Oon jo vähän kertonut tilannettamme. Mutta kertausta: 2 vuotta yritetty. Miehelläni yksi lapsi aikuinen lapsi edellisestä liitosta.
Mulla lievä PCO. Menin tutkimuksiin, kun oltiin ½ vuotta yritetty. Minut haluttiin ensin tutkia PCO:n takia. Kaikki kunnossa. Mieheni ei suostunut antamaan spermaa ja hän koki minun painostaneen häntä. Hän antoi ymmärtää, ettei minunkaan olisi pitänyt tutkituttaa itseäni. Yritin selittää, että olin huolissani, mutta... Ei hän tainnut ymmärtää. Pyysin anteeksi, jos mieheni oli kokenut painostusta. Mutta ei hän ole pystynyt antamaan anteeksi. Sen huomaa.
No, tulin syksyllä 2008 raskaaksi luomusti, mutta se meni kesken. Jatkoimme yrittämistä - tuloksetta, ovulaatiotestien kera. Heinäkuussa taisi tärpätä. Testi näytti haaleaa plussaa. Mutta vuoto alkoi ajallaan, ja lääkärit sitä mieltä, etten edes olisi ollut raskaana (onko muuten kellään ollut mitään vastaavaa?). Itselläni oli se sama väsymys kuin ekalla kerralla, joten mielestäni olin hetken raskaana. Kun vuoto alkoi, itku oli valtava. Mieheni lohdutti. Hän ilmaisi silloin, että voi kyllä mennä tutkimuksiin, jos käsken. Hän näki valtavan suruni.
Viime kierrolla, kun tajusin, etten ollut raskaana, surin sitä valtavasti. Mieheni ei osannut lohduttaa. Hain lohtua muualta. Yritin ilmaista tunteitani, olen surullinen. Ei lohtua.
Nyt alkoi menkat. Sama juttu. Ilmaisin, että olen surullinen. No, mieheni sanoi, että lähtee ulos - ja lähti. Kesken ruoanlaiton. Pisti ruoan hellasta sivuun ja lähti. Ennen kuin lähti, ilmaisin toiveen, että hän lohduttaisi minua. Ei mitään. Lähti vain. Totesi mm."mä oon niiin saatanasti lohduttanut sua! Mitä mä muka voin tehdä?" Pyysin vain lohduttamaan. Ei mitään. Lähti siis. Ja totesi, että hänellä on niin paljon stressiä töissä jne. Ja tiedän, että hänellä on.
Mitä tehdä?? Tää on tosi raastavaa!
Mulla lievä PCO. Menin tutkimuksiin, kun oltiin ½ vuotta yritetty. Minut haluttiin ensin tutkia PCO:n takia. Kaikki kunnossa. Mieheni ei suostunut antamaan spermaa ja hän koki minun painostaneen häntä. Hän antoi ymmärtää, ettei minunkaan olisi pitänyt tutkituttaa itseäni. Yritin selittää, että olin huolissani, mutta... Ei hän tainnut ymmärtää. Pyysin anteeksi, jos mieheni oli kokenut painostusta. Mutta ei hän ole pystynyt antamaan anteeksi. Sen huomaa.
No, tulin syksyllä 2008 raskaaksi luomusti, mutta se meni kesken. Jatkoimme yrittämistä - tuloksetta, ovulaatiotestien kera. Heinäkuussa taisi tärpätä. Testi näytti haaleaa plussaa. Mutta vuoto alkoi ajallaan, ja lääkärit sitä mieltä, etten edes olisi ollut raskaana (onko muuten kellään ollut mitään vastaavaa?). Itselläni oli se sama väsymys kuin ekalla kerralla, joten mielestäni olin hetken raskaana. Kun vuoto alkoi, itku oli valtava. Mieheni lohdutti. Hän ilmaisi silloin, että voi kyllä mennä tutkimuksiin, jos käsken. Hän näki valtavan suruni.
Viime kierrolla, kun tajusin, etten ollut raskaana, surin sitä valtavasti. Mieheni ei osannut lohduttaa. Hain lohtua muualta. Yritin ilmaista tunteitani, olen surullinen. Ei lohtua.
Nyt alkoi menkat. Sama juttu. Ilmaisin, että olen surullinen. No, mieheni sanoi, että lähtee ulos - ja lähti. Kesken ruoanlaiton. Pisti ruoan hellasta sivuun ja lähti. Ennen kuin lähti, ilmaisin toiveen, että hän lohduttaisi minua. Ei mitään. Lähti vain. Totesi mm."mä oon niiin saatanasti lohduttanut sua! Mitä mä muka voin tehdä?" Pyysin vain lohduttamaan. Ei mitään. Lähti siis. Ja totesi, että hänellä on niin paljon stressiä töissä jne. Ja tiedän, että hänellä on.
Mitä tehdä?? Tää on tosi raastavaa!