H
haluan ehkä eron
Vieras
Olemme olleet yhdessä kolme vuotta ja asuneet yhdessä puolitoista vuotta. Olen nyt alkanut miettiä, että onkohan meillä sittenkään tulevaisuutta... Hän on ollut työelämässä jo useamman vuoden ja itse opiskelen jyliopistossa ja käyn satunnaisesti töissä. Mulla olisi opintoja vielä kolme vuotta jäljellä ja ajattelin, että haluaisin lähteä vaihtoon tai kesätöihin ulkomaille.
Mies kuitenkin lateli nyt ehtonsa, että en ole lähdössä, ei kuulemma aio antaa mun olla puolta vuotta ulkomailla rellestämässä vaihdossa, kesätöitä ulkomailla ei mysökään ymmärrä, koska Suomessahan mä aion kuitenkin tulevaisuudessa asua.
Mulla on nyt tosi tiukkaa opiskelua ollut alkuvuosi ja tulee olemaan kesään asti. Pitkää päivää, lähden aamulla ja tulen illalla 7-9 aikoihin. Miestä se vituttaa, olen liian vähän hänen kanssaan. Hän joutuu tekemään kaiken yksin, kun olen niin pitkään pois. Käytännössä pesemään pyykkinsä ja itselleen ruokaa, ei meillä oikein muuta hommaa edes ole kotona.
HÄnen mielestä mun pitäisi opiskella vähemmän, jotta voisin olla enemmän hänen kanssa. Mua ärsyttää tuo ajattelutapa aika paljon. Me kuitenkin asumme yhdessä ja nyt sattuu olemaan vain tällainen hieman intensiivisempi opiskelujakso/projekti, jonka haluan vetää kunnialla ja menestyksellä läpi.
Joskus tuntuu, että hän taitaa vain haluta kiva kotivaimon, joka huolehtisi, että pöytä on koreana, synnyttäisi ainakin kolme jälkeläistä mahdollisimman pian (itse max. kaksi tai yhden ja sitten joskus) ja olisi olemassa vain perhettä varten, itsensä unohtaen.
Joka asiassa lannistaa ja halventaa mua epäsuorasti. Ei arvosta mun opiskelua ja haluaa, että olen kotona. Pelottaa aina kertoa, jos olen lähdössä ulos kavereiden kanssa, kun ei pidä siitä yhtään. En uskalla sanoa, että aion lähteä tekemään maisterin opintojani toiseen kaupunkiin ja jos hän ei halua lähteä mukaan, niin sitten on vaan sopeuduttava siihen, että käyn viikonloppuisin.
Harmittaa, kun olen sotkeutunut tuollaiseen juntiin, joka ei osaa omia pyykkejään pestä ja kuvittelee, että nainen on olemassa sitä varten, että pitää huolta miehestä. Ehkä mä silloin hieman nuorempana viehätyin jotenkin siitä, että hänellä oli jo muihin ikäisiinsä verrattuna elämä materian puolesta kasassa (henkinen puoli paljastuikin muuksi).
Nyt olen huomannut yliopistolla vilkuilevani kivoja nuoria miehiä yhä enemmän ja olenkin tutstunut pariin mukavaan, jotka osaavat keskustella eivätkä ole sellaisia suppeakatseisia sovintistijuntteja, kuten mieheni. Harmittaa, kun en ole vapaa ja että niin moni mukava juttu on mennyt ohi, kun mies on niin umpimielinen.
Olo on kuin vankilassa, tätäkö se mun elämä sit vaan on. Ei jumalauta. Sen jälkeen kun meillä oli riita mun ulkomaillelähdöstä, niin mies ilmoitti, että aikoo aloittaa rakentaa omaa taloa viereiseen kuntaan (on rakennusalalla), jonka pitäisi valmistua puolentoista vuoden sisällä. Eli ihan multa kysymättä päätti, että muutamme omakotitaloon kauas kaupungista. Hän saa siis tehdä mitä vaan.
Mies kuitenkin lateli nyt ehtonsa, että en ole lähdössä, ei kuulemma aio antaa mun olla puolta vuotta ulkomailla rellestämässä vaihdossa, kesätöitä ulkomailla ei mysökään ymmärrä, koska Suomessahan mä aion kuitenkin tulevaisuudessa asua.
Mulla on nyt tosi tiukkaa opiskelua ollut alkuvuosi ja tulee olemaan kesään asti. Pitkää päivää, lähden aamulla ja tulen illalla 7-9 aikoihin. Miestä se vituttaa, olen liian vähän hänen kanssaan. Hän joutuu tekemään kaiken yksin, kun olen niin pitkään pois. Käytännössä pesemään pyykkinsä ja itselleen ruokaa, ei meillä oikein muuta hommaa edes ole kotona.
HÄnen mielestä mun pitäisi opiskella vähemmän, jotta voisin olla enemmän hänen kanssa. Mua ärsyttää tuo ajattelutapa aika paljon. Me kuitenkin asumme yhdessä ja nyt sattuu olemaan vain tällainen hieman intensiivisempi opiskelujakso/projekti, jonka haluan vetää kunnialla ja menestyksellä läpi.
Joskus tuntuu, että hän taitaa vain haluta kiva kotivaimon, joka huolehtisi, että pöytä on koreana, synnyttäisi ainakin kolme jälkeläistä mahdollisimman pian (itse max. kaksi tai yhden ja sitten joskus) ja olisi olemassa vain perhettä varten, itsensä unohtaen.
Joka asiassa lannistaa ja halventaa mua epäsuorasti. Ei arvosta mun opiskelua ja haluaa, että olen kotona. Pelottaa aina kertoa, jos olen lähdössä ulos kavereiden kanssa, kun ei pidä siitä yhtään. En uskalla sanoa, että aion lähteä tekemään maisterin opintojani toiseen kaupunkiin ja jos hän ei halua lähteä mukaan, niin sitten on vaan sopeuduttava siihen, että käyn viikonloppuisin.
Harmittaa, kun olen sotkeutunut tuollaiseen juntiin, joka ei osaa omia pyykkejään pestä ja kuvittelee, että nainen on olemassa sitä varten, että pitää huolta miehestä. Ehkä mä silloin hieman nuorempana viehätyin jotenkin siitä, että hänellä oli jo muihin ikäisiinsä verrattuna elämä materian puolesta kasassa (henkinen puoli paljastuikin muuksi).
Nyt olen huomannut yliopistolla vilkuilevani kivoja nuoria miehiä yhä enemmän ja olenkin tutstunut pariin mukavaan, jotka osaavat keskustella eivätkä ole sellaisia suppeakatseisia sovintistijuntteja, kuten mieheni. Harmittaa, kun en ole vapaa ja että niin moni mukava juttu on mennyt ohi, kun mies on niin umpimielinen.
Olo on kuin vankilassa, tätäkö se mun elämä sit vaan on. Ei jumalauta. Sen jälkeen kun meillä oli riita mun ulkomaillelähdöstä, niin mies ilmoitti, että aikoo aloittaa rakentaa omaa taloa viereiseen kuntaan (on rakennusalalla), jonka pitäisi valmistua puolentoista vuoden sisällä. Eli ihan multa kysymättä päätti, että muutamme omakotitaloon kauas kaupungista. Hän saa siis tehdä mitä vaan.
Että semmosta! sinä voit jättää tuon miehes (ja kannaataaki) niin elä sitä elämääs miten haluat, äläkä anna kenenkää päättää sitä sun puolesta.
