Mieheni ei lohduta

[Itkua ja huutoa]

Oon jo vähän kertonut tilannettamme. Mutta kertausta: 2 vuotta yritetty. Miehelläni yksi lapsi aikuinen lapsi edellisestä liitosta.
Mulla lievä PCO. Menin tutkimuksiin, kun oltiin ½ vuotta yritetty. Minut haluttiin ensin tutkia PCO:n takia. Kaikki kunnossa. Mieheni ei suostunut antamaan spermaa ja hän koki minun painostaneen häntä. Hän antoi ymmärtää, ettei minunkaan olisi pitänyt tutkituttaa itseäni. Yritin selittää, että olin huolissani, mutta... Ei hän tainnut ymmärtää. Pyysin anteeksi, jos mieheni oli kokenut painostusta. Mutta ei hän ole pystynyt antamaan anteeksi. Sen huomaa.

No, tulin syksyllä 2008 raskaaksi luomusti, mutta se meni kesken. Jatkoimme yrittämistä - tuloksetta, ovulaatiotestien kera. Heinäkuussa taisi tärpätä. Testi näytti haaleaa plussaa. Mutta vuoto alkoi ajallaan, ja lääkärit sitä mieltä, etten edes olisi ollut raskaana (onko muuten kellään ollut mitään vastaavaa?). Itselläni oli se sama väsymys kuin ekalla kerralla, joten mielestäni olin hetken raskaana. Kun vuoto alkoi, itku oli valtava. Mieheni lohdutti. Hän ilmaisi silloin, että voi kyllä mennä tutkimuksiin, jos käsken. Hän näki valtavan suruni.

Viime kierrolla, kun tajusin, etten ollut raskaana, surin sitä valtavasti. Mieheni ei osannut lohduttaa. Hain lohtua muualta. Yritin ilmaista tunteitani, olen surullinen. Ei lohtua.

Nyt alkoi menkat. Sama juttu. Ilmaisin, että olen surullinen. No, mieheni sanoi, että lähtee ulos - ja lähti. Kesken ruoanlaiton. Pisti ruoan hellasta sivuun ja lähti. Ennen kuin lähti, ilmaisin toiveen, että hän lohduttaisi minua. Ei mitään. Lähti vain. Totesi mm."mä oon niiin saatanasti lohduttanut sua! Mitä mä muka voin tehdä?" Pyysin vain lohduttamaan. Ei mitään. Lähti siis. Ja totesi, että hänellä on niin paljon stressiä töissä jne. Ja tiedän, että hänellä on.

Mitä tehdä?? Tää on tosi raastavaa!

 

[Elli82]

Hei, meillä kans yritystä kaks vuotta takana ja mulla kanssa PCO. Tuntuu useinkin ettei kukaan oikeasti ymmärrä miltä tämä lapsettomuus, yrittäminen ja toivominen tuntuu :'( Välillä tuntuu ettei miestäkään kiinnosta koko juttu mutta sillon oon asiasta sanonu ja että yhessä tätä halutaan ja jos ei kiinnosta niin pistetään sittte kantapäät vastakkain mutta yksin en ala tämän asian kanssa elämään jos se ei oo täysillä mukana

 

[Itkua ja huutoa]

Pitäisikö oikeasti laittaa seinää vasten? Toisaalta hän lupasi mennä tutkimuksiin, jos niin haluan.

Nyt olin viikko sitten verikokeessa, josta selviää, onko ollut ovulaatiota. Varmaan näitä verikokeita voisin vähän jatkaakin, jotta varmistuisi useampi kierto. Tämä myös loisi miehelleni vähän paineita. Jos yritetään oikeana aikana ovulaatiotestien kanssa, ja verikoe vielä varmistaa, että ovulaatio on todella tapahtunut... voisi mies mennä tutkimuksiin sitten.

Haluan kovasti lasta. Ja käsitykseni on, että miehenikin haluaa (perustuu hänen sanomaansa) Mutta oon jotenkin työstänyt vaihtoehtoa, ettei saataisi yhteistä lasta - vaikka ollaan lapsettomuudessa näin "alussa", eli mitään hoitojakaan ei ole ollut. Haluaisin kuitekin, että mies tutkittaisiin, mietittäisiin, olisiko jostakin hoidosta hyötyä. Ja yrittää niitä. Sitten vasta voisin luopua tästä ja surra. Ei jäisi hampaankoloon, kun tietäisin, että on tehty, mitä on voitu. Ja voihan olla, ettei mitään hoitoja kannata aloittakaan. Ja että nää menee jatkossakin kesken (joidenkin lähteiden mukaan PCO:ssa keskenmenot yleisiä) Mulla on tukena ollut vanhempi, lapseton nainen, tosi hieno ihminen. Jotenkin häntä pohtiessani mietin, että elämää on toki lapsettomallakin, mutta... en halua vielä luovuttaa. Häntä pohtiessani olo kuitenkin vähän helpottuu.

Laitoin miehelleni tekstarin, jossa totesin, että tuntuu pahalta, kun pyysin lohtua ja jäin yksin. Yritin soittaakin pari kertaa. Ei vastausta. Sitten huomasin puhelimen kotona äänettömällä. No, lukekoon viestin, kun tulee. On vaan nyt tosi paha olla.

:'(

 

[Elli82]

:hug: jaksamisia sinne, tiiän että ei mikään sanominen lohuta mutta tiiän kuinka pahalta susta tuntuu. ihanaa että sulla on ystävä joka osaa lohuttaa ja tietää milasta tämä on.

eikä se kovistelu varmaan mikään hyvä asia ole mutta kun mulla tämä tempperemantti on semmonen että ei jää kyllä sanomatta että miltä tuntuu ja mitä aattelen :x meilä mies meni kyllä aika kiltisti testeihin, ja tulokset oli huomattavasti paremmat ku mikä on keskiverto määrä simppoja, liikkuvuus jne. olen todella ilonen että hänessä on kaikki kunnossa, mutta tämä taas kasaa kaikki paineet omaan niskaan kun minä olen se viallinen. olen jopa saanut ilkeistä suusta haukkuja että olen tälläinen maho lehmä joka ei pysty miehelleen antamaan edes lapsia (tämä nainen on ihastunut mieheeni ja hänellä on ennestään laspsi)

 

[Kultapanda]

Miehet ovat kimurantteja otuksia! Kyllä miehestäsikin varmasti tuntuu pahalta ja hän vain tarvitsee tilaa ajatella.
Omalla kohdallani olen huomannut, ettei mieheni välttämättä aina niiin hirveästi viitsi lohduttaa ja ahdistuu kun alan itkemään. Mutta kuitenkin hän omalla tavallaan välittää ja korvaa lohdutuksen teoillaan.

Voimia ja kärsivällisyyttä sinulle
:hug:

 

[Elenia]

Mäkin olen huomannu, että mies ahdistuu, kun on asia mille se ei vaan voi mitään. Niitä lohdutuksen sanoja on vaikea löytää, kun ei voi sanoa. "kyllä se siitä", kun se ei välttämättä ole totta. Meillä mies mököttää ja on kiukkuinen aina kun menkat alkaa, aluksi otin sen henkilökohtaisesti, mutta nyt tajuan että se on hänen tapansa purkaa pahaa oloa. Hän on itse sanonut miten vaikealta tuntuu, että on yhteinen asia, mutta silti ei tiedä/tunne mitä mun kropassa tapahtuu.
Jaksamista kaikki! :hug:

 

[soja]

meilläkin ollut suru yhteinen, mutta reagointi tavat erilaiset, itse lamaudun, mies purkaa tekemiseen, esim. siivoamiseen, rakentamiseen tms. hän myös vetäytyy kauemmas, kun itse tahdon lähemmäs. On tärkeää antaa toiselle kuitenkin tilaa surra tavallaan. meitä auttoi, kun käytiin yhdessä lapsettomuuspolilla juttelemassa hoitajan sekä lääkärin luona.... ehkä sitä kannattais kokeilla? itse kävin myös yksin juttelemassa hoitajan kanssa, helpotti kun sai purkaa ja jäsentää asioita, oli sitten helpompi surra ja jatkaa yhdessäkin

voimia! :hug:

 

[Itkua ja huutoa]

Mieheni ei suostu mihinkään tutkimuksiin/hoitoihin. Minut on tutkittu PCO on, mutta lievä sellainen, eikä ilmeisesti mitään siihen tarvita ainakaan nyt. Pitää seurata tilannetta. Nytkin odotan verikokeiden vastausta, joista selviää, onko ovulaatiota ollut. Tuntuma on, että on ollut. Toisaalta, olen 2krt raskautunut hänestä, mutta keskenmeno on tullut. Ja hän on isä - tosin isäksi tulosta on aikaa. Kuitenkin, raskautuminen on takkuisen puoleista, ja itse mietin, voidaanko sitä jotenkin vauhdittaa, kun itselläni menee tässä mielenterveys kohta. Ja jos kysytte, niin tiedoksi: mieheni päätä ei tässä käännetä.

Menkkojen alkamista en voi hänen kanssa surra; hän kun kokee sitten, että painostan tutkimuksiin. Mahdollinen keskenmeno tulee olemaan sitten ehkä eri juttu; silloinhan hänen tutkimisella ei mitään voitettaisi, joten paineita ei häneen kasautuisi myöskään.

Joudun miettimään, haluanko jatkaa mieheni kanssa. Oon nyt sitä mieltä, että haluan. Oon 35v. Jos eroan, menisi kuitenkin ainakin pari vuotta ennen kun pystyisin uuteen suhteeseen. Niin kiinni olen miehessäni, niin paljon häntä kuitenkin rakastan. Ja sitten ehkä vuosi pari ennen kuin alettaisiin yrittää lasta. Siis nämä vuodet vähintään. Ja silloin alan olla vanha. Vaikka onghan niitä 40v. ensisynnyttäjiä. Itselleni tuo ei kuitenkaan tunnu ihanteelta. Ja haluaisin voida elää elämää muutenkin kuin vain miettimällä sitä saamarin lapsen saamista. En vain tiedä, pystynkö. Ja koska olen kuitenkin raskautunut, voin hyvinkin raskautua jatkossakin. Ja jos kesken menee, vikahan on minussa, eikä mieheni tutkiminen mitään auttaisi. Joten mieheni jättäminen ei tunnu vaihtoehdolta, joka toisi mitään.

Tällaisia joudun miettimään.

Soja, oon saanut tukea ja haen sitä itselleni jatkossa, koska tajusin, että en yksinkertaisesti voi kaikkea tilittää miehelleni nyt. Ja jonnekin pitää saada tilittää ja itkeä. Esimieheni, työterveyshuolto ja yksi muu ihminen ovat olleet tukenani. Että näin. Vähän sekavaa tekstiä, koettakaa saada selvää.