Mikä siinä lapsettomuudessa on niin pirun kamalaa?

[kriisin kokenut]

Mikä olikaan kamalaa asiassa silloin kun se kriisi oli päällä. Kamalinta oli se masennus joka velloi sinussa koko ajan, et jaksanut olla iloinen mistään asiasta. Elämä rytmittyi kalenterin ja kiertojen mukaan, ei siihen juuri mahtunut muuta, se oli kuin sumua. Pettymys ja riittämättömyyden tunne, epäkelvon ja rikkinäisen naiseuden tunne oli musertava joka kuukausi. Tuntui kuin joka kuukausi olisi jotain kuollut. Välillä mietti että enää ei jaksa itkeä, sitten taas kuitenkin kyyneleet tulivat. Parisuhde oli lujilla, sitten tutkimuksissa syy löytyikin miehestä, alkoi asennoituminen ihan uuteen näkökulmaan. Katkeruus alkoi nostaa päätään. Kaikkea tuli mietittyä, hukkaan mennyttä aikaa ja tuskaa. Aikoja jolloin ei uskaltanut mennä mihinkään kun pelkäsi että aina joku ilmoittaa olevansa raskaana ja se tunne joka sydämessä puristaa sen jälkeen on niin mustaa ja rumaa ettei sitä haluaisi tuntea, mutta kun vaan tuntee. Katkeruuden jälkeen alkoi elämän kokoon kokoaminen uudestaan. Parisuhdekriisiä on ollut monenlaista. Muokkautunut olen niin, että en ole enää se nuori tyttö, joka piti kaiksita lapsista, nyt yritän välttää lapsia ja suuntaan kaiken mielenkiintoni kaikkeen muuhun. Ap ei varmaan haluaisi viettää aikaa minunkaan kanssani, en olisi yhtään kiinnostunut hänen lapsistaan ja perhekuvioistaan, puhuisin kuitenkin vain omasta elämästäni missä minulla on aikaa tehdä asioita vaan itselleni.

 

[kokemusta]

Nämä oli hyvin sanottu: "en voi luottaa omaan kehooni, kehoni, minä, olen jollain auttamattomalla tavalla epäkelpo ja -minä lopun. Minä en voi jatkua tulevassa sukupolvessa."

Sama asia kuin se pettymys kun sairastut johonkin vakavaan, pettymys ja epätoivo oman kroman pettämisestä ja kaiken loppumisesta. Sitä lisää aloittajan kaltaisen ajattelijat : rangaistus sinulle kun et saa lasta tai ei se niin kamalaa ole että sinä et lasta saa (heh, olenpa itse niin tyytyväinen kun minun kroppa toimi) Kikkia ei ole tarkoitettu äideiksi (heh itse olen niin hyvä ihminen että minä olen oikeutettu äidiksi). Ylennä itsesi ja alenna kaverisi.

Itselle järkyttävintä oli äitien tunteettomuus lapsettomia kohtaan. Jos teiltä otettaisiin se kullannuppu pois, huomaisitko kuinka paljon puuttuu. Enkä tarkoita että nuppu kuolisi, vaan sinulla ei sitä olisikaan verrattuna siihen että se on. Kuinka paljon lapsi merkitseekään. Tämä kaikki on lapsettomalta pois elämästä.

Vaikka itse lapsettomuus onkin yleissana kaikelle niille asioille mikä sitä aiheuttaa, minusta kyse on sairauteen liittyvästä asiasta ja siitä ylöspääsiminen on raskasta.

Ikuinen valittaja on assia erikseen, mutta niin valittaa äiditkin vauvaajan raskautta, sairastunut oireitaan, varaton rahattomuutta jne. Se kuuluu asiaan, eikä toinen joka ei ole samassa tilanteessa kykene itse täysin asiaa ymmärtämään. Mutta ystävää voi tukea vaikeuksissa.

ps. lapsettomuushoidot menossa, viimeinen hoitokerta tulossa ja epätodelliseltä näyttää onnistuminen, mutta katkeraa minusta ei saa.

 

[---]

Miksi sen lapsen on pakko olla biologinen? Tässä maailmassa kuitenkin lapsen todennäköisesti saa jos vain haluaa, "oma tuotos" se ei välttämättä ole, mutta lapsi kuin lapsi.

Tässä mittakaavassa minäkään en kyllä lapsettomuuden loputonta ruinausta ymmärrä, hetkellinen kriisi se toki on.

 

[Ken guru]

Miksi sen lapsen on pakko olla biologinen? Tässä maailmassa kuitenkin lapsen todennäköisesti saa jos vain haluaa, "oma tuotos" se ei välttämättä ole, mutta lapsi kuin lapsi.

Tässä mittakaavassa minäkään en kyllä lapsettomuuden loputonta ruinausta ymmärrä, hetkellinen kriisi se toki on.

Mietipä nyt jos sinulle olisi sanottu että et saa biologista lasta, mutta kasvata tuo naapurin Liisa.

Eihän se nyt ole mitenkään sama onko se oma vai toisen lapsi. Tottakai on hienoa että on niitäkin jotka adoptoivat, ja pystyvät tuntemaan ehdotonta rakkauta adoptiolasta kohtaan, kaikki siihen ei pysty, eikä tarvitsekaan.

 

[tjaah]

Pitäisikö olla kateellinen tommoisille ihmisille jotka on voineet kasvaa aikuiseksi asti tollaisessa illuusiossa että oma kroppa aina toimii ja omat suunnitelmat aina toteutuu ja sitten voi pettyä ja surra kun niin ei käykään?

Kun oma elämä on ollut sitä että oma kroppa ei ole koskaan ollut luotettava...

 

[Ken guru]

Pitäisikö olla kateellinen tommoisille ihmisille jotka on voineet kasvaa aikuiseksi asti tollaisessa illuusiossa että oma kroppa aina toimii ja omat suunnitelmat aina toteutuu ja sitten voi pettyä ja surra kun niin ei käykään?

Kun oma elämä on ollut sitä että oma kroppa ei ole koskaan ollut luotettava...

Missä määrin ei ole ollut luotettava?

 

[tjaah]

Missä määrin ei ole ollut luotettava?

Elvytetty vauvana (syntynyt keskosena), siitä selvinnyt. Vaikea astma pienenä, siitä löytynyt tasapaino. Aivoverenvuoto alle 20-vuotiaana, jälkiseurausten kanssa eletään.

Olen kyllä onnellinen että olen tässäkin kunnossa. Mutta eihän se itsestään selvää ollut että saisin lastakaan, eikä se tosiaan ihan heti tullutkaan. Ehdin miettiä vaihtoehtoja. Hermojen romahtaminen ei ollut vaihtoehto, adoptio oli, minulle.

Välillä kyllä ihmettelen montaakin asiaa tässä maailmassa.

 

[Ken guru]

Elvytetty vauvana (syntynyt keskosena), siitä selvinnyt. Vaikea astma pienenä, siitä löytynyt tasapaino. Aivoverenvuoto alle 20-vuotiaana, jälkiseurausten kanssa eletään.

Olen kyllä onnellinen että olen tässäkin kunnossa. Mutta eihän se itsestään selvää ollut että saisin lastakaan, eikä se tosiaan ihan heti tullutkaan. Ehdin miettiä vaihtoehtoja. Hermojen romahtaminen ei ollut vaihtoehto, adoptio oli, minulle.

Välillä kyllä ihmettelen montaakin asiaa tässä maailmassa.

Niin, me kaikki eletään eri elämät, ja kullakin meistä on omat kriisimme. Ei siis voi omien kokemusten mukan sanoa miten muiden pitäisi pystyä kriisinsä käsittelemään. Kaikilla kun on ihan eri taustat ja lähtökohdat.

Lapsettomuutta ei muutenkaan oikein voi verrata mihinkään muuhun asiaan. Niin eri alueella kuitenkin liikutaan kun missän muussa asiassa.

Jotkut vaan sitä huolimatta, että heillä on lapsia, pystyvät käsittämään, että minkälaisen yksinäisyyden, tyhjyyden ja epätäydellisen tunteen lapsettomuus voi tuoda elämään. Toiset eivät näköjään pysty ymmärtämään tuota millään. Vaikeaahan se varmasti on jos on lapsia, tai jos ei niitä itse halua.

 

["vieras"]

Nyt on kyllä pakko kommentoida tuonne, kun jotkut mietti, että millaiselle ihmiselle lapsettomuus on todella suuri asia. Joku kirjoitti, että varmaan sellaiselle, joka on tottunut saamaan kaiken. Voin omalta osaltani täysin tyrmätä tuon ajatukseni. Kerronpa miksi minulle lapsettomaksi jääminen olisi ollut todella vaikeaa. Minä olen aina ollut hyvin lapsirakas, tiennyt aina haluavani lapsia ja työskentelen lastena kanssa sekä lasten saaminen on ollut elämäni suurin haave. En kuitenkaan kuvitellut tulevani helposti raskaaksi vaan olin jo valmistautunut ajatukseen, että en niin helposti raskautuisi. Lapsettomuudesta kärsimäni vuodet ovat olleet ajoittain elämäni raskaampia ja minusta tuntuu pahalta ap:n kaltaisten ihmisten kommentit. Minulla on onneksi ollut ihania ystäviä tukenai lapsettomuuskriisin aikana ja nykyään olen erittäin kiitollinen kahdesta tyttärestäni.

 

[Kaiutin]

Niin. Mun mielipiteeni asettuu tuohon ääripäiden valimaastoon. Yleensä biologisen, sosiaalisen ja psykologisen paineen yhdistelmä ajaa pariskunnat siihen pisteeseen, että lapsen saaminen alkaa tuntua välttämättömältä. Monesti unohtuu, mistä tarve oikeastaan tulee. Lapsettomat ajattelevat tilannettaan henkilökohtiasena tragediana, mitä se varmasti onkin. Toisaalta paine lisääntymiseen on kulttuurisidonnaista, ja ydinperheen ideaali ylläpitää ja ruokkii sitä. Niin on siis toimittava, se on oikein, tavoiteltavaa ja sosiaalisesti hyväksyttävää. Vanhemmuus on luontainen status nuorille aikuisille.

Sitten on se psykologinen puoli. Lapsettomuuden tuska on monilta mekanismeiltaan samanlainen kuin tuska mistä tahansa asiasta, joka on hyvin henkilökohtainen mutta koetaan olevan kokonaan oman kontrollin ulottumattomissa. Onnellisuuden ehtona pidetään länsimaisessa kulttuurissa oman onnensa seppyyttä, individualismia, tekojen seurauksia ja valintojen hedelmiä. Jos lapsettomuus ei ole valinta, siitä seuraa kontrollin, itsetunnon ja kasvojen menetys. Kuinka todellista se sitten ulkoapäin tarkasteltuna on, ei ole yksilön tuskan kannalta merkityksellistä. Kyse on onnesta ja toteutumattomasta haaveesta, johon sekoittuu biologinen kyvyttömyys ja itsesyytökset. Tabuaiheen tästä tekee se, että lapsettomuus koskettaa myös rikkaita. Jos se olisi vain köyhien ongelma, ei uskomattoman kalliita lapsettomuusklinikoita edes olisi. Nyt kuitenkin varallisuudesta ja lääketieteestä riippumatta on mahdollista, että biologista lasta ei koskaan saada alulle.

Eri sosioekonomisten ryhmien välillä lapsettomuudessa ei ole merkittäviä eroja, tosin paremmin toimeentulevat toki käyttävät palveluita enemmän. Karkeasti ottaen 30 % ongelmista johtuu naisesta, 30 % miehestä, 30 % jollakin tavalla molemmista ja loput 10 % on niitä, joista ei löydetä koskaan mitään elimellistä vikaa, mutta lasta ei silti kuulu. Henkisesti raskain tilanne on juuri tällä 10 %:lla, jotka eivät oikeastaan koskaan pysty käsittelemään asiaa: hakemaan syytä, syyllisiä ja jatkamaan ehkä vielä joskus eteenpäin. Näissä tilanteissa se epäreiluus ja omien valintojen, toiveiden ja yritysten hyödyttömyys voi kaydä ylivoimaiseksi.

Kyse on ikäänkuin käänteisestä romanssista. jos olet umpirakastunut ja miehesi yhtäkkiä häipyy, paljonko kiinnostaa tuttavien hyväntahtoiset neuvot: "Älä mieti sitä enää" tai "ota uusi mies". Näinköhän se käy?

 

["noo"]

[QUOTE="Ihme ja kumma";27021872]
Ja vielä kaikille tiedoksi että tähän asti minä olen ymmärtänyt ja kuunnellut kaikkia murheellisia lapsettomia, joita tielleni on sattunut. Ja moni on halunnut puhua juuri minulle, mutta heti jos olen ehdottanut jotain muuta, kuin vain loputonta vatvomista, loukkaannutaan.[/QUOTE]

Hämmentävää, että juuri sun kohdalle on sattunut useita murheitaan vatvovia lapsettomia. Voisko olla, että et kumminkaan osaa hirmu kärsivällisesti kuunnella? Tai ettet kestä ottaa vastaan toisen surua? Se voi olla, että ko. ihmiset eivät puhu sinulle parannusehdotuksia saadakseen, vaan jakaakseen surunsa, pelkonsa ja ahdistuksensa. Jos niitä kuuntelee jonkun aikaa, ne usein hellittävät. Tai ainakin kevenevät.

 

["Sateenvarjo"]

Kommentoimatta muuten keskustelua haluan jakaa teille vuosia jatkuneen lapsettomuuden ja vihdoin raskautuneena ja keskenmenon jälkeen päiväkirja merkintäni "Suru sielussa asti" Vieläkin tahtoo vain silmät kostua. Tuossa kirjoituksessa on minun vastaus siihen mikä siinä lapsettomuudessa on niin pirun kamalaa?

 

["noo"]

Onnellisuuden ehtona pidetään länsimaisessa kulttuurissa oman onnensa seppyyttä, individualismia, tekojen seurauksia ja valintojen hedelmiä. Jos lapsettomuus ei ole valinta, siitä seuraa kontrollin, itsetunnon ja kasvojen menetys.

Tässä piilee varmasti osa totuutta. Mutta sen lisäksi lapsen saantiin voi olla syvä biologinen tarve. Itse ainakin päälle 30-vuotiaana lapsettomana (tosin en edelleenkään toivottomana enkä katkerana) naisena tunnen jo ihan fyysisenkin tarpeen saada kantaa jälkeläistä ja huolehtia sellaisesta. Eläin mussa haluaa jatkaa sukua. Se sattuu, kun sitä ei pysty tekemään.

 

[enmuistanikkiä]

Miksi sen lapsen on pakko olla biologinen? Tässä maailmassa kuitenkin lapsen todennäköisesti saa jos vain haluaa, "oma tuotos" se ei välttämättä ole, mutta lapsi kuin lapsi.

Tässä mittakaavassa minäkään en kyllä lapsettomuuden loputonta ruinausta ymmärrä, hetkellinen kriisi se toki on.

Koita nyt jo älytä, etten esim. minä SAA adoptoida!!!!!!



Vittu mua vituttaa tänään (joo vittu) urpot, ketkä ei vaan tajua miltään kannalta lapsettomuutta ja heittelevät naurettavia ja älyvapaita neuvojaan tai kysyvät umpiääliöimäisiä asioita.

Helpotti.

 

[Phoebsi]

On kumminkin tietty ihmistyyppi, joka itse on kuin maailman napa. Koko maailma pyörii tämän ihmisen ympärillä ja kun ei tämmöinen ihminen halutessaan saa lapsia niin se on maailman loppu ja kaikkien muiden syytä! Ystäväni sisko on tätä sorttia, ennen lapsettomuushoitojaan vauvan saamisesta tuli täydellinen pakkomielle ja kaikista lapsellisista tai raskaana olevista ihmisistä pahimpia vihamiehiä.

Nettimaailma tuntuu joskus kuhisevan tällaisia ihmisia, naisia varmaan suurin osa.

Itse olen saanut kärsiä toisten lapsettomuudesta, ja asiasta avauduttuani huomannut, että on muitakin jotka ovat kärsineet. Siis syyttömänä osapuolena. Joskus lapsettomuus on koko suvun tragedia, sellainen tilanne jossa kaikki joutuvat olemaan varpaillaan yhden ihmisen ylitsepääsemättömän surun takia. Minusta sellainen käpertyminen ja toisten vihaaminen on narsistista, sellaista, mitä kenenkään ei pidä sietää.

Nallekarkit ei mene tasan ei, mutta se kellä karkkeja on, saa niistä nauttiakin. Eli minusta lapsettomien pitäisi olla vähemmän herkkänahkaisia - joka ikinen asia ei ole loukkaus teitä kohtaan.

 

["noo"]

Nallekarkit ei mene tasan ei, mutta se kellä karkkeja on, saa niistä nauttiakin. Eli minusta lapsettomien pitäisi olla vähemmän herkkänahkaisia - joka ikinen asia ei ole loukkaus teitä kohtaan.

Toi on ihan totta (tosin muistetaanpas, että on meitä suht tasapainoisiakin lapsettomia ) Mutta tossa kohti me kaikki muut voidaan myös auttaa murheissaan vellovaa: voidaan olla empaattisia ja kuunnella, olla paikalla ja tarjota olkapäätä. Ja silti kertoa myös omasta elämästämme, pelkäämättä että loukkaamme. Ja jos loukkaamme, niin selittämällä että ei ollut tarkoitus. Eli avoimuutta puolin ja toisin!

Murheesta ei aina tartte päästä yli, mutta sen kanssa kannattaa oppia elämään. Siinä matkan varrella ystävät voivat olla avuksi!

 

["noo"]

Pitäisikö olla kateellinen tommoisille ihmisille jotka on voineet kasvaa aikuiseksi asti tollaisessa illuusiossa että oma kroppa aina toimii ja omat suunnitelmat aina toteutuu ja sitten voi pettyä ja surra kun niin ei käykään?

Kun oma elämä on ollut sitä että oma kroppa ei ole koskaan ollut luotettava...

Kyllä se suru lapsettomuudesta voi tulla, vaikka kroppa ei todellakaan olis aina toiminut, ja vaikkei olis ikinä pitänyt lastensaantia itsestään selvänä.