Mikä mulla on!? (Parisuhdeavautuminen)

[astrolabe]

[QUOTE="aloittaja";26635055]Voi että, miks mä oon näin kokematon tässä elämässä! Mä en vaan tiedä, kuinka paljon suhteelta voi odottaa. Mä oon aatellu, että jo tavallisella empatialla pärjäisi, jos toinen kertoo jostakin omista vaikeista kokemuksistaan. Että voisi kommentoida vaikka että "on ollut varmasti todella rankkaa ja oon tosi ylpeä susta, miten hyvin oot selvinnyt". Mutta kun ei mies osaa kommentoida noin. Joskus mietinkin, onko mieheni epäempaattinen.

Tosissaan paljolti mun ongelmat johtuu kokemattomuudestani. Mutta jos nyt lähden laukkaamaan sen hurjan nuoruuden perään, jota mulla ei ollut, niin mitäpä jos iskeekin katumus?[/QUOTE]

Empatia käsittääkseni terminä tarkoittaa sitä, että toinen myötäelää, koska on itse kokenut saman. Jos miehesi ei ole kokenut samaa, on empatia mahdoton. Mies voi hyvinkin olla vaivaantunut ja sanaton kertoessasi rankasta lapsuudesta. Voihan hänkin miettiä, ettei tiedä mitä sanoisi sinulle, mitä odotat häneltä vastavuoroisesti?

Katumus voi iskeä siitäkin, että jäi haaleaan suhteeseen. Itsesi on nyt mietittävä, mitä teet.

 

["aloittaja"]

Siis tähän nykyiseen.

Ite pitäisin kaikkein pahimman luokan loukkauksena parisuhteessa, jos mies yksikseen vatvoisi suhteesta lähtemistä alituiseen kuitenkaan jakamatta tunteitaan kanssani. Etteikö se sin sitoutumattomuus sitten johda joku kerta esim. sopivasti humalatilassa siihen, että kokeilet vierasta.

Miehelläs on varmuus, eikä vissiin ees tiedä omasta epävarmuudestas? Nainen, meillä on yksi elämä. Kunnioita sen verran itteäs ja kumppanias, että kun lupaudut yhteiseen elämään, on kumppani ainut, jota voit siihen rinnalles kuvitella.

:'(
Tilannehan on se, etten juo ikinä, joten noin ei pääsisi tapahtumaan. Mutta ymmärrän, mitä tarkoitit. Mieheni kyllä tietää, että olen ollut ajoittain epävarma. Kuitenkaan en tiedä löytäisinkö toista... Mitä jos en löytäisikään?

Mä en millään voi kuvitella onnistuvani keräämään riittävästi rohkeutta. Täydellinen hyppy tuntemattomaan ja epävarmaan. Mahdollisesti tosi yksinäiseen elämään, kiun ei mulla ole paljon kavereitakaan. Mitä jos kaikki hyvät miehet on jo viety? Mitä jos minä en olisi tarpeeksi hyvä kenellekään?

 

["aloittaja"]

Itse kadun sitä että jätin sen miehen kanen kanssa olin parikymppisenä kihloissa 4 vuotta. Sen jälkeen seurustelin yli 10 vuotta erään miehen kanssa, miehen joka paljastui väkivaltaisiseksi vasta kun odotin lastamme. Nyt kaksivuotiaan kapsen vanhempina sitten tappelemme oikeudessa joka pikkuasiastakin. Hän jäin pitkäaikaistyöttömäksi ja minun kiusaamisesta löytyy hänelle sopivasti puuhaa ja yhteiskunta maksaa koko lystin (minä työssäkäyvänä joudun maksamaan omat kuluni)

Niinpä. Juuri tätä pelkään. Kun erosit aikoinaan kihlatustasi, millä tavoin erilaista miestä toivoit hänen tilalleen?

 

["aloittaja"]

Jo nyt, kun kirjoitan tällaista miehen tietämättä, tulee tosi paha mieli. Tulee tunne, etten halua erota. (Silti kuitenkin jossakin sisälläni kaipaan enemmän iloa elämääni.)

 

["vieras"]

Minusta kuulostaa, että teillä on ihan hyvä suhde, täydellistä suhdetta ei olekaan. Sulla on nyt vaan joku kriisi. Hanki itsellesi ja mahdollisesti miehesi kanssa yhteinen harrastus, joka vie ajatukset muualle ja tuo lisää elämäniloa. Vaikeasta menneisyydestä kannattaa puhua joko vertaistukiryhmässä tai ammattiauttajalle, ei se ole elämänkumppanisi tehtävä toimia terapeuttinasi. Toisaalta, jos toivot, että miehesi sanoisi sinulle tietyllä tapaa kertoessasi menneisyydestäsi, niin kerro se miehellesi. Hän ei ole ajatustenlukija eikä välttämättä löydä oikeita sanoja joilla kommentoida.

 

[miten on?]

[QUOTE="aloittaja";26635120]Niinpä. Juuri tätä pelkään. Kun erosit aikoinaan kihlatustasi, millä tavoin erilaista miestä toivoit hänen tilalleen?[/QUOTE]

Kun en toivonut erilaista miestä, halusin asioita vaan eri aikaan kuin hän. Hän halusi naimisiin ja perustaa perheen, minä halusin jatkaa ammattikorkean jälkeen korkeakouluopintoja ja nautiskella helpoista lähdöistä jne. lapsettoman nuoren aikuisen elämästä. Tunsin että minulla ei lolut oikeutta roikuttaa miestä odottamassa vuosikausia, kunnes olisin ehkä joskus sitten valmis naimisiin ja lapsentekoon.

 

["aloittaja"]

[QUOTE="vieras";26635148]Minusta kuulostaa, että teillä on ihan hyvä suhde, täydellistä suhdetta ei olekaan. Sulla on nyt vaan joku kriisi. Hanki itsellesi ja mahdollisesti miehesi kanssa yhteinen harrastus, joka vie ajatukset muualle ja tuo lisää elämäniloa. Vaikeasta menneisyydestä kannattaa puhua joko vertaistukiryhmässä tai ammattiauttajalle, ei se ole elämänkumppanisi tehtävä toimia terapeuttinasi. Toisaalta, jos toivot, että miehesi sanoisi sinulle tietyllä tapaa kertoessasi menneisyydestäsi, niin kerro se miehellesi. Hän ei ole ajatustenlukija eikä välttämättä löydä oikeita sanoja joilla kommentoida.[/QUOTE]

Kirjoitit, että täydellistä suhdetta ei olekaan, mutta silti minulle tulee täällä tunne, että minun pitäisi nimenomaan lähteä etsimään sitä täydellistä suhdetta.

Joku kriisi mulla tosiaan on, mutta on epävarmaa, meneekö se koskaan ohi. Mulla on ollut näitä ajatuksia usemman vuoden, mutta kun ei ole tullut mitään syytä lähteä, en ole lähtynyt. Ainoa syy lähteä olisi nämä pintaan nousevat tyytymättömyyden tunteet. Musta tuntuu, etten salli itseni ajatella, että joku muu mies olisi parempi. Olen näiden viiden vuoden aikana, jonka olemme yhdessä olleet, nähnyt välillä miehiä, joiden voisin kuvitella vastaavan niihin tyhjiöihin, joita nykyisessä suhteessani koen. Silti, jos alan tosissaan miettiä eroa, tulee äkkiä tunne, että olen tekemässä jotain tosi tyhmää, enkä tule koskaan löytämään ketään parempaa. Olen menettänyt iloisuuttani näiden vuosien aikana, koska en saa suhteessani aina vastakaikua spontaaneille hupsutteluilleni.

Joku kysyi aiemmin, mitä toivon mieheltä, ja vastasinkin jo siihen. Jos eroaisin, luulen, että miesvalikoima jäisi hyvin pieneksi jo siksi, että miehen pitäisi olla lähes raitis (sulkee heti noin 85% miehistä pois), eli kaljan tai pari voisi ottaa kerran kuussa, mutta ei joisi koskaan kunnon humalaan. Ja toinen, mikä tekee valikoimasta hyvin suppean on se, että en syö lihaa, joten jos (kun) haluaisimme syödä kotona samaa ruokaa, miehen pitäisi olla halukas syömään kotona kasvisruokaa. Muuten saisi tietty syödä sekaruokaa. Ja tähän vielä yhdistettynä se, etten hae kuitenkaan mitään vegaani-ideologiaa harjoittavaa miestä, niin... Niin, miltä kuulostaa? Eikös kuulostakin siltä, ettei tuollaista miestä löytyisi (toista sellaista, nykyiseni täyttää nuo kriteerit).

Ja hei, nyt haluan kommentoida siihenkin, kun joku vastasi minulle, ettei miestä haeta mikään kriteerilista kourassa vaan että sen sitten tuntee, kun se osuu kohdalle, niin olen kanssani samaa mieltä. Tuossa yllä nyt kuitenkin oli pari kriteeriä, jotka jollain tavalla pitäisi täyttää ihan käytännön syistäkin.

Jotenkin musta tuntuu, että ihmisen perusasenne ratkaisee parisuhteessa tosi paljon. Toiset vaan on luonnostaan "ihanaa, olen niin kiitollinen" -tyyppjä.

 

["vieras"]

[QUOTE="aloittaja";26634849]Haluaisin sitä se oikea -tunnetta. Haluaisin, että mies olisi ehkä vähän rennompi kuin nykyiseni, saisi minut nauramaan enemmän. Ja että ymmärtäisi paremmin mun taustoja. Vakea selittää, mutta siis mun vanhemmat on eronnu ja meillä on ollut perheessä alkoholismia kun oli pieni, ja mun kontakti omaan isääni on jäänyt vähäisemmäksi kuin oisin toivonut. Tämän tyyppisistä kipeistä jutuista haluaisin voida keskustella muullakin tasolla kuin nykyisen mieheni kanssa. Hän kun ei osaa näihin asioihin juuri sanoa muuta kuin että ei tiedä millaista mulla on ollut, koska itellään ei ole ollut tuollaista.[/QUOTE]
Tuo on ehkä vähän vaarallinen ajattelutapa. Jos on käsittelemättömiä ongelmia, niin ne pitää hoitaa muualla ja sitten voi suht koht eheänä olla suhteessa eikä tarvitse siltä toiselta sellaista ymmärtämystä. Kumppani ei oikein koskaan saa toimia minkäänlaisena "terapeuttina". Se on liian raskas tie ainakin sille toiselle osapuolelle ja suhde voi omaltakin kohdalta väljähtää ennen pitkää. Jos ottaa itselleen samanlaisen kumppanin, niin saattaa yhtäkkiä huomata, että ei olekaan viehättynyt toisesta oikeasti ihmisenä, vaan haluaa suhteen kautta vaan peilata omia keskeneräisiä tunnekokemuksiaan ja kun asiat alkavat selkenemään, niin toinen alkaa tuntumaan rasitteelta. Positiivisten asioiden kun kuitenkin pitäisi olla suhteessa ensisijalla.

 

[Data]

[QUOTE="aloittaja";26634992]Olen tätäkin miettinyt, että mitä tekisin. Musta tuntuu, että jos saisimme nykyisen mieheni kannsa lapsien niin jäisin sitten siihen ja sulkisin silmäni muilta miehiltä enkä tekisi mitään ihastumisille. Tämä mm. siksi, että haluaisin taata lapsille ehjän perheen, jota mulla ei ollut.

Tarkoititko tuota sitoutumiskammoa sillä, että mua kammottaisi sitoutuminen ylipäätään vai sitoutuminen tähän mieheen? Ite en tiiä.[/QUOTE]

Lasta ei hankita siksi että sitouduttaisiin tai ei ainakaan pitäisi. Minusta lapsi tulisi hankkia vasta kun on selvää että haluaa viettää toisen kanssa loppuelämän.

Selvitä ensin asia itsellesi. Jos vaikka tosiaan tuletkin siihen tulokseen että mies ei ollutkaan oikea vaikka 5 tai 10 vuoden päästä? Riittäviä löytyy vaikka kuinka, mutta kun se oikea tulee vastaan niin silloin ei ole epäilyksiä.

 

["aloittaja"]

Lasta ei hankita siksi että sitouduttaisiin tai ei ainakaan pitäisi. Minusta lapsi tulisi hankkia vasta kun on selvää että haluaa viettää toisen kanssa loppuelämän.

Selvitä ensin asia itsellesi. Jos vaikka tosiaan tuletkin siihen tulokseen että mies ei ollutkaan oikea vaikka 5 tai 10 vuoden päästä? Riittäviä löytyy vaikka kuinka, mutta kun se oikea tulee vastaan niin silloin ei ole epäilyksiä.

Eli ehdotatko eroa? Kuitenkin, jos se oikea tulee vastaan vasta 10 vuoden kuluttua, on jo melkoinen kiire saada lapsia. Miten sellaista asiaa, kuin mahdollisuus saada lapsia, voi riskeerata? Tiedän muutaman n. 35-vuotiaan naisen, jotka haluaisivat miehen ja lapsen, mutta olen aika varma, että he ovat tyyppeinä sellaisia, etteivät tule haluamaansa löytämään. En kestäisi, jos minulle kävisi niin.

 

["vieras"]

[QUOTE="aloittaja";26635295]Kirjoitit, että täydellistä suhdetta ei olekaan, mutta silti minulle tulee täällä tunne, että minun pitäisi nimenomaan lähteä etsimään sitä täydellistä suhdetta.

Joku kriisi mulla tosiaan on, mutta on epävarmaa, meneekö se koskaan ohi. Mulla on ollut näitä ajatuksia usemman vuoden, mutta kun ei ole tullut mitään syytä lähteä, en ole lähtynyt. Ainoa syy lähteä olisi nämä pintaan nousevat tyytymättömyyden tunteet. Musta tuntuu, etten salli itseni ajatella, että joku muu mies olisi parempi. Olen näiden viiden vuoden aikana, jonka olemme yhdessä olleet, nähnyt välillä miehiä, joiden voisin kuvitella vastaavan niihin tyhjiöihin, joita nykyisessä suhteessani koen. Silti, jos alan tosissaan miettiä eroa, tulee äkkiä tunne, että olen tekemässä jotain tosi tyhmää, enkä tule koskaan löytämään ketään parempaa. Olen menettänyt iloisuuttani näiden vuosien aikana, koska en saa suhteessani aina vastakaikua spontaaneille hupsutteluilleni.

Joku kysyi aiemmin, mitä toivon mieheltä, ja vastasinkin jo siihen. Jos eroaisin, luulen, että miesvalikoima jäisi hyvin pieneksi jo siksi, että miehen pitäisi olla lähes raitis (sulkee heti noin 85% miehistä pois), eli kaljan tai pari voisi ottaa kerran kuussa, mutta ei joisi koskaan kunnon humalaan. Ja toinen, mikä tekee valikoimasta hyvin suppean on se, että en syö lihaa, joten jos (kun) haluaisimme syödä kotona samaa ruokaa, miehen pitäisi olla halukas syömään kotona kasvisruokaa. Muuten saisi tietty syödä sekaruokaa. Ja tähän vielä yhdistettynä se, etten hae kuitenkaan mitään vegaani-ideologiaa harjoittavaa miestä, niin... Niin, miltä kuulostaa? Eikös kuulostakin siltä, ettei tuollaista miestä löytyisi (toista sellaista, nykyiseni täyttää nuo kriteerit).

Ja hei, nyt haluan kommentoida siihenkin, kun joku vastasi minulle, ettei miestä haeta mikään kriteerilista kourassa vaan että sen sitten tuntee, kun se osuu kohdalle, niin olen kanssani samaa mieltä. Tuossa yllä nyt kuitenkin oli pari kriteeriä, jotka jollain tavalla pitäisi täyttää ihan käytännön syistäkin.

Jotenkin musta tuntuu, että ihmisen perusasenne ratkaisee parisuhteessa tosi paljon. Toiset vaan on luonnostaan "ihanaa, olen niin kiitollinen" -tyyppjä.[/QUOTE]

Saahan sitä täydellistä suhdetta etsiä, mutta kahden epätäydellisen ihmisen muodostama suhde harvoin on täydellinen. Kasvissyönti tuskin on ratkaiseva kriteeri, kahta eri ruokaa voi tehdä arjessakin. Kirjoitit, ettet saa suhteessa vastakaikua spontaaneille hupsutteluillesi. Meillä ainakin lasten synnyttyä se on muodostunut eduksi, että mieheni on tasaisempi luonteeltaan kuin minä, hän ei myöskään kyllästy tai hermostu lasten tekemisiin yhtä nopeasti kuin minä tuuliviiriluonteellani.

 

["aloittaja"]

[QUOTE="vieras";26635343]Tuo on ehkä vähän vaarallinen ajattelutapa. Jos on käsittelemättömiä ongelmia, niin ne pitää hoitaa muualla ja sitten voi suht koht eheänä olla suhteessa eikä tarvitse siltä toiselta sellaista ymmärtämystä. Kumppani ei oikein koskaan saa toimia minkäänlaisena "terapeuttina". Se on liian raskas tie ainakin sille toiselle osapuolelle ja suhde voi omaltakin kohdalta väljähtää ennen pitkää. Jos ottaa itselleen samanlaisen kumppanin, niin saattaa yhtäkkiä huomata, että ei olekaan viehättynyt toisesta oikeasti ihmisenä, vaan haluaa suhteen kautta vaan peilata omia keskeneräisiä tunnekokemuksiaan ja kun asiat alkavat selkenemään, niin toinen alkaa tuntumaan rasitteelta. Positiivisten asioiden kun kuitenkin pitäisi olla suhteessa ensisijalla.[/QUOTE]

Kiitos, tässä oli hyviä ajatuksia. Tunnistan kyllä itsekin tuon, että kumppani alkaisi tuntua rasitteelta, kun asiat rupeisivat selkenamään. Enkä edes haluaisi kärsinyttä, kovia kokenutta tai traumatisoitunutta miestä, vaan positiivisen. Mutta kuitenkin sellaisen, jolla olisi melankoliantajua (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan) ja sellainen aito, elämänmaikuinen ote asioihin.

Näitä kirjoittaessani tajuan senkin, miten tässä tulee vain mun näkökulma asioista esille. Mies kuitenkin haluaa tehdä yhdessä asioita ja ehdottaa aika usein yhteistä tekemistä ja ehdotti jopa, että osallistuisimme yhdelle parisuhdekurssille, jonka bongasi lehdestä.

Voin toisaalta kuvitella sen vapauden tunteen, joka eroamisesta tulisi, mutta toisaalta hyvin nopeasti eteen tulisi yksinäisyys ja voi ei ja mitä mä nyt teen ja mitä menin tekemään, kun jätin mun kultasen

Joku kirjoitti, että olisi tosi paha loukkaus parisuhteessa, jos toinen pyörittelisi oman päänsä sisällä lähtöä. Totta, mutta ei ole oikein vaihtoehtoja, kun en halua kenellekään tosielämässäkään tästä mitään puhua.

 

[Data]

[QUOTE="aloittaja";26635424]Eli ehdotatko eroa? Kuitenkin, jos se oikea tulee vastaan vasta 10 vuoden kuluttua, on jo melkoinen kiire saada lapsia. Miten sellaista asiaa, kuin mahdollisuus saada lapsia, voi riskeerata? Tiedän muutaman n. 35-vuotiaan naisen, jotka haluaisivat miehen ja lapsen, mutta olen aika varma, että he ovat tyyppeinä sellaisia, etteivät tule haluamaansa löytämään. En kestäisi, jos minulle kävisi niin.[/QUOTE]

Itse sinä sen päätöksen teet. Eikä minusta ole varmaa, että sen oikean kohtaisi. Luulen että minun ja astrolaben tapaiset jutut ovat kuitenkin harvinaisia, mutta tässä voin olla väärässä.

Minä olin aiemmin aviossa ihan tyytyväisenä, vaikka exäni ei ollutkaan sellainen joka löi minulta jalat alta. Hän piiritti minua aikansa ja minusta hänen kanssaan oli mukavaa. Rakastin kyllä häntä, mutta se tuli yhdessäolon aikana. Astrolaben suhteen minulla ei ollut mitään epäilyksia ja kuten aiemmin sanoin, en hänen suhteensa joutunut miettimään hyviä ja huonoja puolia suhteesta.

 

[One large coffee to go]

Mä vierastan sellaista ajattelua, että voisinko nyt vielä löytää jonkun paremman. Koska kukaan ei ole täydellinen, niin tottakai voit. Ja koska et tuu koskaan tapaamaan kaikkia maailman miehiä, niin voit olla löytämättäkin. Voi myös olla että et ole onnellinen sen paremmankaan miehen kanssa, tai että olet hyvinkin onnellinen yksin. Tällä hetkellä sun on ratkaistava vain tämä nykyistä suhdettasi koskeva epävarmuutesi tai mikä kriisi sulla sitten onkaan menossa.

 

["vieras"]

Tuossa iässä nyt alkaa pikkuhiljaa oppia itsensä vasta tuntemaan, että tietää mitä oikeasti haluaa. Kuulostat onnettomalta suhteessasi joten suosittelen eroamaan, ei tuossa iässä kannata vuosia roikkua ihmisessä, jonka kanssa ei loppuelämää halua hengata. Itse erosin 30-vuotiaana "täydellisestä" suhteesta, kun olisi pitänyt alkaa tehdä lapsia, kun ei vaan tuntunut oikealta. Puoli vuotta erosta se oikea sitten käveli vastaan, nyt takana 5 yhteistä vuotta ja yksi yhteinen lapsi, toinen tulossa. En kadu pätkääkään, että uskalsin lähteä, olisin kuollut sisältä jos olisin jäänyt. Tsemppiä jatkoon, uskalla elää!

 

["aloittaja"]

Mä vierastan sellaista ajattelua, että voisinko nyt vielä löytää jonkun paremman. Koska kukaan ei ole täydellinen, niin tottakai voit. Ja koska et tuu koskaan tapaamaan kaikkia maailman miehiä, niin voit olla löytämättäkin. Voi myös olla että et ole onnellinen sen paremmankaan miehen kanssa, tai että olet hyvinkin onnellinen yksin. Tällä hetkellä sun on ratkaistava vain tämä nykyistä suhdettasi koskeva epävarmuutesi tai mikä kriisi sulla sitten onkaan menossa.

Mä vaan en tiedä, miten tämän epävarmuuden pystyy ratkaisemaan. Ainoa keino olisi sopia miehen kanssa, että asutaan vaikkapa puoli vuotta erossa, ja katsotaan miltä tuntuu ja miltä ruoho siellä toisella puolella näyttää. Mutta eihän tuollaisesta ole enää paluuta.

Onkohan mahdollista, että mä olisin vain hukannut itseni tähän parisuhteeseen? Että jos alkaisin vain tehdä kaikkea vapaasti ja lakkaisin miettimästä meiän suhdetta, niin meidän suhdekin jotenkin elpyisi?

Se kaukosuhde, joka mulla oli 6 vuotta sitten, oli sellaista mieletöntä huumaa. Kun me pidettiin toisiamme kädestä, meiän sydänten syke tuntui mielettömänä jyskytyksenä siellä kämmenten välissä.

Mä vaan en kertakaikkiaan tiedä, mikä mun ns. markkina-arvo sinkkuna olisi. Emmä kuitenkaan mikään mieletön katseiden kerääjä tuolla ulkona liikkuessani ole (vaikka sievä olenkin), koska tykkään käyttää aika käytännöllisiä vaatteita enkä juurikaan arkena laittaudu. Musta tuntuu, että mä en enää ehtisi löytää ketään. Kaikki ikäiseni miehet on kuitenkin jo sitoutuneita.

 

["aloittaja"]

[QUOTE="vieras";26635511]Tuossa iässä nyt alkaa pikkuhiljaa oppia itsensä vasta tuntemaan, että tietää mitä oikeasti haluaa. Kuulostat onnettomalta suhteessasi joten suosittelen eroamaan, ei tuossa iässä kannata vuosia roikkua ihmisessä, jonka kanssa ei loppuelämää halua hengata. Itse erosin 30-vuotiaana "täydellisestä" suhteesta, kun olisi pitänyt alkaa tehdä lapsia, kun ei vaan tuntunut oikealta. Puoli vuotta erosta se oikea sitten käveli vastaan, nyt takana 5 yhteistä vuotta ja yksi yhteinen lapsi, toinen tulossa. En kadu pätkääkään, että uskalsin lähteä, olisin kuollut sisältä jos olisin jäänyt. Tsemppiä jatkoon, uskalla elää! [/QUOTE]

Kiitos. En tiedä, uskaltaisinko elää...
Kun mä katon yhteisiä kuvia meistä näiden vuosien varrelta, mua raastaa sisältä. Tulee kauhee ikävä miestä jo valmiiksi

 

["vieras"]

[QUOTE="aloittaja";26635601]Mä vaan en tiedä, miten tämän epävarmuuden pystyy ratkaisemaan. Ainoa keino olisi sopia miehen kanssa, että asutaan vaikkapa puoli vuotta erossa, ja katsotaan miltä tuntuu ja miltä ruoho siellä toisella puolella näyttää. Mutta eihän tuollaisesta ole enää paluuta.

Onkohan mahdollista, että mä olisin vain hukannut itseni tähän parisuhteeseen? Että jos alkaisin vain tehdä kaikkea vapaasti ja lakkaisin miettimästä meiän suhdetta, niin meidän suhdekin jotenkin elpyisi?

Se kaukosuhde, joka mulla oli 6 vuotta sitten, oli sellaista mieletöntä huumaa. Kun me pidettiin toisiamme kädestä, meiän sydänten syke tuntui mielettömänä jyskytyksenä siellä kämmenten välissä.

Mä vaan en kertakaikkiaan tiedä, mikä mun ns. markkina-arvo sinkkuna olisi. Emmä kuitenkaan mikään mieletön katseiden kerääjä tuolla ulkona liikkuessani ole (vaikka sievä olenkin), koska tykkään käyttää aika käytännöllisiä vaatteita enkä juurikaan arkena laittaudu. Musta tuntuu, että mä en enää ehtisi löytää ketään. Kaikki ikäiseni miehet on kuitenkin jo sitoutuneita.[/QUOTE]

No voi herramunjee, siis mieluummin roikut miehessä, joka ei tunnu siltä oikealta, kuin jäät yksin? Yksinjäämisen pelosta? No huhhuh! Ja itse olin siis 30 kun erosin, eikä ollut lapsia. Mieheni 32, lapseton, itsekin vuosi sitten eronnut. Kyllä se kohtalo johdattaa, jos sille antaa mahdollisuuden. Ja itse olisin kyllä mieluumin jäänyt yksin, kuin jatkanut huonossa parisuhteessa, eihän siinä roikkuessa anna edes muille (niille oikeille) mahdollisuutta!

 

["aloittaja"]

[QUOTE="vieras";26635648]No voi herramunjee, siis mieluummin roikut miehessä, joka ei tunnu siltä oikealta, kuin jäät yksin? Yksinjäämisen pelosta? No huhhuh! Ja itse olin siis 30 kun erosin, eikä ollut lapsia. Mieheni 32, lapseton, itsekin vuosi sitten eronnut. Kyllä se kohtalo johdattaa, jos sille antaa mahdollisuuden. Ja itse olisin kyllä mieluumin jäänyt yksin, kuin jatkanut huonossa parisuhteessa, eihän siinä roikkuessa anna edes muille (niille oikeille) mahdollisuutta![/QUOTE]

Välillä mies tuntuu juuri siltä oikealta. Välillä taas tulee näitä tuntemuksia. Mun mies on turvallinen ja niin haluaisinkin mieheni olevan. Entä jos eroaisin ja löytäisin jonkun todellisen aarteen, ei tämä aarre välttämättä oliskaan 100-prosenttisen luotettava kuten nykyiseni. Ja tunnustan, että nykyinen mieheni on tässä suhteessa minua parempi ihminen, koska ei taatusti kirjoittele nettiin tällaisia mietteitä kuin minä.

 

[astrolabe]

[QUOTE="aloittaja";26635601]Mä vaan en tiedä, miten tämän epävarmuuden pystyy ratkaisemaan. Ainoa keino olisi sopia miehen kanssa, että asutaan vaikkapa puoli vuotta erossa, ja katsotaan miltä tuntuu ja miltä ruoho siellä toisella puolella näyttää. Mutta eihän tuollaisesta ole enää paluuta.

Onkohan mahdollista, että mä olisin vain hukannut itseni tähän parisuhteeseen? Että jos alkaisin vain tehdä kaikkea vapaasti ja lakkaisin miettimästä meiän suhdetta, niin meidän suhdekin jotenkin elpyisi?

Se kaukosuhde, joka mulla oli 6 vuotta sitten, oli sellaista mieletöntä huumaa. Kun me pidettiin toisiamme kädestä, meiän sydänten syke tuntui mielettömänä jyskytyksenä siellä kämmenten välissä.

Mä vaan en kertakaikkiaan tiedä, mikä mun ns. markkina-arvo sinkkuna olisi. Emmä kuitenkaan mikään mieletön katseiden kerääjä tuolla ulkona liikkuessani ole (vaikka sievä olenkin), koska tykkään käyttää aika käytännöllisiä vaatteita enkä juurikaan arkena laittaudu. Musta tuntuu, että mä en enää ehtisi löytää ketään. Kaikki ikäiseni miehet on kuitenkin jo sitoutuneita.[/QUOTE]

Ei kai sillä markkina-arvollakaan ole mitään väliä, jos suhteessa jahkaillen voi huonosti?

Mie olin jo ollut yyhoo liki kymmenen vuotta, kun yhtäkkiä tuli se tapaus, jonka tähden olin valmis muuttamaan elämääni välittömästi ja merkittävästi. Helsingin sinkkuelämä kahden koululaisen kiireisenä äitinä vaihtui ei yhtään vähemmän kiireiseen suurperheen äidin elämään Itä-Suomessa.

Huuma otti ja vei täysin mukaansa. Mutta mitä luulet, voitko sen huuman taikoa esiin nykyisen miehesi kanssa?

 

["vieras"]

minusta teidän suhde kuulostaa ihan hyvältä ja normaalilta. Omakin suhde on ollut alusta alkaen sellasta aika tasasta eikä me mitään sielunkumppaneita olla, mutta rakastetaan toisiamme ja halutaan olla yhdessä. Musta vaikuttaa kanssa siltä, että sulla on nyt vaan jonkunsorttinen kriisi meneillään - olisi sääli heittää suhde menemään sen takia! Suhdekin voi ajan kanssa vähän näivettyä, siksi sitä pitää muistaa myös hoitaa.

Lasta en kuitenkaan alkaisi yrittämään ennen kun suhde tuntuu itsestäsi taas hyvältä!

 

[astrolabe]

[QUOTE="aloittaja";26635625]Kiitos. En tiedä, uskaltaisinko elää...
Kun mä katon yhteisiä kuvia meistä näiden vuosien varrelta, mua raastaa sisältä. Tulee kauhee ikävä miestä jo valmiiksi [/QUOTE]

Voisiko nyt olla niin, että jokin sisäinen ristiriitasi on etsiytynyt eksternaaliseen lokukseen, ts. projisoit omia henkisiä vaikeuksia (esim. aikuistuminen tms.) itsesi ulkopuolelle? Koska on helpompi pohtia vaikka suhteen tilaa kuin kääntää katse itseensä ja miettiä miten SINUN tulisi ITSEÄSI muokata, jotta olisit ITSEESI tyytyväinen?

 

["aloittaja"]

Aaaa... miksi oi miksi olen näin kokematon? Jos eroaisin, vertaisin kuitenkin mahdollisia uusia miehiä tähän nykyiseeni, ja potisin sitten vain ikävää tätä nykyistäni kohtaan. Voiko joku ymmärtää tämän? Kun on oltu monta vuotta yhdessä, on muodostunut paljon yhteisiä juttuja, joita tulee ikävä. Ja uuden ihmisen kanssa pitäisi kaikki rakentaa alusta alkaen.

Voi olla, että jos olisin tavannut nykyiseni huonompien miesten jälkeen, olisin tosi onnellinen tässä suhteessa, kun voisin verrata huonmpiin.

 

[astrolabe]

[QUOTE="aloittaja";26635719]Aaaa... miksi oi miksi olen näin kokematon? Jos eroaisin, vertaisin kuitenkin mahdollisia uusia miehiä tähän nykyiseeni, ja potisin sitten vain ikävää tätä nykyistäni kohtaan. Voiko joku ymmärtää tämän? Kun on oltu monta vuotta yhdessä, on muodostunut paljon yhteisiä juttuja, joita tulee ikävä. Ja uuden ihmisen kanssa pitäisi kaikki rakentaa alusta alkaen.

Voi olla, että jos olisin tavannut nykyiseni huonompien miesten jälkeen, olisin tosi onnellinen tässä suhteessa, kun voisin verrata huonmpiin.[/QUOTE]

Tämä on pötyä. Ei tarvitse maistaa maailman kaikkia ruokalajeja löytääkseen lempparinsa ja jo ensisoinnut kertovat onko biisistä suosikiksi. Ei tarvitse kokea pohjamutia myöten paskoja suhteita voidakseen arvostaa hyvää kumppania rinnallaan.

 

["vieras"]

Minä kyllä arvelisin, että sulla on vaan joku kriisi menossa. En lähtisi eroamaan hyvästä suhteesta sen takia. Mitä jos tuon kaiken pohdiskelun sijasta alkaisit panostamaan nykyiseen parisuhteeseesi? Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Uskon, että löydätte vielä sen huuman yhdessä. Se vaatii vaan vähän yritystä molemmilta.