Lapsella on jonkinsorttinen keskittymisongelma ja puheentuottamisessa ongelmia, jonkin sorttista aistiyliherkkyyttäkin on. Vilkaskin on. Tutkimukset aiheesta kesken. On puheterapiaa, toimintaterapiaa, hoidossa pienryhmässä erityislastentarhaopettajan kanssa, on lastenpsykologikäyntejä jne jne jne.
Pääsääntöisesti ihana ja suloinen lapsi. Ja tottakai rakastan häntä täydestä sydämestäni. On vain välillä mahdoton vilkkautensa kanssa. Jotenkin sitä on jo itse oppinut elämään asian kanssa ja kun tietää tilanteet joissa mopo karkaa käsistä, osaa myös ennakoida. Ihmisten katseet tuntuvat pahalta, ihmisten kommentit kurittomasta ja huonosti kasvatetusta lapsesta tuntuvat vielä pahemmalta.
Tänään kerhosta kun hain lapsia, hoitajat pyysivät keskustelemaan. Lapsella ei tänään korvia ollenkaan. Oli kaiken kukkuraksi pissannut koko vessan lattian. Pönttöön ei ollut osunut
Toki kerhotädit eivät olleet tienneet näistä lapsen "ongelmista". Kerhossa sujunut pääsääntöisesti hyvin eikä moitteita ole tullut. Nyt jotenkin ymmärsin että jos lapsenkäytös ei muutu, hän ei ole tervetullut kerhoon enää. Ei toki ole kuulemma ainut vilkas ja rauhaton lapsi mutta ainut joka pissaa (tämän yhden kerran) vessan lattialle...
Itku meinasi tulla kun kuuntelin kerhotätien saarnaa aiheesta. Nieleskelin kyyneliä. Mä en tiedä mitä tehdä enää tuon lapsen kanssa.
Siinä kun kerhotädit kertoivat päivästä, lapsi levottomasti hyppeli ja naureskeli vain, toki tiedän että kun lapsi on hermostunut ja "pelkää", hän näyttää ilkikuriselta. Tuntui pahalta. Ja tuntuu edelleen.
Mitä helvettiä mä teen ton rakkaan lapseni kanssa???? Mä en jaksa enää. Mä haluan tavallisen ja rauhallisen lapsen. Mä en kestä. Parin vuoden päästä alkaa koulu, ja jos nyt kerholaisena on tällaista, mitä se on koulussa???
Kyyneleet valuu....
