Mies kurkussa kiinni

[Tyhjä]

Eilen se tapahtui neljän vuoden yhdessäolon jälkeen, mies tuli kurkkuuni kiinni.

Hän on yleensä hyvin huono sietämään sanomista ja eilen tuli tilanne jolloin sanoin itse hänelle vihaisemmin (mielestäni aiheesta kyllä). Tilanteen jälkeen mies käänsi asian niin päin, että en olisi saanut sanoa hänelle mielipidettäni asioista, asia on kääntyvinään minun omaksi syykseni. Enhän voi kuitenkaan parisuhteessa hiljaakaan olla, minulla on sananvapauteni. Enkä ole ollut mielestäni nalkuttava akka ja joka asiasta sanomassa, varsinkin kun herkkänahkaisuutensa tunnen.

Tällä hetkellä mietin vain mitä tästä eteenpäin. Miehelle ilmoitin että toisen kerran jos erehtyy minuun koskemaan, lähden samantien. Se ei kuitenkaan lohduta itseäni nyt. Tuntuu että kaikki on tuhottu, luottamukseni, rakkauteni, yhteinen onnemme. Yhdessä hetkessä. Miksi kaiken kauniin piti kääntyä tällaiseksi helvetiksi? Oloni on ihan nujerrettu ja kummastelen miten ihmistuntemukseni saattoi mennä niin pieleen. En minä tällaista halunnut. Minä halusin tarjota lapsillemme ehjän ja tasapainoisen kodin.

Miten katsoa häntä silmiin kun hän työpäivän jälkeen palaa kotiin?

Minuun sattuu.

 

[:(]

Ihminen, joka lyö kerran, lyö uudelleenkin! Miksi odottaa toista kertaa, jos aikomus on silloin lähteä? Voisihan sitä välttää sen toisen kerran katoamalla kuvioista heti ensimmäisellä kerralla. Niin haluaisin uskoa itse tekeväni, jos joutuisin vastaavaan tilanteeseen. Tosin kokemusta ei ole niin minkäänlaista, joten paha tietysti mennä sanomaan, että tee niin tai näin.

 

[rouvi]

Anna sille suomalaista kurkkua ja syö tätä, jos ei kelpaa niin tarjoo ulkolaista..

 

[Kardin]

Eilen se tapahtui neljän vuoden yhdessäolon jälkeen, mies tuli kurkkuuni kiinni.

Hän on yleensä hyvin huono sietämään sanomista ja eilen tuli tilanne jolloin sanoin itse hänelle vihaisemmin (mielestäni aiheesta kyllä). Tilanteen jälkeen mies käänsi asian niin päin, että en olisi saanut sanoa hänelle mielipidettäni asioista, asia on kääntyvinään minun omaksi syykseni. Enhän voi kuitenkaan parisuhteessa hiljaakaan olla, minulla on sananvapauteni..

Mitäköhän miehesi kertoisi samasta tapahtumasta?

En puolusta "kurkkuun käymistä" (mitä se lienee ollutkaan), mutta mielipiteen- ja sananvapauteen parisuhteessa pitää liittyä myös vastuu.

Jos joku ajaa verbaalisti vähemmän valmiin nurkkaan, ei kyseessä ole sananvapaus vaan vallankäyttö.

 

[rouvi]

eikö vallankäyttö ole molemmin puolista Kardin, sitä ei nainen ja mies vain tunnusta
muuten kuin, että ollaan siellä kurkussa!! kiinni, kaksin aina kaunihimpi.......

 

[Pikku Myy]

Mä olen pahoillani puolestasi. Tiedän omasta kokemuksesta miltä se tuntuu, kun toinen lyö sen ensimmäisen kerran(mitä ei olis koskaan uskonu tapahtuvan).
Mun mielestä sun kannattaa nyt kattoo, mitä sun miehes sanoo töistä tullessaan. Oliko hän pahoillaan tapahtuneesta, vai syyttikö sinua omasta käytöksestään? Sillä on mielestäni aika paljon merkitystä. Jos hän pyysi anteeksi ja näit hänestä että on aidosti pahoillaan, siitä on "helpompi" jatkaa, mutta jos hän syytteli sinua, tilanne on toinen.
Mulla tilanne oli aikoinaan se, että mies pyyteli anteeksi, ekan kerran jälkeen, sitten tuli uudet läimäytykset...ja sitten se vika olikin minussa, kun en ole hiljaa.Minäkään en mielestäni ollut mikään nalkuttaja, sanoin vaan mielipiteeni kuten hänkin, mutta se olikin väärin. Hän ei montaa kertaa mulle sitä tehnyt, koska jätin hänet.
Ja siinä sä olet oikeessa, että on myös naisella oikeus parisuhteessa sanoa mielipiteensä, se ei ole sun ongelma jollei toinen myös kestä kuulla SUN mielipiteitä. Ja sekin, että jos ei pysty hillitsemään itseään, aina voi "kävellä tilanteesta ulos", lähtee vaikka ulos siksi kunnes rauhoittuu.
Yleensä sanotaan, että jos lyö kerran lyö toistekin, mutta me ollaan kaikki yksilöitä, asiat voi mennä myös toisin...
Mä toivon että saat puhuttua miehes kanssa, ja ettei hän toiste erehdy sua lyömään.
Kaikkea hyvää sulle!

 

[Tyhjä]

Eilen se tapahtui neljän vuoden yhdessäolon jälkeen, mies tuli kurkkuuni kiinni.

Hän on yleensä hyvin huono sietämään sanomista ja eilen tuli tilanne jolloin sanoin itse hänelle vihaisemmin (mielestäni aiheesta kyllä). Tilanteen jälkeen mies käänsi asian niin päin, että en olisi saanut sanoa hänelle mielipidettäni asioista, asia on kääntyvinään minun omaksi syykseni. Enhän voi kuitenkaan parisuhteessa hiljaakaan olla, minulla on sananvapauteni..

Mitäköhän miehesi kertoisi samasta tapahtumasta?

En puolusta "kurkkuun käymistä" (mitä se lienee ollutkaan), mutta mielipiteen- ja sananvapauteen parisuhteessa pitää liittyä myös vastuu.

Jos joku ajaa verbaalisti vähemmän valmiin nurkkaan, ei kyseessä ole sananvapaus vaan vallankäyttö.

Niin no, kirjoitin ensimmäisessä viestissäni jotain nalkuttamisesta ja siitä että tunnen herkkänahkaisuutensa. Ajattelin lukijan oivaltavan siitä että olen pyrkinyt välttämään turhaa sanomista (ehkä liikaakin) juuri sen vuoksi kun toinen ottaa niin helposti nokkiinsa. Mieheltäni jos kysyt, niin tottakai olen nalkuttava akka eikä mikään minulle kelpaa. Mitä olen itse maailmaa ja ihmissuhteita nähnyt, kuvittelisin olevani melko säyseä ja hyväntuulinen puoliso -mutta myös sellainen, että jos joku asia todella häiritsee mieltäni, siitä sanon enkä jurputa sitä hiljaa mielessäni peräkammarissa.

Tuossa tilanteessa kyllä sanoin turhan happamesti (ehkä osin sen vuoksi, että olen niin monet kerrat pidätellyt siitä aiheesta sanomista) ja viisaampana olisin odottanut parempaa hetkeä suuni aukaisemaan, mutta asia josta sanoin liittyi lapsen pakkosyöttämiseen siten että lapsen kädet kahlitaan. Vastuun sanoistani kannan ja mielipiteitäni tarkistan, tässä tilanteessa mielipidettäni en muuttanut.

Miehen mielestä näin käy jos puuttuu hänen lastenkasvatukseensa.

Ennen lapsia ei ollut tämäntyylisiä ristiriitoja, tosin mistä niitä olisi tullutkaan.

Jotenkin sinun kommentistasi kuitenkin tulee sellainen olo, että miehen teko oli jotenkin oikeutettua ja sitä vastaan sydämeni sotii. Et tietty talsi minun saappaissani etkä voi asemaani samaistua, mutta haluaisitko itse tulla vaiennetuksi väkivalloin? Olemmeko kulkemassa tietä jota edetessä saan vastata vain kun kysytään ja niitä kysymyksiäkin tulee harvakseltaan?

 

[huh huh]

Lapsen pakkosyöttäminen? Ja olet sietänyt yhtäkään kertaa lapseen kohdistuvaa väkivaltaa pakkosyöttämisenä ja käsien sitomisena?
No nyt voisin itsekin läimäistä sinua, kun sallit sellaista tehtävän omalle lapsellesi!!!!

Herää, mies ei ole ihan terve. Ihan takuuvarmasti ei jää viimeiseksi sinulle ja mieti mitkä jäljet jää lapseen.

Jos sinussa on vähääkään vastuuntuntoa ja järkeä, häivyt oitis!
Mars pakkaamaan!

Tai toinen vaihtoehto: antakaa lapsenne adoptoitavaksi ja tappakaa toisenne.

 

[Tyhjä]

Ilmaisuni taisi olla vähän tökerö. Vedä toki henkeä.

Siis mies piti lapsen käsistä väkisin kiinni, että tämä ei huitoisi kun yritti syöttää tätä. Mutta kun lapsi hermostuu siitä ja menee hysteeriseksi, ei siitä syöttämisestä mitään tullut. Siinä vaiheessa sanoin, että minun mielestäni hänen on aika turha kuvitella että saisi lapsen syömään tuolla tavoin. Mutta lasten kasvatus on se asia, mistä emme tahdo yhteistä linjaa helpolla löytää ja minua kiusaa juuri tuo, että hän kuvittelee fyysisellä rajoittamisella saavansa jonkun sujumaan. Toki jos hän sitoisi lapsen ja hänelle väkisin työntäisi ruokaa suuhun, olisin painunut lapsineni jo toiselle puolelle Suomea.

Eipäs nyt päästetä sitä mielikuvitusta liiaksi laukkaamaan ja hysteerisyyttä valloilleen, eiköhän se riitä että täällä päässä mietitään päätä puhki mitä ihmettä tehdä.

Olen tullut nuorena tyttönä kerran pahoinpidellyksi miesystäväni taholta (käytin varmaan silloinkin vastuuttomasti mielipidevapauttani kun olin hänelle vihainen hänen jäätyään kiinni uskottomuudesta) ja lähdin suhteesta samantien. Joten en ole alistujasorttia. Tässä tapauksessa haluaisin kuitenkin uskoa ihmisen kykyyn oppia ensimmäisestä virheestään, mutta mikäli en saa miestä nyt tajuamaan asennevikaansa ja hän on sitkeästi sitä mieltä että olin kohtelun jotenkin ansainnut, pitänee heittää lusikka kaivoon ja alkaa suunnittelemaan yksinhuoltajaelämää.

 

[huh huh]

No helpotti vähän, tukka jo nousi pystyyn.

Minusta ei fyysistä väkivaltaa voi puolustella MILLÄÄN keinoilla eikä pistää toisen syyksi. Vaikka räksyttäisit kuinka, siihen ei ole oikeutta. Aina on muita konsteja.

Kuuntele nyt vielä miehen kommentit ja jos on aidosti pahoillaan, harkitse jäämistä. Mutta tee hänelle selväksi, että oli sitten ainoa ja viimeinen kerta, kun otat tuota kohtelua vastaan.
Mutta jos kääntää asian sinun syyksesi, valitettavasti ei ole toivoa.

 

[Tyhjä]

Tiedän. Olen ollut itse aikanaan turvakodissa töissä ja todentotta kuvittelin, etten ikinä ajautuisi itse moiseen tilanteeseen. Luotin kovastikin omaan ihmistuntemukseeni ja kykyyni nähdä varoittavia merkkejä ihmisessä, mutta tässä sitä ollaan.

Mies on tiennyt aina suhtautumiseni väkivaltaan ja sen tiedän että hänellä on tällä hetkellä "pelko persiissä", mutta en tiedä riittääkö se järjen palauttamiseksi, aika kai sen näyttää. On vaan ihan sanoinkuvaamattoman pettynyt, loukattu, nöyryytetty olo. Hän oli eiliseen saakka se ihminen jota ihailin ja johon tunsin voivani luottaa, pidin parisuhdettamme hyvänä ja nauroimme paljon. Tämän jälkeen on vaikea hymyillä kun muistaa rakkaat kädet omaa kaulaa puristamassa.

Miksi kaiken kauniin pitää palaa tuhkaksi?

Kiitos kaikille myötätuntoisista kommenteista.

 

[äitee]

Koitapappa itse syödä väkipakolla, kun kädet kahlehdittu ja niellä ruokaa, jota lapaataan ettei välttämättä kerkiä niellä.
Onko koskaan tullut mieleenkään, lapsihan voi tukehtua ja hänelle tulla pelkoja jota on myhemmin vaikea korjata.

 

[Tyhjää]

Koitapappa itse syödä väkipakolla, kun kädet kahlehdittu ja niellä ruokaa, jota lapaataan ettei välttämättä kerkiä niellä.
Onko koskaan tullut mieleenkään, lapsihan voi tukehtua ja hänelle tulla pelkoja jota on myhemmin vaikea korjata.

Niin. No tätä koitin miehelle selittää, että mielestäni syöminen on niin herkkä alue ihmisellä, että siihen pitäisi suhtautua kunnioituksella. Etenkin lapsella jolla syöminen/syömättömyys on oikeastaan ainoa tapa "määrätä" omasta kehostaan. Sen rajan murtaminen saa helposti aikaan syömishäiriöitä tms.

Mutta ei, mies ei väkipakolla ruokaa suuhun tunkenut. Toisin kuin olen nähnyt joissakin päiväkodeissa tehtävän.

 

[Tyhjää]

Tässähän tulee ihan sellainen olo kuin olisin puolustelemassa miestäni.

Mutta kyse oli siis siitä, että mies rajoitti syöttäessään lapsen fyysistä liikkumavapautta tavalla mitä en itse kokenut oikeaksi. Ja kun siitä sanoin, mies hermostui minulle. Mutta lapsiin hän ei ole aiemmin muulla tavoin kajonnut häiritsevästi kuin esim. pitänyt vihaisesta lapsesta kiinni silloin kun itse en pitäisi kiinni (miehen tarkoitus rauhoittaa, minä olen nähnyt lapsen menevän hysteeriseksi).

Ehkä mies on vain epävarmempi isän roolissaan kuin mitä osasin odottaa. Yhtälö menee hankalaksi kun minulla itselläni on aika paljon kokemusta ja näkemyksiä lasten hoidosta ja kasvattamisesta ja sitten tietyt pääperiaatteet joista en mielelläni kauheasti joustaisi ja toinen taas pitää tiukasti kiinni omista isänoikeuksistaan saada myös päättää asioista. Meillä on ollut hankaluuksia löytää kultaista keskitietä näissä kasvatusasioissa. Olen yrittänyt antaa miehelle mahdollisimman paljon tilaa olla isä omalla tavallaan eikä minua haittaa mitä hän leikkii lasten kanssa ulkona tai minkä väriset sukat heille pukee jalkaan, mutta isommissa asioissa on mielestäni pakko keskustella ja hakea yhteistä linjaa. Se on ollut yllättävän vaikeaa.

 

[mies]

Mitenkähän saisit miehen ymmärtämään, että lasta ei pakkosyötetä. Minä uskon, että sinä pystyt selvittämään sinuun kohdistuneen väkivallan. Lapsella on huomattavasti vaikeampaa häneen kohdistuneen väkivallan kanssa.

 

[mies]

Vielä lisään, että tuo viittaa miehen heikkoon itsetuntoon, jolloin hän alkaa käyttämään kovia otteita, kun asiat eivät mene hänen toivomallaan tavalla. Normaali ihminen katsoo toisen mielipiteet, eikä tunne epäonnistuneensa vaikka jäisikin yksin mielipiteineen, vaan hyväksyy ja nielee tilanteen. Sama on kiukuttelevan lapsen kanssa, hän ei voi sietää vastustusta, että HÄN joutuisi perääntymään.

 

[Tyhjää]

Mitenkähän saisit miehen ymmärtämään, että lasta ei pakkosyötetä. Minä uskon, että sinä pystyt selvittämään sinuun kohdistuneen väkivallan. Lapsella on huomattavasti vaikeampaa häneen kohdistuneen väkivallan kanssa.

Tuo onkin vaikea kysymys. Hän ei nähnyt harrastavansa pakkosyöttöä vaan hänen mielestään lapsi aukoi suutaan itkusta huolimatta. Minä taas näin tilanteen niin, että lapsen itku yltyi ja yltyi eikä lapsi nauttinut tilanteesta vaan oli melkeinpä hysteerinen. Meillä on kaksi vastakkaista näkemystä ja mies on vakuuttunut ainoastaan omastaan (toisaalta ymmärrän senkin).

-- Itsetunnosta, niin olen itsekin päätellyt että hänellä on pohjimmiltaan paljon huonompi itsetunto kuin päälle päin näyttää. Hänen vanhempansa ovat hyvin hallitsevia ja suhteemme aikana minä olen laittanut heille ne rajat joiden puitteissa elämäämme saa puuttua. Viime aikoina mieheni "uhmaillessa" minulle olen tuntenut mielessäni syvää inhoa "sotaherraisää" ja itkullaan manipuloivaa äitiä kohtaan. Sekä tietty ihmetellyt miestä itseään miksei hän ole aikanaan uhmannut omia vanhempiaan vaan tekee sen nyt minulle semmoisissa asioissa joissa oikeasti pitäisi pystyä juttelemaan kahtena tasavertaisena aikuisena.

Asiat olisi niin paljon helpompi käsitellä jos "pelissä" ei olisi kahta ainutlaatuista lasta ja rakkautta mieheen jonka olin kuvitellut kulkevan rinnallani harmaahapsiseksi saakka, unelmaa ehyestä ja iloisesta perheestä -mikä se pitkälti eiliseen saakka on ollutkin.

 

[mies]

Ehkä sinun on nyt helpompi ymmärtää miehen toimintaa, kun tiedät mistä se kumpuaa. Ja toisaalta hän on elävä esimerkki siitä mitä saadaan aikaan tietyllä kasvatuksella. Jos saisit miehen ymmärtämään, että hänenkin itsetuntonsa on nujerrettu lapsena, niin hän voisi lopettaa sen siirtämisen omille lapsilleen. Mutta syytökseksi hän sen kokee, luultavasti. Mutta jos hän nyt nöyrtyy, kun tulee kotiin , niin pyydä häntä että yhdessä selvitätte lastenhoidon linjan ja tavallaan käytä tilannetta hyväsesi. Sinun pitää olla nyt vahvempi. Ole lujana ja et missään tapauksessa hyväksy tilannetta, mitä sinulle tehtiin. Sinun oikeutesi on olla pettynyt ja surullinen ja sinun pitää myös se näyttää.
Voimia.

 

[Sabis]

Hei, olisiko mitään paikkaa, mistä voisi saada ammattilaisten apua? Tiedän, että niistä voi oikeasti saada apua. Ja nyt eikä sitten kun menee vielä hankalammaksi. Toivon kaikkea hyvää teille!

 

[Tyhjää]

Suhtauduin aluksi hieman kyynisesti sen suhteen saisinko tällaiselta palstalta yhtään käyttökelpoisia eväitä tilanteeni ratkaisuun (joitakin kirjoituksia seuraillessa se omakin mies tuntuu harvinaisen kypsältä ja tasapainoiselta ), mutta tuottihan tämä tulosta.

Pitäisi varmaankin yrittää saada lapset hoitoon (sotaherralle ja marttyyrille, he ovat kyllä hyviä ja rakastavia isovanhempia lapsillemme ja ennemminkin näkevät meissä sellaista negatiivista mitä eivät kykene itsessään havaitsemaan) ja ottaa ihan rauhallinen hetki asioista puhumiseen, varustautua puhtaalla, eteenpäin suuntautuvalla mielellä ja välttää ylimääräistä syyttelyä kun aiheellistakin syytöstä lienee riittämiin tämän vakavuusluokan asioissa.

Ei se helppoa ole ja tunteiden kätkeminen on sula mahdottomuus. Yhdessä hetkessä mies oli tuhota kaiken yhdessä rakentamamme ja tekeekin sen jos sama virhe toistuu. En tiedä miten vältyn menemästä sanattomaksi jos hän alkaa kääntää asioita päälaelleen kuten eilen kävi kun yritin asiasta jutella illemmalla. Ehkä pitäisi tärkeimmät ajatukset koota paperille jottei hän saisi minua unohtamaan mistä asiasta ollaan pohjimmiltaan puhumassa.

Kummasti huojentaa jo sekin, että pystyy jonnekin purkamaan ja saa asiallisia vastauksia rakennusaineeksi omille ajatuksille. Kun ei tämä ole ihan sellainen asia jota tekisi mieli alkaa sukulaisille tai kylille ruotimaan niin kauan kun vielä kuvittelee että suhteella voisi olla jotain toivoa.

 

[Tyhjää]

Hei, olisiko mitään paikkaa, mistä voisi saada ammattilaisten apua? Tiedän, että niistä voi oikeasti saada apua. Ja nyt eikä sitten kun menee vielä hankalammaksi. Toivon kaikkea hyvää teille!

Onhan noita paikkoja esim. Lyömätön Linja mutta ne edellyttävät sitä että mies ensin tajuaa oikeasti tehneensä itse jotain väärää eikä sysää vastuuta tapahtumista toisaalle. Tietty jokin miehille tarkoitettu keskustelukanavakin voisi olla hyvä jos vaan onnistun saamaan toisen kiinnostumaan tarpeeksi. Vai voisinko tässä tilanteessa jo vaatia sitä?

 

[mies]

Minä en heti suositteleisi "hoitoa", vaan sinun ap pitäisi saada asia perille ja sillä saisit prosessin käyntiin miehen päässä.

Muista, että jokaiseen tilanteeseen sopii sanonta, että rakastavan ihmisen neuvoja uskotaan. Pakottamalla asia tuskin etenee? Ei ainakaan tässä vaiheessa.

 

[tuli]

Mies on ilmeisesti jo tiedostanut sen, että käytöksensä juontaa omista vanhemmista? Kun mies tietää ja ymmärtää, ettei syy ole hänen luonteensa pahuudessa, niin uskoisin että mies voisi haluta itsekin korjata käyttäytymistään, etenkin nyt, kun on vaarassa menettää perheensä omien agressioidensa takia. Eli ensimmäinen askel olisi mielestäni miehen yksilöterapia, jossa puitaisiin hänen lapsuuttansa ja vanhempien valtasuhteita perheessä ja niiden vaikutusta mieheen.

Tv:stä tuli jokin aika sitten ohjelma, jossa perheen aikuiset sisarukset kertoivat tuntemuksistaan kun isä kuoli heidän asuessaan vielä kotona. Ilmapiiri kotona oli puhdistunut ja kaikkien, mukaan lukien perheen äidin, mielestä oli kuin kotiin olisi saatu lisää happea ja hengittäminen oli helpompaa. Eli yksi ihminen voi tyranisoida koko perhettä, niin kuin miehesi kotona on ollut.

Olette kuitenkin onnellisessa asemassa siinä, että tiedostatte ongelman juuren ja teillä riittää vielä rakkautta. Jos tilanne jatkuisi tuollaisena pitkään, saattaisi käydä niin, että sinä turtuisit ja muuttuisit samanlaiseksi itkeväksi marttyyriksi (?), kuin mitä anoppisi on. Näin henkinen perintö ja kasvatus mallit siirtyisi omiin lapsiinne.

Tiedän, että perityt käytösmallit voi katkaista, eikä kulkea vanhempien jalanjäljissä.
Uskoisin että myös miehelläsi on vaikeaa ja hän on kauhistunut väkivallasta jota sinuun käytti.
Itse uskoisin, monen muun tavoin lähteväni ensimmäisen kerran jälkeen, mutta asioilla on tässä(kin) tapauksessa niin monta puolta, ettei ratkaisukaan ole yksinkertainen, saati sitten helppo.

Olisiko teillä mahdollisuutta pitää paria päivää vapaata töistä, jotta saisitte mahdollisimman pian tilaisuuden alkaa purkamaan vyyhtiä joka nyt on käsissänne? Jos ei muuten, niin haette vaikka sairauslomaa, sillä perhe ja sen tulevaisuus on nyt tärkeysjärjestyksessä numerona 1.

 

[Tyhjä]

Ohoh, olen vaihdellut nimimerkkiänikin välillä... lahopää :/

En oikeasti tiedä kuinka pitkälle mies tiedostaa ongelman alkulähteen vai tiedostaakokaan hän mitään ongelmaa kunnolla. Hän on ollut jotenkin niin vanhempiensa talutusnuorassa ja välillä vieläkin minusta tuntuu kuin olisin "se ulkopuolinen paha" joka särki perheidyllin, kehdonryöstäjä joka vei mamman pienen 27-vuotiaan umpusen. Ja umpunen itsekin tästä jotenkin kärsii. Pahinta varmaan on, että hän kokee jotenkin olevansa kahden tulen välissä koska minä en ole voinut hyväksyä hänen vanhempiensa tapaa puuttua elämäämme ja olen asettanut niitä rajoja -ja hän taas on pelännyt vanhempiensa loukkaamista "koska muuten äiti itkee". Ei ole kauaakaan kun hän sanoi, että minä vain haluan nähdä pahaa asioissa kun en ollut oikein pitänyt eräästä hänen äitinsä omasta mielestäni ilkeämielisestä kommentista. Oikeasti olen saanut todella ala-arvoisia kommentteja osakseni matkan varrella ja olen ollut ylpeä itsestäni siinä että olen pystynyt käsittelemään ne ja antamaan lapsillemme mahdollisuuden luoda oman suhteen isovanhempiinsa siitä huolimatta mitä sisimmässäni itse heistä ajattelen. Olen siis monta kertaa koonnut itseni ja "aloittanut puhtaalta pöydältä" heidän kanssaan ja aina vähän aikaa on mennyt hyvin.

Joskus kun mieheni käyttäytyi esikoistamme kohtaan mielestäni henkisesti julmasti, kysyin häneltä tekikö heidän isänsä siten hänelle hänen ollessaan pieni (tarkoituksenani herätellä miettimään mille se lapsesta tuntuu) hän raivostui ja sanoi että hänen isänsä ei liity näihin asioihin mitenkään. En tiedä onko isä ollut väkivaltainen, aika dominoivia ovat kumpikin vanhempi ja isällä alkoholiongelma joka on jonkinlainen tabu ja silti pätevä selitys melkein mihin tahansa edesottamukseen.

Kirjoituksissani ei taida olla enää päätä eikä häntää kun pörrää niin paljon ajatuksia päässä. Ajattelen jo sitäkin myllytystä mikä syntyisi erotilanteessa, kuinka minä olisin taas se kaiken pahan alku ja juuri jota olisi pitänyt tajuta vaan kovempaa kuristaa. Semmoisessa tilanteessa on työ pitää päänsä pystyssä ja sen ajatteleminen ahdistaa. Ja kun on nuo pienet lapset joiden etua yritän nyt tässä hahmottaa itselleni, he ovat syyttömiä tähän kaikkeen.

 

[Kardin]

[quote="
Jotenkin sinun kommentistasi kuitenkin tulee sellainen olo, että miehen teko oli jotenkin oikeutettua ja sitä vastaan sydämeni sotii. Et tietty talsi minun saappaissani etkä voi asemaani samaistua, mutta haluaisitko itse tulla vaiennetuksi väkivalloin? Olemmeko kulkemassa tietä jota edetessä saan vastata vain kun kysytään ja niitä kysymyksiäkin tulee harvakseltaan? [/quote]


Ei ole oikeutettu eikä puolusteltavissa. En halua tulla vaiennetuksi väkivallalla enkä verbaalisesti. (Olen mies enkä ole koskaan lyönyt ketään enkä ole erityisen paha suustanikaan.) Ikävä jos sellainen puolustelumaku jäi, koska ei ollut alkuperäinen ajatus.

Kuten keskustelu ja kommentit myöhemmin laajenivat, minustakin on parempi katsoa koko tapatumaketju kuin sen onneton lopputulos ja miettiä, mitä sille miehesi ahdingolle voisi tehdä. Normaalia ei ole se, että jonkun perheenjäsenen pulma vie hengitystilan muilta. Se on pitkän päälle kestämätöntä. Päävastuu on tietysti sillä, jonka tunteet sotkevat ajatuksia ja käytöstä. On melko toivotonta, jos hän näkee syn vain muissa.