Toggle sidebar

Mikä mulla on!? (Parisuhdeavautuminen)

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Tuuliviiri"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
Alkuperäinen kirjoittaja astrolabe:
Voisiko nyt olla niin, että jokin sisäinen ristiriitasi on etsiytynyt eksternaaliseen lokukseen, ts. projisoit omia henkisiä vaikeuksia (esim. aikuistuminen tms.) itsesi ulkopuolelle? Koska on helpompi pohtia vaikka suhteen tilaa kuin kääntää katse itseensä ja miettiä miten SINUN tulisi ITSEÄSI muokata, jotta olisit ITSEESI tyytyväinen?
Click to expand...

Voi olla. Aika hyvin luet tilannettani. Välillä nimittäin tajuan, että pidän miestäni tylsänä, mutta kun mietin, niin käyttäydynkin itse tylsemmin kuin mies ja ehdotan vähemmän yhteistä tekemistä kuin mies. Tapaan vähemmän kavereitani kuin mies omiansa. Tämän takia kirjoitinkin tuossa aiemmin, että pitäisikö mun vain alkaa tehdä enemmän asioita eli alkaa itse elää sitä elämää, mitä haluan.
 
[QUOTE="aloittaja";26635777]Tämän takia kirjoitinkin tuossa aiemmin, että pitäisikö mun vain alkaa tehdä enemmän asioita eli alkaa itse elää sitä elämää, mitä haluan.[/QUOTE]

Totta kai sinun pitää. Miten muuten pitäisi toimia?
 
  • Tykkää
Reactions: astrolabe
Alkuperäinen kirjoittaja Data:
Totta kai sinun pitää. Miten muuten pitäisi toimia?
Click to expand...

Tässä kai pelkään sitä, että mien jotenkin jäisi ihan kyydistä, tai että ne jutut joita alkaisin tehdä, oliskin kaikki ihan miehestä irrallaan olevia juttuja eikä lähentäis meitä... No joo, tiedän, että tämä kuulosta vaikka ja ties kuinka tyhmältä, mutta tämäntyyppisiä tunteita asia herättää.
 
En lukenut koko ketjua,mutta itselleni tuli tällainen fiilis:
Ap ei ole alunperin elänyt (osannut elää) täysin sydäntään kuunnellen ja seuraten ja mennyt yhteen ihmisen kanssa, joka ei ole ollut se varsinainen rakkaus.
Jos haluaa elää "täydesti" ja saada paljon elämässä on uskallettava seurata sydäntään ja oltava rohkea. Välillä joutuu hyppäämään ns. tyhjän päälle, mutta saakin huomata että elämä kantaa.
Itse tajusin vuoden naimisissa oltuani, että tämä oli virhe. Tuntuihan se hetken nololta erota, ja mietin kyllä että oishan tää ihan jollainlailla ok liitto, mutta mun sydän kaipas enemmän ja niinpä mä läksin. Ei mennyt kuin 5 kk siitä niin tapasin sen elämäni miehen.
Mutta nää on jokaisen itse mietittävä, että mitä elämältään haluaa ja mitä tuntee. Itse olen rakkauden suhteen tinkimätön. :)
 
  • Tykkää
Reactions: astrolabe
[QUOTE="aloittaja";26635895]Tässä kai pelkään sitä, että mien jotenkin jäisi ihan kyydistä, tai että ne jutut joita alkaisin tehdä, oliskin kaikki ihan miehestä irrallaan olevia juttuja eikä lähentäis meitä... No joo, tiedän, että tämä kuulosta vaikka ja ties kuinka tyhmältä, mutta tämäntyyppisiä tunteita asia herättää.[/QUOTE]

Ei kaikki pariskunnat ole paita ja peppu, voihan se aika erillään myös lähentää?
 
  • Tykkää
Reactions: Data
En ehtinyt lukea koko ketjua, mutta ekojen viestien perusteella ap kuulostaa melkein samalta kuin minä saman ikäisenä. Mulla suhteen kipuilujen aihe oli vähän eri, mutta muuten voisi olla kuin minun kirjoittamaani 10 vuoden takaa. Olin hyvin lähellä eroa, mutta en saanut otettua viimeistä askelta. Sitten kriisimme kärjistyi ja löysimmekin toisemme uudestaan. Vuotta myöhemmin, enkä nytkään, meinaa voida tajuta, että meinasin heittää pois noin mahtavan miehen. Suurin osa suhteen ongelmasta oli oikeasti minun ongelmaani, henkisen kasvamiseni kriisiä ja tuota tunnetta, että "vielä ehtisi vaihtaa".

Nyt 10 vuotta kokeneempana olen todennut, että yksi ihminen harvoin on täydellinen "vastapari" ihan joka asiassa, varsinkin kun me jokainen muutumme. Pitää yrittää löytää mahdollisimman hyvä yhteys, mutta olen myös hyväksynyt,.että oma puoliso ei ihan joka asiassa osaa olla kaikkea mitä minä saatan kaivata. Tarvitsemme myös muita ihmisiä ja heitä kannattaa haalia ympärilleen. Jos mies ei kykene ymmärtämään taustaasi, etsi kavereita/vertaistukea/terapeutti, joka ymmärtää. Näitä vaiheita tulee elämässä, että joku toinen ihminen on parempaa tukea tai seuraa jossain asiassa, mutta ei se silti tarkoita, että puoliso pitäisi vaihtaa.

Ei ole täydellisiä puolisoita läpi elämän: On hyviä ja erinomaisia puolisoita, joiden kanssa on hyvä elää, mutta jokaisessa on puolensa, joiden toivoisimme olevan toisin. Kannattaa oppia hyväksymään tämä, rakastamaan toisen hyviä puolia ja ihmistä sellaisena kuin hän on. Ja olemaan itse vastuussa itsestään. Itse olen huomannut, että kun en odota puolison olevan jotain muuta kuin hän on, hänestä löytyy paljon rikkaampi ja parempi puoli kuin silloin, jos hän joutuu taistelemaan jatkuvasti vaatimusten kanssa olla eri ihminen kuin hän on. Arvosta ja rakasta häntä sellaisena kuin hän on, voit yllättyä.

Kaikkea hyvää ja malttia,

saman kokenut
 
[QUOTE="anna";26635967]En lukenut koko ketjua,mutta itselleni tuli tällainen fiilis:
Ap ei ole alunperin elänyt (osannut elää) täysin sydäntään kuunnellen ja seuraten ja mennyt yhteen ihmisen kanssa, joka ei ole ollut se varsinainen rakkaus.
Jos haluaa elää "täydesti" ja saada paljon elämässä on uskallettava seurata sydäntään ja oltava rohkea. Välillä joutuu hyppäämään ns. tyhjän päälle, mutta saakin huomata että elämä kantaa.
Itse tajusin vuoden naimisissa oltuani, että tämä oli virhe. Tuntuihan se hetken nololta erota, ja mietin kyllä että oishan tää ihan jollainlailla ok liitto, mutta mun sydän kaipas enemmän ja niinpä mä läksin. Ei mennyt kuin 5 kk siitä niin tapasin sen elämäni miehen.
Mutta nää on jokaisen itse mietittävä, että mitä elämältään haluaa ja mitä tuntee. Itse olen rakkauden suhteen tinkimätön. :)[/QUOTE]

Mulle tuli surullinen olo, kun luin tämän. Sellainen olo, että haluan puolustaa meidän suhdetta, enkä mennä rohkeasti, täysillä ja fiiliksellä johonkin epävarmaan kun nyt mulla on jotakin varmaa. Oikeastaan mua piinaa tällaiset onnelliset tarinat sen takia, ettei niistäkään voi tietää, päättyvätkö ne. Moni menee naimisiin, moni ymmärtääkseni sen elämänsä rakkauden, sen oikean kanssa, ja siltikin puolet eroaa.

Millainen oli vuoden avioliittoon johtanut suhteesi? Oliko siinä aluksi sitä oikeaa tuntua? Minkä ikäinen olit erotessasi?

Olisi muuten niin paljon helpompi, jos näkisin kaikki teidät, jotka olette kommentoineet, ihan kasvokkain. Silloin voisi nähdä, minkä tyyppisiä ihmisiä olette ja voisi arvioida näitä kirjoittamianne hyviä pointteja paremmin.
 
Ap, olin muutama vuosi sitten lähes täsmälleen samanlaisessa tilanteessa kuin sinä nyt. Olimme olleet viisi vuotta yhdessä. Suhde tuntui junnaavan paikoillaan, ajattelin etten ikinä pääse elämässä eteenpäin. Mietin olenko sittenkään oikean miehen kanssa ja vatvoin asioita päässäni. Päätin sitten että haluan lapsen. Noh, nyt niitä on siunaantunut jo kolme kappaletta, lisäksi on asuntolaina jne. Ja elämä on oikeastaan ihan mukavaa!

Arki tietysti on joskus tylsää, seksielämässä on hiljaisempia kausia, joskus flirttailen(!) muiden kanssa, mutta nykyinen mies on kuitenkin hyvä, enkä ole ajatellut vaihtaa. Nyt on vaikea kuvitella, mitä se "muu" voisi olla, mitä en nykyisestä suhteestani mukamas saisi. Ei kannata vatvoa loputtomiin. Ja minusta nuo miettimäsi asiat ovat ihan aiheellisia, kuten se että jos todella haluat lapsia niin kannattaako jotain satuprinssiä jäädä odottelemaan.
 
[QUOTE="aloittaja";26636044]Mulle tuli surullinen olo, kun luin tämän. Sellainen olo, että haluan puolustaa meidän suhdetta, enkä mennä rohkeasti, täysillä ja fiiliksellä johonkin epävarmaan kun nyt mulla on jotakin varmaa. Oikeastaan mua piinaa tällaiset onnelliset tarinat sen takia, ettei niistäkään voi tietää, päättyvätkö ne. Moni menee naimisiin, moni ymmärtääkseni sen elämänsä rakkauden, sen oikean kanssa, ja siltikin puolet eroaa.

Millainen oli vuoden avioliittoon johtanut suhteesi? Oliko siinä aluksi sitä oikeaa tuntua? Minkä ikäinen olit erotessasi?

Olisi muuten niin paljon helpompi, jos näkisin kaikki teidät, jotka olette kommentoineet, ihan kasvokkain. Silloin voisi nähdä, minkä tyyppisiä ihmisiä olette ja voisi arvioida näitä kirjoittamianne hyviä pointteja paremmin.[/QUOTE]

EI sun tartte mennäkään minnekään jos et kerran halua. Kerroin vain palasen omasta tarinastani.
Menin siis ekan kerran naimisiin 22-vuotiaana ja eron astuessa voimaan olin 24 v. Seurusteltiin sitä ennen n. 2 v.
Minulla oli ollut aika haastava lapsuus ja koen, että menin naimisiin, vaikka en oikeasti ollut siihen valmis. Rakastin kyllä miestä jollain tasolla, mutta en kokenut yhteyttä oikein missään. Erottiin sitten ihan sovussa ja ystävyys on säilynyt tänne asti.
 
Luin nyt ketjun kokonaan ja ap on kyllä ihan kuin minä 27-vuotiaana. Melkein kuin omaa päiväkirjaansa lukisi. Musta tuntui juuri tuolta, että teki mieli erota, mutta sitten ajatus siitä oli hyvin raastava ja olin pallotellut kriisiäni useammakin vuoden ja ajatus heilui edes takaisin. Jälkikäteen tulkitsen, että se oli juuri sitä, että kriisi oli oikeasti itsessä ja tuska eron ajatuksesta tuli siitä, että oikeasti rakastin miestäni kuitenkin, vaikka en sitä silloin osannut eritellä. Meillä ei myöskään miehen kanssa ollut koskaan mitään suurta alkuhuumaa, eikä oikeastaan sen jälkeenkään. Olemme paremminkin kasvaneet yhteen ja rakkaus on kasvanut vuosien mittaan, kuin tullut yhtäkkisenä huumana.

Olethan ap tietoinen, että rakastuminen/ihastuminen ja rakastaminen tapahtuu ihan eri osissa aivoja ja ovat erilaisia prosessaja aivoissa. Ei suuri huuma välttämättä muutu ollenkaan pitkäkestoiseksi rakkaudeksi, eikä huuman puute estä pitkäkestoisen rakkauden kasvamista. Ja erittäin harvoja tapauksia lukuunottamatta tuo rakastumisvaihe kestää melko lyhyen aikaa, enintään joitain vuosia. Eli vaikka löytäisit kuinka huumaavaan miehen, jonkun vuoden kuluttua tuloksena on joko sellainen tasaisempi rakkaus tai huonolla tuurilla ei rakkautta eikä huumaa.

Anna nyt suhteellesi ja itsellesi vähän aikaa. Menkää sinne parisuhdekurssille ja etsi joku paikka missä voit käsitellä vanhoja traumojasi. Puoli vuotta ei viivästytä merkittävästi uuden miehen "etsimissuunnitelmaasi", mutta antaa sinulle aikaa yrittää rakentaa itseäsi ja nykyistä suhdettasi ja estää sinua ehkä turhaan heittämästä hyvää suhdetta pois. Ja älä tee eropäätöstä ovulaation aikaan, jos se kerran on se hetki kuusta, kun aina tekee mieli erota;-)
 
Nimimerkki "saman kokenut", juuri tuolta minustakin tuntuu, että noin minulle voisi käydä tässä suhteessa. Tuon takia en ole eronnut, koska näen jonkin tuollaisen olevan mahdollista. Uskon tuohon, vaikka se ei olekaan ajan henki. Ajan henki on vaihtaa miestä, jos ei mies heti ja aina tunnu siltä oikealta. Jospa tämänkin suhteen ongelmat ovat suurimmaksi osaksi minun ongelmiani? Minun yksinäisyyttäni ja aikaansaamattomuuttani, häpeääni ja itsetunnon puutetta? Että pitäisi saada uusi valioluokan mies nostamaan itsetuntoani?

Hyvin osuvaa oli myös tuo viimeisessä kappaleessa kirjoittamasi. Minä useinkin toivon mieheltä muuta kuin hän, ja tottakai mies tämän aistii. Mies taas ei koskaan vaadi minua muuttumaan. Onko muilla kokemuksia siitä, että "saat sen mistä luovut"?
 
Sydämeni jotenkin keveni. "saman kokenut", kiitos viestistäsi. Tuntisinpa sut oikeessa elämässä :)

En kuulu edes kirkkoon, mutta katsoinpa kuitenkin kerran TV7:ltä Katso minä luon uutta -nimistä ohjelmaa. Siinä ohjelman miesjuontaja kertoi oman parisuhteensa alkuajoilta tarinan. Hänen silloinen tyttöystävänsä, tuleva vaimonsa, oli rukoillut, että kun tämä mies ei ole sitä, mitä nainen haluaa ja tarvitsee. Jumala oli vastannut, että mies ei _vielä_ ole se mies, mutta hänestä tulee sellainen. No, ei tosiaan sekoteta uskontoa tähän, mutta jotenkin tuo lohdutti mua, että jollakin on ollut samanlainen kokemus. Jäi mulle aika vahvasti mieleen tuo tarina.

Joka kerta, kun me onnistutaan miehen kanssa oikeasti keskustelemaan jostakin ja päästään sellaiseen aitoon yhteyteen, mä huomaan, että meillähän on samanlaisia haaveita, samanlaisia toiveita, samanlaisia pelkoja, me ihaillaan samanlaisia ihmisiä. Viimeksi toissailtana katsottiin yhtä ohjelmaa ja mies sanoi, että haluaisi olla kuin eräs tv:ssä ollut mies, jota me molemmat ihaillaan. Mutta olenko mä vain itse kykenemätön ylläpitämään tota meidän yhteyttä? Karkotanko mä miestä kauemmas toivoessani häneltä jatkuvasti jotakin? Pyydän mieheltä harvoin mitään suoraan, mutta rivien välissä vaadin kuitenkin jotakin muuta.
 
Mullekin tuli sama tunne, että olisi hauska tietää millainen olet oikeasti. Kuulostat niin nuoremmalta minulta, vaikka mulla noi suhdetta kuormittaneet kriiseilyt olivatkin aiheeltaan erilaisia ja taustani erilainen.

Sinusta en tiedä, mutta minä ainakin tavallaan karkoitin miestä kauemmas toivoessani häneltä jotain, juurikin rivien välissä. Ihmisistä löytää parhaan heidät itsensä, kun yrittää kaivaa sitä parasta, eikä keskity tekemään ihmisestä oman haaveen mukaista. Pätee ihan kaikkiin ihmissuhteisiin, ei vain parisuhteisiin. Itse olen vasta ihan viime aikoina kyennyt antamaan periksi, että jotkut asiat eivät miehessä tule olemaan täysin haaveideni mukaisia ja että ratkaisen joitakin asioita toisin. Kauan siihen on mennyt, mutta tuon tajuaminen ja "luovuttaminen" helpotti. Ja hieman yllättäen miehestä on juuri tuon ääneen sanomisen ja asenteen muuttumisen jälkeen alkanut löytymään juuri niitä piirteitä, joita kaipasin, kun hän ei enää yritä keksiä mitä minä häneltä haluaisin. Hieman eri tavalla, mutta ihan yhtä antoisana. Mutta olen alkanut suhtautumaan elämään ja toiseen mielenkiintoisena matkana. En ole vieläkään malttanut lopettaa ihmisten muuttamista, mutta ainakin suhtaudun siihen vähän eri näkökulmasta: Toisen "vahvistamisena", en huonojen piirteiden karsimisena. Tässä on paljon vielä oppimista itsellänikin, mutta minnekäs tässä olisi kiire.

En voi tietty taata, että näin käy kaikilla. Tai varmasti ei käykään. Mutta haluan jakaa oman tarinani, sillä tuntuu, että tällaisia tarinoita harvemmin

En itsekään ole uskonnollinen, mutta kyllä kristinuskon parisuhdekäsityksissä on asioita, joita joskus kannattaa miettiä. Toki on silti suhteita, joista kannattaa erota, en usko loputtomaan venymiseen, mutta sitäkin näkökulmaa kannattaa ajatella.
 
[QUOTE="vieras";26634916]Justhan sinä ensimmäisessä lauseessasi kerrot, että kerran kuussa tulee tunne, että haluan pois suhteesta, kyllä se minulle on aika jatkuvasti haluamista.

Aika tuuliviiri joo, empä haluaisi olla miehesi. Ei olisi kovinkaan ylentävää olla parisuhteessa jossa toinen miettii lähtemistä jatkuvasti.[/QUOTE]


Komppaan tätä kommenttia. Oletko miettinyt asiaa miehesi näkökulmasta. Eikö hän ansaitsisi kumppanikseen sellaisen naisen joka näkee hänessä muutakin tärkeää kuin tuo : liikunnallisuus, juomattomuus ja tupakoimattomuus...Ehkä se parisuhde pitäisi perustaa jollekin hiukan vankemmalle :) Sääliksi käy miestäsi!!!
 
Alkuperäinen kirjoittaja ha ha:
Komppaan tätä kommenttia. Oletko miettinyt asiaa miehesi näkökulmasta. Eikö hän ansaitsisi kumppanikseen sellaisen naisen joka näkee hänessä muutakin tärkeää kuin tuo : liikunnallisuus, juomattomuus ja tupakoimattomuus...Ehkä se parisuhde pitäisi perustaa jollekin hiukan vankemmalle :) Sääliksi käy miestäsi!!!
Click to expand...

En usko, että ihan tosissaan luulet, että perustan suhteen noille asioille, mutta vastaan kuitenkin. Ei suhde tietenkään perustu noille asioille, mutta ne on mulle sellaisia yleisiä reunaehtoja, joita ilman suhde todennäköisesti ei lähtisi alulle. Tiedän, että suhde mieheen, joka ei harrastaisi mitään liikuntaa ja joka joisi alkoholia, alkaisi nyppiä.
 
[QUOTE="aloittaja";26636685]En usko, että ihan tosissaan luulet, että perustan suhteen noille asioille, mutta vastaan kuitenkin. Ei suhde tietenkään perustu noille asioille, mutta ne on mulle sellaisia yleisiä reunaehtoja, joita ilman suhde todennäköisesti ei lähtisi alulle. Tiedän, että suhde mieheen, joka ei harrastaisi mitään liikuntaa ja joka joisi alkoholia, alkaisi nyppiä.[/QUOTE]

Mutta eikö se kunnollinen miehesi silti ansaitsisi vierelleen naisen joka ei joka kuukausi miettisi eroamista :) ?
 
Alkuperäinen kirjoittaja saman kokenut:
Mullekin tuli sama tunne, että olisi hauska tietää millainen olet oikeasti. Kuulostat niin nuoremmalta minulta, vaikka mulla noi suhdetta kuormittaneet kriiseilyt olivatkin aiheeltaan erilaisia ja taustani erilainen.

Sinusta en tiedä, mutta minä ainakin tavallaan karkoitin miestä kauemmas toivoessani häneltä jotain, juurikin rivien välissä. Ihmisistä löytää parhaan heidät itsensä, kun yrittää kaivaa sitä parasta, eikä keskity tekemään ihmisestä oman haaveen mukaista. Pätee ihan kaikkiin ihmissuhteisiin, ei vain parisuhteisiin. Itse olen vasta ihan viime aikoina kyennyt antamaan periksi, että jotkut asiat eivät miehessä tule olemaan täysin haaveideni mukaisia ja että ratkaisen joitakin asioita toisin. Kauan siihen on mennyt, mutta tuon tajuaminen ja "luovuttaminen" helpotti. Ja hieman yllättäen miehestä on juuri tuon ääneen sanomisen ja asenteen muuttumisen jälkeen alkanut löytymään juuri niitä piirteitä, joita kaipasin, kun hän ei enää yritä keksiä mitä minä häneltä haluaisin. Hieman eri tavalla, mutta ihan yhtä antoisana. Mutta olen alkanut suhtautumaan elämään ja toiseen mielenkiintoisena matkana. En ole vieläkään malttanut lopettaa ihmisten muuttamista, mutta ainakin suhtaudun siihen vähän eri näkökulmasta: Toisen "vahvistamisena", en huonojen piirteiden karsimisena. Tässä on paljon vielä oppimista itsellänikin, mutta minnekäs tässä olisi kiire.

En voi tietty taata, että näin käy kaikilla. Tai varmasti ei käykään. Mutta haluan jakaa oman tarinani, sillä tuntuu, että tällaisia tarinoita harvemmin

En itsekään ole uskonnollinen, mutta kyllä kristinuskon parisuhdekäsityksissä on asioita, joita joskus kannattaa miettiä. Toki on silti suhteita, joista kannattaa erota, en usko loputtomaan venymiseen, mutta sitäkin näkökulmaa kannattaa ajatella.
Click to expand...

Täytyy laittaa visusti muistiin tämä ketju ja tulla katsomaan myöhemmin, onko suhteessamme tapahtunut muutosta tuohon suuntaan. :)
 
[QUOTE="aloittaja";26637290]Täytyy laittaa visusti muistiin tämä ketju ja tulla katsomaan myöhemmin, onko suhteessamme tapahtunut muutosta tuohon suuntaan. :)[/QUOTE]

Tuu kertomaan joskus tähän ketjuun, miten sujuu. Mua jäi kiinnostamaan:-)
 
Alkuperäinen kirjoittaja astrolabe:
Empatia käsittääkseni terminä tarkoittaa sitä, että toinen myötäelää, koska on itse kokenut saman. Jos miehesi ei ole kokenut samaa, on empatia mahdoton. Mies voi hyvinkin olla vaivaantunut ja sanaton kertoessasi rankasta lapsuudesta. Voihan hänkin miettiä, ettei tiedä mitä sanoisi sinulle, mitä odotat häneltä vastavuoroisesti?

Katumus voi iskeä siitäkin, että jäi haaleaan suhteeseen. Itsesi on nyt mietittävä, mitä teet.
Click to expand...

ei empatia tarkoita sitä että pitää olla itse kokenut saman!

Emptaia tarkoittaa kykyä eläytyä tosien tunteisiin(huolimatta siitä onko ite kokenut samaa vai ei)
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa