Liian pasiiviset isovanhemmat?

["Henna"]

Mun omat vanhemmat kuuluvat tähän ryhmään myös (ainakin osittain) eli he matkustelevat ja harrastavat, heillä on oma elämänsä omine ohjelmineen. Mutta sen lisäksi he haluavat myös auttaa lapsiaan lastenlasten kanssa, omien ohjelmiensa puitteissa. Tuntuu, että myös heidän ikätoverinsakin haluavat enemmän ja vähemmän auttaa lapsenlapsiaan. Mutta tosiaan eivät helposti luovu omista harrastuksistaan kuin hädänhetkellä. Eli oman näkemykseni mukaan isovanhemmat voivat antaa aikaa itselleen ja lastenlapsilleen tasapainoisesti. Heidän pitää myös olla itsekkäitä ja antaa aikaa itselleen, jotta jaksavat taas meitä.

Tästä on pakko tykätä. Mutta tosiaan niin että myös isovanhemmat pitävät aktiivisesti yhteyttä, käyvät kylässä ja mielestäni tuo lasten kaitseminen muutaman kerran vuodessa ei tosiaan ole liikaa pyydetty (ei siis vaadittu!). Aikaisemmin ajattelin että muutama tunti kuukaudessakaan ei olisi todellakaan yhtään liikaa pyydetty, mutta taitaa ainakin täällä "Suomen erakkokulttuurissa" olla täysin ylimitoitettua. Esim. Jenkkilässä taas ollaan paljon perhekeskeisempiä, ja minusta he saavat olla oikeasti tyytyväisiä tähän, vaikka jotkut muut edut, kuten sosiaaliset palvelut eivät olekaan Suomen tasolla. Pitänee sitten muuttaa sinne. Tosin perhettä ja isovanhempia ei sieltäkään voi ostaa, joten taitais tulla hukkareissu!

 

[Keittiönoita]

Vanhempani olivat 40+ kun esikoiseni syntyi. Sitten syntyi toinen ja kolmas, edelleen he olivat nuoria. He hoitivat lapsiani todella usein, omasta halustaan. Nyt heillä onkin todella hyvä ja lämmin suhde keskenään.

Kun tämä iltatähtemme syntyi, tilanne onkin jo eri. Vanhemmilleni on tullut ikää ja he väsyvät työssään enemmän kuin ennen. Kuopus ei ole ollut kertaakaan heillä hoidossa, ja harmikseni hän vierastaa vanhempiani aina kun nähdään. Tottahan se harmittaa, kun ja jos nuorimmaiseni tulee jäämään paitsi niinkin arvokkaasta asiasta kuin isovanhempiensa läsnäolosta ja huomiosta.

Aluksi meinasinkin katkeroitua siitä, kun äitini täräytti heti alkuun, ettei sitten jaksa enää hoitaa vauvoja. Tuli sellainen olo, että onko tämä nuorin nyt jotenkin huonompi kuin muut (kun hänellä on eri isäkin). Sitten ymmärsin, että äiti ei tarkoita mitään pahaa. Hän ajattelee vain puhtaasti omaa jaksamistaan, ja siihen hänellä on oikeus. Edelleen hän ottaa isompia säännöllisesti yökylään, mutta hehän ovatkin jo sananmukaisesti isoja. Ei heitä tarvi enää vahtia koko aikaa ja heiltä saa nukkua yönsä rauhassa.

Mutta harmitella saa, katkeroitua ei kannata.

Hyvin kirjoitettu. Mä voin omasta kokemuksestani sanoa, että 40-vuotiaana multa sujui niin yksinhuoltajuus, työsskäynti kuin työn ohessa ammattikorkeakoulussa opiskelukin. Nyt 10 vuotta myöhemmin en jaksaisi enää. Joskus mietin, miten mä olen pelkästä työpäivästä näin väsynyt. Hyvä kun pakolliset kotihommat saa tehtyä, aina en tee edes niitäkään.

Mun mielestä kannattaa myös muistaa, että kaikki eivät kerro omille lapsilleen, jos terveys alkaa reistailla. Voi tulla verenpainetta, unettomuutta, rytmihäiriöitä ja kaikenlaista kiusallista. Nivelrikko on yleinen sairaus ja sitä esiintyy keski-ikäisillä ja sitä vanhemmilla. Kipu jos mikä tekee ihmisestä helposti ärtyneen, kärsimättömän ja väsyneen. On ihmisiä, jotka eivät totu elämään kipujensa kanssa koskaan. Osalla kestää pitkäänkin, ennenkuin hyväksyy tilanteen. Silti pitää käydä töissä ja hoitaa ne pakolliset jutut. Huonosti nukutun yön ja pitkän työpäivän jälkeen on ihan romuna. Ja jos vielä tietää, että huonosti nukuttuja öitä ja pitkiä työpäiviä on edessä vielä 15 vuotta, niin....

 

["Henna"]

Kuten kaikki vanhemmat ovat yksilöitä, myös kaikki isovanhemmat ovat yksilöitä. Ei voi tietää, loppuuko jollain vapauden kaipuu koskaan vai ei. Mä luulen, että mulla itselläni se ei lopu. Täysin itsekästä elämää en tosin aio loppuelämääni vietää, mutta olen sairastanut jo 17 vuotta nivelreumaa ja tämä tautihan ei parane. Olen iloinen, jos mulla on vielä 10 vuotta toimintakykyistä elämää edessä. Mitään takeita ei kuitenkaan ole, että mulla olisi. Ehkä tämä sairaus on yksi syy siihen, että olen kehoittanut lapsiani rakentamaan elämänsä tukiverkostot muiden kuin minun varaani. Toistensa, ystäviensä ja serkkujensa. Laajentamaan sitä verkkoa ja luomaan uutta siellä, missä ikinä milloinkin ovat.

Voih, paljon terveitä vuosia sinne! Tuollainen on ikävä tilanne, mutta ehkä (toivottavasti!) tauti pysyy aisoissa.

Olen samaa mieltä tukiverkostoista. Itsellä vaan on päässyt käymään niin, että lasten myötä osa kaveruussuhteista on väljähtänyt. Osin siitä syystä ettei ole ollut enää aikaa tavata kavereita, koska lapsia ei ole saanut mihinkään hoitoon. Mutta osin myös siitä syystä, että moni kaveri on elänyt erilaista elämäntilannetta, ei ole lapsia, on sinkku, opiskelee, tms. ja se vaikuttaa myös siihen ettei ole niin paljon yhteistä juteltavaa kuin aiemmin - vaikka kovasti haluaisikin ja yrittää pitää ystävyyssuhdetta yllä - ja siten myös tämän verkoston kautta "aukeavat" lastenhoitomahdollisuudet ovat aika vähissä. Jos ei ole puoleen vuoteen ehtinyt nähdä, ei varmaan ensimmäiseksi kehtaa kysyä, ottaisitko meidän lapset ensi viikonloppuna hoitoon.

Mutta samaa mieltä olen, on yritettävä alkaa rakentamaan uusia tukiverkostoja, ja nimenomaan sellaisia joista saa henkistä ja myös lapsenhoidollista tukea ja iloa omaan arkeen puolin ja toisin.

 

["Henna"]

[QUOTE="hmmmmm";24588859]Ymmärrän oikein hyvin ap.ta. Ei kai kukaan ole väittänytkään että isovanhemmilla on VELVOLLISUUS hoitaa lastenlapsiaan,vaan minusta on aika kohtuullista toivoa että he näin haluaisivat tehdä ja olisivat kiinnostuneita lapsenlapsistaan. En vaan ymmärrä tätä nykyajan "yksin on pärjättävä"-mentaliteettia... Meillä isovanhemmat ovat olleet suurena tukena,ja haluavat olla/hoitaa lastenlapsiaan useampia kertoja viikossa muutaman tunnin kerrallaan. En silti pidä heitä lastenhoitoautomaatteina vaan olen ajatellut meidän kaikkien hyötyvän tästä,lapsenlasten hoito voi tuoda paljon iloa olematta ikävä velvollisuus.[/QUOTE]

Näin minäkin sen näkisin.

Kyllä toisten lasten hoitamisessa varmasti myös väsyy, väsyyhän sitä jonkin verran omienkin lasten hoitamisessa, vaikka käytännöt ja rutiinit ovat itselle tuttuja.

Välillä sitä alkaa epäillä jo itseään ja lapsiaan tässä asiassa. Ja lapsia on sentään kuvattu neuvolassakin mukautuvaisiksi ja oma-aloitteisiksi. Ja meillä pidetään myös kuria, eli eivät mekasta ja riehu miten sattuu. Isommalla alkanut uhmaikä, joten siihen liittyen tietysti jotain. Mutta ei kai se nyt voi olla syynä???

Päivähoitopaikassa (esikoinen oli hoidossa ennen kuin jäi kanssani kotiin kuopuksen synnyttyä) esikoinen tuntui olevan perhepäivähoitajalle suorastaan rakas, hoitaja usein halitteli ja esikoinen kipusi usein itse hoitajan syliin. Kuopusta taas on kehuttu lempeäksi, hyväntuuliseksi ja aurinkoiseksi niin neuvolassa kuin läheistenkin toimesta. En luulisi että ainakaan lapsista johtuu etteivät isovanhemmat halua heitä nähdä.

Ja kun olen kysellyt ovatko minulle tai miehelleni loukkaantuneita jostain, eikä näin kuulemma ole, niin en keksi oikein muuta syytä kuin tuon oman elämän, joka ajaa tässä tapauksessa omien lasten ja lastenlasten ohi niin kovin usein.

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="Henna";24590561]Voih, paljon terveitä vuosia sinne! Tuollainen on ikävä tilanne, mutta ehkä (toivottavasti!) tauti pysyy aisoissa.

Olen samaa mieltä tukiverkostoista. Itsellä vaan on päässyt käymään niin, että lasten myötä osa kaveruussuhteista on väljähtänyt. Osin siitä syystä ettei ole ollut enää aikaa tavata kavereita, koska lapsia ei ole saanut mihinkään hoitoon. Mutta osin myös siitä syystä, että moni kaveri on elänyt erilaista elämäntilannetta, ei ole lapsia, on sinkku, opiskelee, tms. ja se vaikuttaa myös siihen ettei ole niin paljon yhteistä juteltavaa kuin aiemmin - vaikka kovasti haluaisikin ja yrittää pitää ystävyyssuhdetta yllä - ja siten myös tämän verkoston kautta "aukeavat" lastenhoitomahdollisuudet ovat aika vähissä. Jos ei ole puoleen vuoteen ehtinyt nähdä, ei varmaan ensimmäiseksi kehtaa kysyä, ottaisitko meidän lapset ensi viikonloppuna hoitoon.

Mutta samaa mieltä olen, on yritettävä alkaa rakentamaan uusia tukiverkostoja, ja nimenomaan sellaisia joista saa henkistä ja myös lapsenhoidollista tukea ja iloa omaan arkeen puolin ja toisin.[/QUOTE]

Kiitos

Monille käy juuri kuten sinulle eli lapsettomat kaverit jäävät. Niin ei kuitenkaan saisi antaa tapahtua. Vauva kannattaisi mun mielestäni uskaltaa jättää välillä pariksi tunniksi isälleenkin ja käydä vaikka ystävän kanssa lenkillä tai jossain muualla. Ja kutsua niitä ystäviä kotiinsa. Lapsettomia pariskuntia voi varsin hyvin kutsua iltaa istumaan, vaikka itsellä olisikin jo lapsia.

Jos ne kaverit kuitenkin ovat jääneet, niin mun mielestä on tärkeää löytää uusia kavereita. Sellaisia, joiden elämäntilanne on kutakuinkin sama. Hippiäiti voi ihan hyvin ystävystyä juppiäidin kanssa, jos vain haluaa. Yhdistävä asia on samanlainen elämäntilanne. 25 vuotta sitten mä olin päivisin tytön kanssa aika yksin. Avopuolisoni oli kuollut 3 viikkoa ennen tytön syntymää. Yhtenä päivänä olin niin korviani myöten täynnä yksin oloa, että päätin kauppareissulla pysäyttää ensimmäisen vaunujen tai rattaiden kanssa vastaani tulevan naisen. Ja pyytää kahville. Niin tein. Tästä ihmisestä tuli kuopukseni kummi ja mä olen kahden hänen lapsensa kummi. Miten uskalsin kysyä? No mitä menetettävää mulla oli? Jos hän olisi vastannut kieltävästi, yksinäisyyteni olisi vain jatkunut samanlaisena kuin ennenkin. Sitten olisi pitänyt kysyä joltain toiselta.

Tätä palstaa kun lukee, niin todella monet äidit, jotka ovat lasten kanssa kotona, kaipaavat päiviinsä aikuista juttuseuraa ja lapsilleen leikkikavereita. Pitää vaan uskaltaa tehdä aloite

 

["vieras"]

voi, en millään jaksa lukea koko ketjua.

Mutta mulla on teoria: Isovanhemmat ottavat kyllä lapsia enemmän hoitoon kunhan lapset vähän kasvavat. Isompi on helpompi.

Mun äiti oli ä-lomalla 3kk, olen mummon hoitama. Puolivuotias joka vain itkee, eikä rauhoitu on todella raskas hoidettava.
Musta tuntuu et mun äiti ei oikein vieläkään ole sisäistänyt, että 2-3 vuotiasta ei saa jättää HETKEKSIKÄÄN silmistään - muuten katastrofi on valmis.
Pientä lasta ei osaa "lukea" kuin omat vanhemmat.

Mutta nyt kun lapset on 8 ja 6 , mummo jaksaa heidän kanssaan ja on mielellään.

 

["Henna"]

Eivätkö vanhempasi suostu sopimaan hyvissä ajoin mitään päivää, jolloin pystyisivät ottamaan teidät kyläilemään?
...
Vanhempiasi et pysty muuttamaan, mutta voit silti aloittaa omia lapsiasi ja lapsenlapsiasi ajatellen teidän suvun uudet perinteet.
...
Ei ole väliä, millaisen perinteen aloitat. Oleellista on, että se toistuu joka vuosi ja kokoaa ihmisiä yhteen. Ystäviä, sukulaisia, naapureita...ei ole väliä keitä. Yhteisöllisyys syntyy yhdessä olemisesta. Hyvin monet ihmiset kaipaavat sitä yhteisöllisyyttä, mutta kukaan ei uskalla olla aloitteentekijä

Juuri tässä on varsinkin viime aikoina ollut ongelmia. Sitä aikaa ei tunnu millään löytyvän vanhempien kalentereista, ei vaikka kuinka aikaisin varaisi. Mutta täytyy ottaa asia selvästi puheeksi heidän kanssaan.

Omia perinteitä ollaan suunniteltu aloitettavan. Tähän asti joulut on vielä menty pitkälle isovanhempien toiveiden mukaan, toisin sanoen joululoma on yhtä juoksemista ovelta toiselle lahjojen kanssa ja sitten paikasta toiseen ajamista ja vierailemista eri isovanhempien luona kullakin vuorollaan (kaikki eronneita). Tämä tietysti jakaantuu eri päiville, mutta hulinaa tuntuu olevan silti, ja varsinkaan mies ei tätä nykyä ole koko "joululomasta" kovinkaan innoissaan.

Itsellä taas on parina syksynä käynyt mielessä huvittava ajatus joululahjoista kieltäytymisestä, silloin ei tarvitsisi itsekään käydä läpi tuota julmettua lahjojen metsästys- ja jakelurumbaa. En muutenkaan kannata yletöntä tuhlaamisvimmaa joka jouluun tuntuu nykyään kohdistuvan. Mutta ei taida muista ihmisistä johtuvista syistä onnistua, tiedän että moni loukkaantuisi vaikka asian yrittäisi heille selittää.

Olen itsekkäästi alkanut ajatella, että joku joulu haluaisin kerrankin viettää "oman joulun", siis juuri sellaisen kuin itse haluan. Lentää rauhassa vaikka etelään ja unohtaa kaikki itseeni ja perheeseen kohdistuvat jouluperinne-vaatimukset. Tiedän että tästä syttyisi suunnilleen kolmas maailmansota, varsinkin äitini loukkaantuisi ikihyviksi, mutta täytyy myöntää että ajatus on silti tosi houkutteleva.

Lastenhoitoapua ei ole tuttavapiirissä oikein tarjolla. Ja muutamia jotka ehkä saattaisivat ottaa lapsia hoitoon, pitäisi ensin nähdä vähän useammin jotta kehtaa pyytää hoitajiksi. Olisin kyllä valmis ottamaan myös näiden tuttujen omia lapsia vastavuoroisesti meille. Ehkä pitää vain rohkeasti ehdottaa. Omaa aikaa tuntuu kaipaavan niin moni.

Lähden tästä keräilemään rohkeutta. Voi kunpa joku muu tutuista ehdottaisi minulle tuota, suostuisin ilomielin vaikka heti ensi viikonloppuna jos tietäisin että sillä saa myöhemmin omaa aikaa miehen kanssa.

 

[Isovanhemmaton]

[QUOTE="vieras";24586400]Te ketkä ette ikinä saa hoitoapua, isovanhemmilta, kuka lapsianne hoitaa pakkotilanteissa? Kai on joitakin tilanteita, kun lasta ei vain voi ottaa mukaan?[/QUOTE]

Meillä ei ole isovanhempia, joten lapsia ei ole alunperinkään hankittu tilanteeseen jossa on ollut ajatuksena hoidattaa heitä isovanhemmilla. Mummut voivat olla kiva juttu, mutta aikansa kutakin.. Olen itse halunnut omat lapseni hoitaa, enkä ajattele että aikanaan olisin jatkuvasti hoitamassa lapsenlapsiani. Olen silloin vielä työelämässä ja olettamuksenani on, että omat lapsenikin rakentavat perheensä siihen malliin, että hoitavat lapsensa itse ja järjestävät hoitoavun pääosin itse. Kyllä minä silti haluan lasteni perheessä mummona olla, kyläillä jne, mutta että pitäisi viikottainkin hoitaa lapsenlapsia, ei tunnu luontevalta.

Me olemme käyttäneet hoitoapuna tutuiksi tulleita lastenhoitajia. MLL veloittaa n. 8e tunnilta, joten voi valita käyttääkö rahansa lastenhoitajaan vai johonkin muuhun.. Pakkotilanteita äkilliseen hoidontarpeeseen on tullut aniharvoin, silloin on pyydetty hoitoapua joltain kaverilta. Menot olen ajoittanut siten, että tuttu lastenhoitaja on päässyt lapsia hoitamaan.

 

["Henna"]

Vanhempasi luultavasti kokevat, että teidän kyläilynne ovat rasittavia. Niinkuin ne luultavasti ovatkin, kun sinä mieluiten lepäilet ja vanhempasi joutuvat vahtimaan lapsiasi.

Voi ei, tässä tuli nyt kyllä totaalinen väärinymmärrys. Siellä ei tosiaan ole pelkoa lepäilemään pääsemisestä. Siis totta kai vahdin itse lapsiani, ellei isovanhempi suoraan toisin pyydä ja ehdota että hän itse voi katsoa heitä vähän aikaa.

Ongelma oli että koen vähän rasittavaksi että lisäksi on osallistuttava siihen kaikkeen muuhun höösäykseen ruokien sun muun kanssa. Siinä on käytännössä paljon enemmän hommaa kuin mitä olisi kotona tai jos isovanhemmat tulisivat meille kylään. Kotona saan ruoat nopeasti pöytään, mieluiten etukäteen, niin että isovanhemmatkin voivat rentoutua ja huomioida myös lapsenlapsia. Ja he eivät muuten meillä osallistu tuohon auttamiseen koskaan muutenkaan. Lisäksi meillä kotona ei ole niitä kaikkia pieniä koriste-esineitä, kukkia, koristekuivaheiniä, tärkeitä papereita, ynnä muuta samalla lailla lasten saatavilla. Ymmärrän kyllä että lapsen tulee oppia ettei kaikkeen saa koskea. Mutta välillä tunnen että olen kuin norsu posliinikaupassa. Tämä koskee nyt oikeastaan yhtä isovanhempaa. Ei oikein pysty rentoutumaan ja nauttimaan vierailusta, vaikka itse isovanhempaa onkin minusta kiva nähdä.

 

["vieras"]

vierittäisin syytä hieman kulttuurin niskoille

 

["joulupukki"]

Tee sodan uhallakin joulujen kanssa näin. Olette joulun kotona omassa kodissanne. Kutsut kaikki isovanhemmat kahville joulunpyhinä. Eri päivinä jos on tarvis.

Jos joku tivaa syytä, niin sano, että et halua lasten luulevan että jouluaatto on sitä, että puetaan ja mennään ja syödään ja taas puetaan ja mennään ja istutaan autossa ja riisuttaan ja taas kohta puetaan ja istutaan autossa. MIkä hemmetin joulurauha siinä on?
Te teette omat perinteenne ja jos mummalle ei kelpaa tulla valmiiseen pöytään niin saa olla yksin.

 

["Henna"]

[QUOTE="Liila";24589121]Ihme valitusta. Aika hyvältähän teidän tilanne kuulostaa, kun sentään olette saaneet hoitoapua. Meillä näin on paljon harvemmin.

Isovanhemmat asuvat kaukana ja yleensä me käymme heillä. Jos he joskus harvoin tulevat meille kylään, niin haluamme seurustella heidän kanssa, eikä käytetä isovanhempia lastenvahteina. Oma äitini jäi vasta eläkkeelle, mutta hänellä on paljon harrastuksia ja ne hänelle myös suon rankkojen työvuosien jälkeen.

Isovanhemmilla ei ole mitään velvollisuutta toimia lastenvahteina. Minulla on kerran ollut 'pakkotilanne', jolloin piti päästä hammaslääkäriin, kun mies oli töissä. Silloin kiireinen siskoni tuli hätiin. Siskoni on hoitanut lapsiamme kuuden vuoden aikana pari kertaa.[/QUOTE]

Olen kyllä nyt kirjoittanut tosi epäselvästi kun on näin paljon väärinkäsitystä. Oikaistaan. Tarkoitus ei ole käyttää isovanhempia lastenvahteina. Pääasia että edes joskus nähtäisiin. Isovanhempia on todella vaikea saada kylään, eivät kai muutenkaan ole kukaan kovin suuresti "kyläilyihmisiä". Mutta heillekään ei viime aikoina ole juuri päässyt käymään, heidän kalenterinsa tuntuvat olevan sen verran täynnä tai sitten lapset ja lapsenlapset eivät vain kiinnosta.

Edellisen lisäksi olisi muuten ihan mukavaa jos joskus, vaikkapa muutaman kerran vuodessa päästäisiin kahdestaan miehen kanssa jonnekin, ettei aina olla vaan lasten kanssa tai erikseen omaa aikaa viettämässä.

 

[ihana suku]

Meillä ei ole isovanhempia, joten lapsia ei ole alunperinkään hankittu tilanteeseen jossa on ollut ajatuksena hoidattaa heitä isovanhemmilla. Mummut voivat olla kiva juttu, mutta aikansa kutakin..

Ei kai kukaan tee lapsia ajatuksella, että hoidatanpa nämä sitten isovanhemmilla. Jos isovanhempi hoitaa lasta vaikka kerran viikkoon tai vaikka vain kerran kuukauteen, niin kyllä se kasvatusvastuu silti pysyy niillä vanhemmilla. Kyllähän nyt jokainen sen ymmärtää. Se hoitoapu on vain mukavaa ekstraa tarvittaessa.

Täällä on joillain kummallinen ajatusmalli siitä, että isovanhempien apua haluavat pitäisivät näitä isovanhempia vain hoitoautomaatteina. Tuskin kovinkaan usein niin on. Kyllä tiedän monia perheitä joista isovanhemmilta tuleva apu on lähtöisin nimenomaan sieltä isovanhempien omasta halusta osallistua ja hoitaa omia lapsenlapsia. Muun muassa meillä on näin. Ja silloin on helpompi myös itse tarvittaessa kysyä, että sopisiko hoito silloin ja silloin. Meillä isovanhemmat osaavat myös kieltäytyä jos muuta menoa on tiedossa ja se on ihan ok.

Minulle on ihan vieras tämä ajatusmalli, että kun lapset on tehnyt, niin ne itse pitäisi sitten hampaat irvessä hoitaa. Apua ei saa pyytää. En ymmärrä, en. Ihan yhtälailla kun sukulaiset auttavat meitä lastenhoidossa, me autamme heitä muissa asioissa. Se on minusta ihan normaalia vastavuoroista kanssakäymistä läheisten ihmisten kanssa.

Minua ja miestäni on molempia isovanhemmat hoitaneet ja hyysänneet kun olemme olleet lapsia. Molemmilla on erittäin hyviä muistoja niistä. Meidän lapsistamme molemmat isovanhemmat välittävät ja haluavat hoitaa heitä. Jos meille joskus lapsenlapsia suodaan, niin hoidamme ja autamme kyllä omien kykyjemme mukaan. Se on ihan itsestäänselvää meille. Kyllä, mummut ja vaarit ovat kullan arvoisia.

 

[Millipidetär]

Harmittaa todella paljon puolestasi, nykyään tuntuu olevan kovastikin näitä jotka ajattelevat että kun lapsi on 18-v täyttänyt ja maailmalle lähtenyt niin tämä oli sitten tässä. Oman ajatusmallini mukaan vanhemmuus jatkuu läpi elämän ja se oman lapsen hyvinvoinnista huolehtiminen jatkuu vaikka tämä olisikin jo aikuinen itsekin äiti. Parasta vanhemmuutta on se että oikeasti välittää lapsestaan ja tämän jaksamisesta ja tukee tämän avioliittoa/vanhemmuutta eikä jätä lastaan ja tämän puolisoa yksinään lastensa kera.

Jos meno jatkuu tällä tavalla joudut varmasti tekemään "surutyötä" sen pettymyksen vuoksi minkä vanhempasi ja appivanhempasi teille tuottivat. Kehottaisinkin keräämään ympärille muuta tukiverkostoa kummeista, ystävistä ja minusta jotain varaisovanhempiakin taitaa olla saatavilla. Puhu myös neuvolassa jos tuntuu siltä että voimavarat loppuu. Niin monet perheet jätetään nykyään yksikseen joten onko mikään ihme että pienten lasten vanhemmat eroavat niin helposti. Koita jaksaa!

 

[Keittiönoita]

Henna: Sun pitää kerätä rohkeutta ja ehdottaa itse. Ei kannata jäädä odottamaan, että joku muu tekee sen. Ja jos alat lämmitellä vanhoja ystävyyssuhteita, ei kannata ensimmäiseksi ehdottaa vastavuoroista lastenhoitoapua. Vaan alkaa viettää aikaa niiden ystävien kanssa. Kutsua perheineen kylään. Käydä heidän kanssaan kahvilassa, shoppailemassa tai kävelyllä. Joko lasten kanssa tai lapset jätetään kotiin isiensä kanssa.

Luultavaa on, että miehelläsi on joitain kavereita. Heillä ehkä puoliso ja lapsiakin. Kutsukaa heitäkin kyläilemään. En tiedä, mitä sulla oli tapana tehdä ystäviesi kanssa ennen lapsia, mutta meillä oli tapana kerääntyä porukalla jonkun luokse ja pelata korttia tai Monopolia tms. Opiskelijana oli usein rahat niin finito, että mihinkään muuhun ei ollut edes varaa. Kun kaverit sitten alkoivat saada lapsia eivätkä iltaisin voineet lähteä minnekään, keräännyttiin juuri näiden lapsiperheiden kotiin. Lapset menivät yleensä suht ajoissa nukkumaan, joten aikuisilla oli monta tuntia aikaa kortinpeluuseen. Kauempaa tulleet jäivät joskus sohvalle nukkumaan, usein pelattiin aamuun asti. Joskus jopa niin, että isäntäväki meni itse jo nukkumaan, mutta "vieraat" jatkoivat pelaamista.

Uusien ystävien saaminen ei yleensä tapahdu sormia napsauttamalla. Tärkeää on lähteä pois neljän seinän sisältä ja kauemmas kuin kotipihalle. Varsinkin, jos siinä kotipihalla ei ole muita pienten lasten äitejä. Kun kulkee toisen vaunuja lykkivän äidin ohi, kannataakin hidastaa vauhtia ja kulkea hetki rinnalla. Kysäistä vaikka, minkä ikäinen vauva on ja onko tyttö vai poika. Seuraavan kerran, kun tapaa saman äidin kaupassa, neuvolassa, kirjastossa tai ulkona kävelemässä, voi jo hyvin hymyillä, tervehtiä ja kysyä, mitä kuuluu. Muutaman kerran jälkeen voi jo kysäistä, ovatko menossa läheiseen leikkipuistoon tai käyvätkö yleensä jossain leikkipuistossa. Pikkuhiljaa voi kysyä, mentäisiinkö yhdessä. Siitä se lähtee

 

[kurjaa]

Minulla on siinä mielessä sama tilanne, että tuntuu että suhteen luominen isovanhempien ja lapsen välille on appivanhempien osalta ollut lähes kokonaan minun varassani. Se harmittaa tosi paljon, etenkin kun asumme lähekkäin ja he ovat eläkkeellä ja hyväkuntoisia. Hoitoapua en ole kaivannut, olemme halunneet&voineet hoitaa 1-vuotias tyttäremme tähän asti itse, vaan nimenomaan sitä suhdetta heidän välilleen.

Aina he sanovat, että haluavat nähdä mahdollisimman paljon lapsenlasta ja pyytelevät tulemaan pian uudestaan, kun olemme siellä. Usein kyläily alkaakin appiukon kommentilla "no eipä ole teitäkään näkynyt" -vaikka olen kutsunut heitä monia kertoja kylään (eivät ole ehtineet), soittanut useita kertoja että olisin tulossa (ei käy useinkaan, muuta menoa) lapsen kanssa jne. Ja sittenkin anoppi saattaa häärätä keittiössä suurimman osan ajasta, kun olemme siellä. No ei auta, pieniä edistysaskelia on kyllä näkyvissä kun vaan sinnikkäästi yrittää. Minulla on niin pieni suku itselläni, että haluan lapselle vaikka sitten vaivaa nähden niitä läheisiä lähisukulaisia. Onneksi oma äiti (isäni on kuollut) on aktiivinen ja ihana, on paljon tekemisissä lapsen kanssa.

 

["Henna"]

Piiskataanko meidät ihmiset tai piiskaammeko itse itsemme työelämässä nykyään niin loppuun, että jäljelle jää vain niin suuri katkeruus kaikkia muita ihmisiä kohtaan, että rakkaimpien ja läheisimpien ihmisten, omien vanhempien, lasten ja lastenlasten kanssa eläminen ja arjessa tukeminen tuntuu sekin enää vain taakalta ja vaivalta? Eikö se ole aika surullinen tilanne? Ja sitten on kuitenkin paljon yksinäisiä kaiken ikäisiä, jotka antaisivat mitä vaan edes yhdestä läheisestä jonka kanssa jakaa elämänsä ilot ja surut.

Lainasin vain osan. Hieno puheenvuoro kokonaisuudessaan!

Mistä noita yksinäisiä "vara-isovanhempia" voisi löytää? Lapset vaan kainaloon ja vanhainkotiin kiertelemään?

Mutta on varmaan virkeämpiäkin isovanhempi-ikäisiä, jotka ovat kaipaamiaan lastenlapsia vailla. Jos nämä jotenkin saisi yhdistettyä, yksinäiset perheet ja yksinäiset "vara-isovanhemmat".

 

["Henna"]

[QUOTE="vieras";24589515]Uskomattomia vastauksia ja kaikkeja en jaksanut edes lukea. Sinä olet hommannut lapsesi, joten hoidatkin ne.

Itse muistan juuri lapsuudestani mummolassa olot ja ne olivat hauskoja aikoja ja nyt omani lapseni saavat sitä samaa. Tottakai se on helppoa minulle aina silloin tällöin antaa lapseni hoitoon, mutta kuinka paljon lapseni siitä saavatkaan ja puhumattakaan isovanhemmista. Äitini aina sanookin, että minun kanssa ei keriinnyt olemaan ja touhuamaan, mutta lastenlapsien kanssa sitten

Nykyään kyllä on niin kiirettä ja itsekästä elämää. Kukaan ei auta, koska siitä saa vain hyvän mielen.

Tsemppiä ap:lle ja toivottavasti isovanhemmat tajuavat mitä menettävät pian![/QUOTE]

Kiitos! Pidetään peukut pystyssä sille!

 

[vvvv]

Harmittaa todella paljon puolestasi, nykyään tuntuu olevan kovastikin näitä jotka ajattelevat että kun lapsi on 18-v täyttänyt ja maailmalle lähtenyt niin tämä oli sitten tässä. Oman ajatusmallini mukaan vanhemmuus jatkuu läpi elämän ja se oman lapsen hyvinvoinnista huolehtiminen jatkuu vaikka tämä olisikin jo aikuinen itsekin äiti. Parasta vanhemmuutta on se että oikeasti välittää lapsestaan ja tämän jaksamisesta ja tukee tämän avioliittoa/vanhemmuutta eikä jätä lastaan ja tämän puolisoa yksinään lastensa kera.

Näin minäkin ajattelen. Lämmöllä ajattelen sitä kuinka äitini ja anoppini auttoivat todella paljon siihen aikaan kun lapsemme olivat ihan pieniä ja tässä huushollissa ei juuri nukuttu 2-3 vuoteen yhtään ainutta kokonaista yötä. He näkivät kuinka väsyneitä ja lopussa me miehen kanssa olimme ja auttoivat silloin todella paljon. Muistan kun äitini aina huolehti siitä, että pärjäämmekö. Minusta se oli ihanaa tietää, että tukea tulee edelleen kolmekymppisenä omilta vanhemmilta. Että siinäkään raskaassa elämäntilanteessa ei jätetä oman onnensa nojaan.

 

["siiri"]

Anna lasten piirtää ja kirjoita piirustusten selitykset, lähetä vähän valokuvia lapsista ja suloisia kuvatekstejä: KAIPAAMME TEITÄ! Tai kirjoita korttiin MUMMO on IHANA, VAARI on PARAS! Kerro oikein hellyyttäviä juttuja lapsista, jotta heidän tunteet heräävät. Sellaisia juttuja, joihin he samaistuvat. Kysy heidän lapsuudestaan, saa heidät muistamaan miltä tuntui olla lapsi itse. Ja kerro että olet meille tärkeä, olet lapselleni tärkeä. Lapsellekin voit yrittää kertoa jotain mukavia asioita, että kysy mummilta siitä ja siitä asiasta= mummin lempiaiheesta. Koeta pitää suhde positiivisena, vältä velvollisuudentuntoa, koska se estää vapaasti ihastumasta pieniin lähimmäisiin, jos on kovin iso stressi kaikesta. Sitten, anna vain olla ja rentoudu, jos suhde pysyy vielä etäisenä, niin anna olla ja jätä sikseen. Älä katkeroidu. Pian lapset kasvavat ja löytävät omat kaverit ja kiinnostuksenkohteet ja päivät ovat täynnä.

Ovatko isovanhemmat kovin väsyneitä, ilahduta jollain heitä. Koeta etsiä jotain muita tapoja lastenhoitoapuun, jos pystyt?

Ja ymmärrän sinua oikein hyvin, läheiset isovanhemmat -lapsenlapsilleen ovat suuri rikkaus puolin ja toisin. Mutta älä anna toiveiden ja odotusten vaikuttaa liikaa - pienikin yhteys voi kehittyä paremmaksi, ja ole iloinen jokaisesta pienestä asiasta näissä, niin lapsetkin oppivat iloitsemaan siitä mitä on.

 

[gfjgyfghg]

Olet itse vastuussasi lapsistasi, ei isovnhemmat. Tuliko yllätyksenä?

Tämä varmaan päti myös, kun olin itse lapsi, mutta silti minut vietiin mummolaan niin usein kuin mahdollista. Ja se tarkoittaa usein, pappa tykkäsi ottaa mut kaverikseen

Sama ei enää toimi seuraavassa polvessa, mun vanhempani eivät sitten millään tahdo olla kiinnostuneita minun lapsistani.

Mutta ehkä se olisi pitänyt arvata? Mä oletin, että mummuloihin kuskataan lapsia, jotta sekä lapsilla että mummoilla olisi tilaisuus viettää mukavia hetkiä yhdessä, mutta nyt alkaa tuntua, että mut on viety mummolaan ihan vain itsekkäiden syiden takia. Pois jaloista, että pääsisi viettämään "omaa elämää" kuten nytkinällä kertaa vaan jaloista pois siivottavat lapset ovat lapsenlapsia.

 

[Isovanhemmaton]

Joku kirjoittikin; "Minä olen vanhempieni lapsi. Lapseni ovat minun"

En koe, että hoidan omia lapsiani hampaat irvessä, vaikkei isovanhempia olekaan. Minä hoidan omat lapseni nyt ja tulen huolehtimaan heistä myös, kun ovat yli 18-vuotiaita. Se huoli ei varmasti lopu koskaan! Haluan, että heillä on kaikki hyvin ja autan, jos apua tarvitsevat. Haluan olla läheisissä väleissä vielä aikuisiällänsä. Mutta.. siihen ajatukseen ei kuulu se, että minun tarvitsisi säännöllisesti hoitaa lapsenlapsia, sillä hehän ovat lasteni lapsia ja lasteni kuuluisi lapsenlapsieni vanhempina huolehtia jälkeläisistään. Tottakai, jos joskus on pakkotilanne hoitoavulle (vaikka äkillinen lääkärikäynti, oma lapsi sairaana ja tarvitsee vaikka kauppa-apua, siivousapua tms) niin tulen auttamaan. Auttamaan siis lastani, jotta hän jaksaa taas huolehtia omista lapsistansa. Minulla on kolme lasta, ja jos he saavat aikanaan vaikka keskiverron pari lasta per nenä, se tekee jo KUUSI lastenlasta. Olisi henkisesti todella raskasta, että minun tulisi kolmen lapseni lisäksi kantaa huolta ja vastuuta vielä kuudesta ihmisestä lisää. Ei, ei - se on lasteni tehtävä.

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="vieras";24590920]vierittäisin syytä hieman kulttuurin niskoille[/QUOTE]
Kulttuurille ja kulttuurin muutokselle. Kulttuurille sikäli, että perinteisestihän suomalainen pärjää ihan itse...perkele!!! Sisulla mennään vaikka läpi harmaan kiven. Kulttuurin muutokselle sikäli, että tuossa 60-70-luvun taitteessa maaseutu alkoi tyhjenemään. Nuoret muuttivat työn perässä kaupunkeihin. Isovanhemmille satojen kilometrien päähän ei voinut soittaa paria päivää aikaisemmin ja pyytää lastenhoitoapua pariksi tunniksi, kun on hammaslääkäriaika. Tai että pääsisi puolison kanssa käymään elokuvissa. Sisaruksetkin usein muuttivat eri kaupunkeihin, jotkut lähtivät Ruotsiin ja jotkut vieläkin kauemmas. Suvut hajosivat. Oli pärjättävä oman perheen voimin. Osa heistä ei yksinkertaisesti ymmärrä, miksi nykyperheillä on muka niin vaikeaa. Kuitenkin on tiskikoneet, kuivausrummut ja kaikkea muuta. Subjektiivinen päivähoito-oikeuskin vielä. He ovat "on sitä ennenkin selvitty" -ihmisiä, joiden mielestä nykyinen rutina pienten lasten vanhempien taholta kertoo vain laiskuudesta ja "velliperseydestä".

*muoks* Lisään vielä, että mun mielestäni viimeisen 30 vuoden aikana toisista ihmisistä huolehtiminen on siirretty yksilöiltä yhteiskunnalle.

 

["Henna"]

[QUOTE="carelia";24589864]Henna, olitko lapsena läheinen vanhempiesi kanssa? Huolehtivatko he sinusta ja olivatko kiinnostuneet sinun asioistasi? Jotenkin olin lukevani, että äitisi ei ole kovin emo-luonne. Jos ei oma lapsi ole kiinnostanut, niin ihmehän tuo olisi jos lapsenlapset kiinnostais. Läheisyyttä voi toivoa, mutta ilman voi jäädä. Puuttumatta hoitoapu asioihin, niin sun lastes isovanhemmat vaikuttavat porukalta joilla ei ole läheisiä välejä edes lapsiinsa.[/QUOTE]

Meillä on ollut kotona aina tosi kova kuri. Jopa "raavaat miehet", serkkuni, istuivat yhden kerran isovanhemman sohvalla selkä ojennuksessa kuin tinasotilailla kun käytiin pikaisesti tervehtimässä isovanhempia. En ollut ikinä nähnyt sellaista "muodonmuutosta" ja kyllä meinasi naurattaa. Ehkei äitini tosiaan ole ainakaan emoluonne, eikä kyllä isänikään. Kyllä meitä on pienenä haliteltu ja sylitelty, mutta sen vastapainona on asiat tehty prikulleen niin kuin vanhemmat on halunneet. Siihen ei ole ollut nokan koputtamista eikä mihinkään asioihin ole oikeastaan voinut itse vaikuttaa. Joskus käytiin jotain keskusteluja, mutta käytännössä tehtiin kuitenkin niin kuin vanhemmat haluaa.

Meillä oli tiukat, lapulle kirjoitetut, viikottaiset velvollisuudet, itsellä mm. jokin siivoushomma (kuten huushollin imurointi) jokaisena arkipäivänä viikossa ja siihen päälle tiskit/tiskikone, sekä koiran ulkoilutus, kaupassa käynti yhtenä päivänä viikossa ja ruoanlaitto yhtenä päivänä viikossa. Jos unohtui, nousi metakka. Välillä pyykkejä, ym. Kun lukio alkoi ja läksymäärä kasvoi, näitä velvollisuuksia vähennettiin jonkun verran.

Äitini oli osan ajasta yksinhuoltaja ja koki tämän rankaksi, vaikka saikin meidät usein hoitoon omille vanhemmilleen ja kesäisin viikoksi pariksi isäni äidin luokse. Nuo meillä olleet tiukat velvollisuudet johtuvat kuitenkin osaksi tästä. Oli tarkat kotiintuloajat, ym. Kaikki lomamatkat ja tekemiset ja jopa harrastukset olivat pitkälti riippuvaisia vanhempien valinnasta. Tietyllä tavalla olin läheinen, tietyllä etäinen.

Täysi-ikäistyttyä itsellä oli kova hinku muuttaa omaan kotiin, niin että saisi tehdä asiat niin kuin itse halusi. Äitini suuttui tästä, koska olisi halunnut että asun pidempään kotona eikä minun turhaan olisi tarvinnut maksaa oman asunnon vuokrakuluja.

Tämä kuri ei ole päättynyt siihen kun muutin pois kotoa, vaan kaikki asiat pitäisi tehdä niin kuin vanhemmat "suosittelevat". Jos tekee eri tavalla, tulee kamalaa, ironista "palautetta" tai hyvässä lykyssä loukkaannutaan viikoksi pariksi. Olen alkanut vuosien kuluessa tehdä asioita yhä enemmän omalla tavallani. Päätän itse omasta elämästäni, samoin siitä miten lapseni kasvatan.

Nihkeät välit saattavat osittain johtua myös tästä, että teen asiat niin kuin itse parhaaksi näen, riippumatta vanhempien mielipiteestä. Olen sanonut että neuvoja ja ohjeita mieluusti kuulen jatkossakin, tosin kohtuuden rajoissa. Nyt sitten on tilanne se, että aina kun nähdään, neuvoja satelee. Tai niitä voi tulla joskus tekstiviestinäkin. Mutta sitä tärkeintä, eli aikaa, jota heiltä varsinkin isovanhempina kaipaisin, ei tunnu riittävän.

Itsellä on sitten hyvin erilainen kasvatusnäkökanta. Mielestäni vanhemmat päättävät säännöt, mutta kyllä lapsillakin pitää olla jotain oikeuksia, tai ainakin keskusteluvara, ja sitä enemmän oikeuksia, vastuuta ja vapauksia mitä vanhemmaksi he kasvavat. Ja yritän opettaa vanhempaa lasta (nuorempi vasta 1v.) osallistumaan arkeen kannustamalla ja innostamalla auttamaan pöydän kattamisessa, leipomisessa, ruoanlaitossa, siivouksessa, sen verran kuin hän haluaa ja näyttää jaksavan, niin että homma olisi kaikille hauskaa, vähän kuin leikki. Aina ei tietysti jaksa ottaa lasta mukaan taloustöihin, varsinkin jos on kiire.

Tulipa taas raapustettua pitkästi. Taitaa olla paras mennä nukkumaan, että jaksan huomenna herätä lasten kanssa aamulla aikaisin.

Melko paljon tämä kysymys on herättänyt keskustelua, en taida siis olla ainakaan yksin asian kanssa. Palailen lukemaan viestiketjua vielä, varmaan huomenna illalla.

 

["Henna"]

Kuinka usein tapasit äitiäsi silloin, kun olit vielä lapseton? Kyläilitkö silloin useammin äitisi luona ja äitisi sinun luonasi? Ajan takaa sitä ajatusta, että ehtikö äitisi niiden kymmenen lapsettoman vuotesi aikana jo tottumaan siihen, että ei tapaa sinua erityisen usein?

Vielä harvemmin ennen lapsia. Muutimme miehen kanssa viiden vuoden aikana pari kertaa pääkaupunkiseudulla asunnosta toiseen, yhdessäkään muutossa äiti ei ollut mukana, en kyllä odottanutkaan sitä, mutta joinain vuosina äiti ei käynyt meillä kertaakaan kylässä joten hän ei ole nähnyt edes kaikkia kotejamme.

Tuolloin äiti taisi puhua jotain sen suuntaista että olisi kiva saada lapsenlapsia niin sitten on syy kyläillä. Itseäni vähän nauratti ja kysyinkin että ai oma lapsi ei sitten ole tarpeeksi kiinnostava syy... Silloin luulin että lasten myötä kaikki "järjestyisi", koska äidin oma äitikin oli vielä silloin niin aktiivisesti tekemisissä hänen kanssaan ja ajattelin että sama kuvio alkaa sitten meillä.