Masentunut äiti

[kovia kokenut]

Voimia ap, noi sun jutut on kuin mun suusta! Ollut myös ongelmia ja tehnyt ennen lapsia kaikkea ikävää.

Psykologista oli mulle joskus apua, ei kylläkään pitkällä tähtäimellä. Nyt on hyvä olo. Joku päivä saattaa olla olo, että haluan kuolla. Tätä on ollut nuoruudesta asti. Onneksi en enää ole syvästi masentunut, elämä hymyileekin jopa. Mutta joka päivä mietin kuinka pilaan lasteni elämän olemalla tällainen ihminen.

 

["Mamma Mia"]

Hei, oon ollu jo pitempään masentunut ja syön lääkkeitä, jotka auttaa jonkin verran, mutta tuntuu ettei enää pysty nauttimaan mistään asiasta täysin sydämin niinkuin ennen.Yritän etsiä iloa elämääni joka paikasta eri keinoin, ja saankin sitä hetkeksi, mutta sitten taas kaikki romahtaa, kun lasteni ongelmat kaatuvat päälleni!

 

[zei]

täällä myös yksi väsynyt ja masentunut pienen pojan äiti... olen yksinhuoltaja eikä minullakaan ole ystäviä eikä ketään muutakaan jolle voisin kertoa etten oikeasti ole niin iloinen ja jaksava kuin annan ymmärtää.. muutama viikko sitten kävin pyytämässä lääkäriltä apua jatkuvaan ahdistukseen, sainkin jotain lääkkeitä mutta kuulemma jos menen uudestaan, ottaavat yhteyttä lastensuojeluun.. tässäpä sitten unettomina öinä mukavaa miettiä mistä sitä apua uskaltaa mennä pyytämään etteivät vie minulta tuota ainoaa asiaa joka pitää minut hengissä..

 

["Hei!"]

Mitähän ketjun aloittajalle kuuluu?

 

["Minä vaan"]

Minä toivoin lasta vuosia, yritysten, keskenmenon ja epäonnistuneen keinohedelmöityksen jälkeen tuli vielä ikävän yllättävä avioerokin. Masennuin, mutta tsemppasin ja päätin jatkaa elämääni. Tapasin jonkun ajan kuluttua ihanan miehen, johon pystyin luottamaan edellisistä kokemuksistani huolimatta. Menimme kihloihin ja mies sanoi että lapsikin olisi enemmän kuin tervetullut. Minä en tietenkään uskonut että niin hyvin kävisi...no, ihme tapahtui, parin vuoden yhdessäolon jälkeen olin raskaana! Olin onnesta soikeana! Onnea en saanut kauaa kokea, mies muuttui täysin kun kuuli uutisen ja lähti kun olin kahdeksannella viikolla. Se oli shokki, josta en ole toipunut vieläkään! Koko raskausaika, josta olisi pitänyt nauttia, meni surullisena, ymmällään, pettyneenä ja pelkäsin joka pvä keskenmenoa ym kaikkea mahdollista. En uskonut että saan lastakaan. Yritin koko raskausajan selvittää lapsen isän kanssa mikä tuli, mutta hän vain haukkui törkeällä tavalla ja sanoi että kiristän häntä lapsen avulla! Siis mitä, luulin että kumpikin oli halunnut asiaa...lapsi syntyi synkän raskausajan jälkeen sektiolla, jonne lapsen isä anelujeni ansiosta tuli mukaan. Kolme päivää hän oli lapsestaan kiinnostunut, sruraavan kuukauden aikana kävi vilkaisemassa ja haastamassa riitaa lopulta teki riitaa tikusta ettei tarvitsisi tulla, ja parempi tietenkin lapsellekin olla ilman isää kuin tavata isää joka ei välitä. Olen vauvsn kansss 24/7 yksin. Sukulaiset ja " ystävät" tulisivat kyllä kyläilemään mutta eivät auta missään asiassa mitenkään. Lapsi on vssta 3,5 kk ja aivan ihana mutta kärsii refluksivaivoista ja välillä olen huolesta sekaisin. Sairaalareissukin on jo tehty asian takia ja nyt sinnitellään...lapsi on ihanin asia ikinä,mutta toisinaan ajattelen, että eikö vaikeuksia ja pettymyksiä ole kohdallani ollut jo tarpeeksi? Olen väsynyt ja lopultakin ihan yksin...ei ne lähimmätkään ihmiset ymmärrä tai halua ymmärtää mitä on olla yksin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kaupassa käynti ja kotihommstkin ovat joskus vaikea hoitsa vauva kainalossa, muusta puhumattakaan. Sitten sanotaan, että nauti nyt vauva ajasta! Sitähän minäkin vain toivoisin tekeväni!