Mä perun meidän joulun.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja kiitos ja hyvästi
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
ohmy.gif
 
Mä tekisin kans niinku muutamat on ehdottanu, että lapsille vartti aikaa korjata kamansa ja sit loput tai siivoamatta jätetyt jätesäkkeihin. Ja ihan vaan toteat tämän ilman huutoa.

Tai sit hakisin pihalta lumikolan/lapion ja lapioisin lasten kamat niiten huoneisiin kasoihin ja siivoisin keittiön, olohuoneen ja vessan.

Ja sit viltin alle sohvaan suklaarasian kans hyvää kirjaa lukemaan kynttilänvaloon.

Hyvää joulua!
 
Mun äiti oli kans vähän tuommoinen, ja vaikka olin ainoa lapsi, niin ei hän saanut minuakaan vapaaehtoisesti siivoamaan. Kamalinta on, että olen varmaan äitini rakkaudettoman tyylin takia kokenut itse samoja tunteita, että lapseni eivät rakasta minua, jos he eivät tottele minua. (Enkä itsekään koe aina rakastavani heitä).

En kyllä nykyään itsekään tajua, miksen tajunnut auttaa äitiä aikoinaan, mutta ehkä se syy on juuri siinä, että äiti ei uskaltanut olla "oikeasti" ikävä, kuten täällä on ihan oikein opastettu olemaan lelujen poisviennillä ym, vaan vain uhkaili, oli ilkeä sun muuta. Se ei tehonnut, eikä ollut mukavaa. En tavallaan halua arvostaa äitiäni vieläkään, vaikka tajuankin nyt paljon paremmin omien lasten myötä, millaista on olla vanhempi, koska äitini käytöksestä on jäänyt arvet joita en vain osaa parantaa.
 
tästä tulikin mieleeni, kertokaa te viisaammat, miksi miksi meidän täytyy usein olla ikäviä lapsillemme, jotta he eivät olisi ikäviä meille? Miksi kiltti, pyytävä vanhempi ei saa toivottuja tuloksia, mutta se,joka kykenee tarvittaessa olemaan OIKEASTI tosi ikävä vailla säälintunteita saa lapsista sellaisia, että he eivät polje sinua?

Sama ilmiö toimii muidenkin ihmisten kanssa. Miksi?
 
"Mä oon antanut kaikkeni noiden eteen, luopunut jopa hittovieköön omasta henkilökohtaisesta elämästäni noitten takia" Miten tulikin kirkas fläshpäkki omilta teinivuosiltani 70-luvulta : / Ymmärrän kiukkusi, koska vasta joitakin vuosia aloin ymmärtämään vanhaa äitiäni ja sitä, kuinka hän uhrasi koko elämänsä meille tyttärilleen. Ei me kuitenkaan koskaan pyydetty, että uhraisi.

Omien lasteni kanssa en halunnut syyllistyä samaan. En halunnut olla jonain päivänä äiti, joka itku kurkussa epäilee lastensa rakkautta ja syyttää heitä kiittämättömyydestä. Sitäpaitsi olen aina ollut aivan liian laiska ja mukavuudenhaluinen passatakseni edes noita kahta, neljästä nyt puhumattakaan. Jos 13-vuotiaan lempifarkut oli illalla likaisena ja ne olisi pitänyt saada aamuksi kouluun päälle, totesin vain "voi voi, ikävämpi juttu" ja jatkoin telkkarin katsomista.

Mä luulen, että lapsesi ovat yksinkertaisesti vain tottuneet siihen, että sinä teet kaiken. Nalkutat ja naputat, mutta silti teet. He saavat elää kodissaan kuin hotellissa ja rehellisesti sanottuna en minäkään kodissani pistäisi tikkua ristiin, jos joku muu tekisi - vaikka vähän nalkuttaenkin - homman puolestani. Isänsä luona heillä ei samantasoinen palvelu pelaa, joten siellä heidän on pakko kiltisti osallistua kotitöihin.

Suosittelen sulle, että istutat lapsesi joko yhdessä tai yksitellen pöydän ääreen ja puhut asiasta. Mulla oli aikoinaan lapset kans aika hankalassa iässä juuri silloin, kun työn ohessa opiskelin. Mutta kun heille ihan asiallisesti ja syyttelemättä selvitin, mitä tarkoittaa se, että käyn hommaamassa leivän pöytään ja lisäksi koitan tulevaisuudessa saada meille vielä vähän leveämmänkin leivän, niin kummasti he vaan asian ymmärsivät. Valitsemani elämäntilanteen (työ+opiskelu) vuoksi mun piti myös tulla vähän vastaan eli ei ollut niin nöpönnuukaa, jos roskapussi odotti piharappusilla aamuun asti ja muksut veivät sen roskiin kouluun mennessään.

Mun mielestä sun pitäisi ottaa nyt nk aikalisä ja saada nuorisosi toimimaan tiiminä. Se ei onnistu yhdessä yössä, mutta ihan varmasti lapsesi rakastavat sinua ja haluavat toimia perheen yhteiseksi hyväksi. Ja alkavat arvostaa sinua entistä enemmän sen jälkeen, kun itse huomaavat, millaisesta työmäärästä olet aiemmin yksin yrittänyt selvitä. Mutta ihan ensimmäisenä sun pitää luopua marttyyriasenteestasi. Jos kloonit kaipaavat ruokaa, huikkaat, että jääkaapin ovessa ei tietääksesi ole lukkoa.

Ja nyt tämän joulun menet sieltä, mistä aita on matalin eli valmiit laatikot, rosollit, piparkakut yms. Ja potkit sänkyjen alle nuorison roinat, jotka ovat pitkin kämppää levitelleet. Relax, sisko hyvä :hug:
 
Yksinhuoltajuuden suurimpia etuja on se, että saa tehdä tai olla tekemättä kotihommia, ihan miten haluaa.

no, enää en ole yksinhuoltaja, mutta yrittäjän puolisolla on tuossa asiassa samat etuudet.
 
tästä tulikin mieleeni, kertokaa te viisaammat, miksi miksi meidän täytyy usein olla ikäviä lapsillemme, jotta he eivät olisi ikäviä meille? Miksi kiltti, pyytävä vanhempi ei saa toivottuja tuloksia, mutta se,joka kykenee tarvittaessa olemaan OIKEASTI tosi ikävä vailla säälintunteita saa lapsista sellaisia, että he eivät polje sinua?

Sama ilmiö toimii muidenkin ihmisten kanssa. Miksi?
Mä luulen, että se on ihan biologinen juttu. Myös eläinkunnassa vahvat on voittajia ja alistujat häviäjiä. Ei sillä ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja kiitos ja hyvästi;25275866:
Hah.
Mä olen todella raivoissani. Mä olen puhunut yhdessä siivoamisesta jo ainakin viikon, täysin tuloksetta. Mua ahdistaa, mua masentaa, mua väsyttää, mua itkettää. Mä koen olevani täysin turha ja pelkkää ilmaa noille, kukaan ei kuuntele mua eikä kukaan tottele mua. Mun takki on tyhjä.
Mä oon kaikkeni noitten eteen aina tehnyt. Vähistä rahoistani koettanut aina järjestää niin, että saavat elää ja olla yltäkylläisyydessä. Oon kuunnellut, tukenut, lohduttanut, rakastanut. Mä oon antanut kaikkeni noiden eteen, luopunut jopa hittovieköön omasta henkilökohtaisesta elämästäni noitten takia. Mulla ei ole ollut minkäänlaista rakkauselämää 8 vuoteen, sen jälkeen kun erosin isästään. Ja ihan vain siksi, että lapsilla on asiat paremmin ettei tartte nähdä "äidin poikaystäviä" tai tutustua "uuteen isäpuoleen" tai mitään muutakaan.

Ja sitten sä tuut sieltä jostain ja sanot, että "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan".

Oikeasti. Jotain rajaa.

Tässä tarinassa metsä ei todellakaan vastaa niin. Jos vastais, mä oisin saanut siivousapua ja kaikki ois ok.


Ei lasten takia kannata omasta elämästään luopua. Annat itse niille esimerkin ettet ole minkään arvoinen,et edes rakkauden. Kun EI SINULLA ole rakastavaa kumppania vierelläsi. NYT VIIMEISTÄÄN KORJAUSLIIKE JA HANKI MYÖS OMA ELÄMÄ. Olet arvokas ja kun itse pidät itseäsi arvokkaana ja rakastat itseäsi niin muutkin pitävät.... Toi marttyyrius myrkyttää mielen....ja kodin...
 
Luin vain etusivun, mutta jos äitisi taivastelee, kerro sille missä teidän siivouskaappi on ;)
Oikeesti: Osta hyvä ihminen ne ruuat valmiina. Lasten lattialle jättämät rojut jätesäkkiin ja säkki paikkaan X. Jos kyselevät, sano ettet tiedä, luulit niitä tarpeettomiksi kun ei kellekään kelvannut :whistle:

Pikainen siivous ja that's it.
 
Hmmm, tuntuu vähän julmalta sanoa näin, kun olet kaikkesi antanut, mutta tulee mieleen, että eivät lapset muodosta käsitystään itsensä arvostamisesta vain sillä perusteella, miten vanhemmat kohtelevat heitä, vaan myös sillä, miten vanhemmat kohtelevat itseään.
 

Yhteistyössä