Tulin kertomaan kuulumisia. En edes tiedä miksi. En hae sympatiaa tai ymmärrystä.
Olen käynyt terapeutilla. Sain jonkinlaisen hermoromahduksen. Nukuin lattialla esikoisen vieressä ja käytännössä valvoin vaan, tarkkailin että varmasti hengittää. En päästänyt häntä silmistäni hetkeksikään, otin mukaan vessaan, suihkuun. En antanut hänen syödä mitään mihin kuvittelin hänen voivan tukehtua. Pelkäsin ja pelkäsin että hänet viedään minulta pois. Se olisi mun rangaistus. Lopullisesti romahdin kun mies, siis ex, soitteli ja raivosi koska olin tappanut meidän lapsen. Mun olisi pitänyt olla vahvempi eikä antaa hänelle periksi. Häntä kaduttaa ja hän syyttää minua koska loppujen lopuksi se oli mun ratkaisu. Terapia on auttanut. En voi antaa itselleni anteeksi mutta voin hyväksyä ettei tehtyä saa tekemättömäksi. En voi muuttaa menneisyyttä mutta voin oppia siitä. En voisi sanoa olevani kunnossa mutta ymmärrän että tämän kanssa täytyy oppia elämään. En tiedä koska itsesyytökset ja syyllisyyden tunne häviää. Tuskin koskaan, mutta tiedän että esikoisen takia on yritettävä.