin niin kuin vanhemmat haluaa.
Meillä oli tiukat, lapulle kirjoitetut, viikottaiset velvollisuudet, itsellä mm. jokin siivoushomma (kuten huushollin imurointi) jokaisena arkipäivänä viikossa ja siihen päälle tiskit/tiskikone, sekä koiran ulkoilutus, kaupassa käynti yhtenä päivänä viikossa ja ruoanlaitto yhtenä päivänä viikossa. Jos unohtui, nousi metakka. Välillä pyykkejä, ym. Kun lukio alkoi ja läksymäärä kasvoi, näitä velvollisuuksia vähennettiin jonkun verran.
Äitini oli osan ajasta yksinhuoltaja ja koki tämän rankaksi, vaikka saikin meidät usein hoitoon omille vanhemmilleen ja kesäisin viikoksi pariksi isäni äidin luokse. Nuo meillä olleet tiukat velvollisuudet johtuvat kuitenkin osaksi tästä. Oli tarkat kotiintuloajat, ym. Kaikki lomamatkat ja tekemiset ja jopa harrastukset olivat pitkälti riippuvaisia vanhempien valinnasta. Tietyllä tavalla olin läheinen, tietyllä etäinen.
Täysi-ikäistyttyä itsellä oli kova hinku muuttaa omaan kotiin, niin että saisi tehdä asiat niin kuin itse halusi. Äitini suuttui tästä, koska olisi halunnut että asun pidempään kotona eikä minun turhaan olisi tarvinnut maksaa oman asunnon vuokrakuluja.
Tämä kuri ei ole päättynyt siihen kun muutin pois kotoa, vaan kaikki asiat pitäisi tehdä niin kuin vanhemmat "suosittelevat". Jos tekee eri tavalla, tulee kamalaa, ironista "palautetta" tai hyvässä lykyssä loukkaannutaan viikoksi pariksi. Olen alkanut vuosien kuluessa tehdä asioita yhä enemmän omalla tavallani. Päätän itse omasta elämästäni, samoin siitä miten lapseni kasvatan.
Nihkeät välit saattavat osittain johtua myös tästä, että teen asiat niin kuin itse parhaaksi näen, riippumatta vanhempien mielipiteestä. Olen sanonut että neuvoja ja ohjeita mieluusti kuulen jatkossakin, tosin kohtuuden rajoissa. Nyt sitten on tilanne se, että aina kun nähdään, neuvoja satelee. Tai niitä voi tulla joskus tekstiviestinäkin. Mutta sitä tärkeintä, eli aikaa, jota heiltä varsinkin isovanhempina kaipaisin, ei tunnu riittävän.
Itsellä on sitten hyvin erilainen kasvatusnäkökanta. Mielestäni vanhemmat päättävät säännöt, mutta kyllä lapsillakin pitää olla jotain oikeuksia, tai ainakin keskusteluvara, ja sitä enemmän oikeuksia, vastuuta ja vapauksia mitä vanhemmaksi he kasvavat. Ja yritän opettaa vanhempaa lasta (nuorempi vasta 1v.) osallistumaan arkeen kannustamalla ja innostamalla auttamaan pöydän kattamisessa, leipomisessa, ruoanlaitossa, siivouksessa, sen verran kuin hän haluaa ja näyttää jaksavan, niin että homma olisi kaikille hauskaa, vähän kuin leikki. Aina ei tietysti jaksa ottaa lasta mukaan taloustöihin, varsinkin jos on kiire.
Tulipa taas raapustettua pitkästi. Taitaa olla paras mennä nukkumaan, että jaksan huomenna herätä lasten kanssa aamulla aikaisin.
Melko paljon tämä kysymys on herättänyt keskustelua, en taida siis olla ainakaan yksin asian kanssa. Palailen lukemaan viestiketjua vielä, varmaan huomenna illalla.
