Suurempaa rakkautta ei olekaan kuin vanhemman rakkaus lapseen, ja lapsettomana tästä ei tietenkään pääse osalliseksi. Lapsettomuus on koko elämän mittainen kriisi, josta ei mitenkään ns. voi "päästä yli", vaan se on läsnä hautaan asti. Sinulla ei ole sitä mitä ns. kaikilla muilla, sinä et koskaan saa tuntea lapsen ehdotonta rakkautta vanhempaan, et koskaan auttaa ketään elämän eri tilanteissa "omanasi".
Lapsettomuus siis ole mikään tiettyjä vuosia kestävä kriisi josta pitää voi päästä yli, vaan koko elämän mittainen kriisi, jossa lapsettomuuden tuska nousee aika ajoin voimakkaana esille vaikka elämää kuinka olisi "opetellut elämään lapsettomana". Toisille enemmän, toisille vähemmän. Ja samalla tavalla kuin missä tahansa muussakin kriisissä on erilaisia ajanjaksoja, välillä on hepompaa, välillä vaikeampaa. Ei kukaan ulkopuolinen voi päättää milloin toisella pitäisi voida olla helpompaa, milloin sen toisen pitäisi pystyä elämään tuntematta syvää tuskaa joka hallitsee sen hetkistä elämää. Varsinkin niinä nuoruuden vuosina jollon on vielä mahdollista saada lapsia sitä kuitenkin elättelee toiveita omasta lapsesta. Tuossa on lähes mahdoton "alkaa elämään muuta elämää".
Minulle elämä olisi tyhjää ilman lapsia, eikä kenenkään toisen lapsen "kaitseminen" ajaisi samaa asiaa kuin oman lapsen kasvattaminen. Voiko maailmassa olla mitään parempaa kuin saada tuntea ja antaa ehdotonta rakkautta, ja tuntea että on valmis tekemään jonkun puolesta mitä tahansa?
Usein lapsettomat naiset tuntevat vielä itsensä jotenkin vajaiksi, niin etteivät ole ns. naisia isolla N:llä, vaan jotenkin huonompia kuin muut. Vaikka sen tietäisikin ettei lapsettomuus ole oma vika, ja että on muitakin lapsettomia, ei se poista sitä omaa tuntemusta mitenkään. Samalla tavalla kun toisen lottovoitto ei muuta köyhän tuskaa mihinkään suuntaan, vaan köyhä on edellen köyhä, ja vatsaan sattuu kun on nälkä.
Vaikeahan tällaista on selittää. Kaikkien lapsellisten pitäisi vaan osata kuvitella oma elämänsä ilman niitä lapsia, miltä se tuntuisi kun vuodesta toiseen jatkaisi vain sitä teini-tyyppistä elämää, pääsemättä koskaan perustamaan "oikeaa" perhettä. Ja tottakai kaikki perheet ovat yhtälailla oikeita, mutta lapsettomalla on usein sellainen tyhjyyden tunne, kolo elämässä, eikä sitä täytä kissat, koirat tai naapurin lapsetkaan.
Mutta tottakai, samalla tavalla kun että jos on lapsia, tai on lapseton, pitäisi pystyä kuitenkin ajattelemaan että kaikelle keskustelulle on aikansa, paikkansa, ja rajansa. Ei voi olettaa kumpaankaan suuntaan että muut ihmiset jaksaisivat elää vain sitä sinun iloasi, tai sinun suruasi.
Minä olen nyt n. viimeisilläni raskaana, ja tietoisesti keskityn siihen, että puhumme vain jonkin aikaa raskaudestani, ja keskitymme yhtälailla, tai enemmänkin ystävieni elämiin, iloihin ja suruihin. Varsinkin lapsettomien kohdalla olen erityisen tarkka kuinka paljon aikaa laitan vauvastani puhumiseen. Kaikki ystäväni ovat olleet kyllä todella mukana tässä, mutta ei tästä kauaa ole kun yksi ystäväni sanoi että on ärsyttävää kun työkaverinsa ei puhu mistään muusta kuin lapsestaan. Jo kouluikäisestä siis. Ketään ei oikeasti kiinnosta kenenkään toisen lapsi niin paljoa. No, ehkä isovanhempia jne.
Vaikeita asioita, ja isoja joten vaikka sitä ymmärrystä ei ihan löytyisikään, kannattaa kuitenkin yrittää ajatella että on pienempi harmi itseelleen kuunnella toisen tuskaa, kuin sille toiselle tuntea sitä.
