Mikä tekee ihmisestä heikon?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Helppo elämä?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
H

Helppo elämä?

Vieras
Anteeksi harmauteni, olen vasta pari viikkoa aktiivisemmin seurannut palstaa, enkä ole vielä rekisteröitynyt.
Näinä päivinä, kun olen palstaa lukenut, on pistänyt silmään, miten paljon ihmiset kärsivät asioista, joille voisi ihan itse tehdä jotain. Joku on liian lihava, joku potee syyllisyyttä epäsiisteydestä tai tupakoinnista raskausaikana, jollain on juoppo ja/tai väkivaltainen mies jne jne...
Miksi ei voi vain päättää, että nyt riitti, ja toimia. Varsinkin, jos kyse on asiasta, joka vaikuttaa myös lapseen. Itse en voisi antaa itselleni anteeksi, jos tietoisesti vaarantaisin lapseni terveyden tavalla tai toisella.
Olen joskus laihduttanut liki 30 kg ja olen lopettanut tupakanpolton. Väkivaltaista miestä ei ole ollut, mutta en keksi yhtään syytä, miksi sellaisen kanssa suostuisin elämään.
Onko se vaan se paljon puhuttu huono itsetunto vai mikä, ettei usko pystyvänsä johonkin?
En ymmärrä.
 
Joskus ihmisellä ei ole niitä voimia siihen muutokseen Juuri Sillä Hetkellä.

Sitten kun niitä voimia on enemmän, se pystyy päättämään asioita ja pitämään niistä päätöksistä kiinni.

Mutta huono itsetuntokin on yksi, se turvallisuuden tunne minkä se luo. Sitä ei ehkä ymmärrä, jos on hyvä itsetunto. Mutta jos ihminen elää niin, että ajattelee vaikka ettei kukaan pidä minusta koska olen ruma ja lihava ja epäsiisti, niin sillä on todella korkea kynnys tehdä niille asioille mitään. Koska jos se ei olisi enää ruma, lihava ja epäsiisti, ja kukaan ei silti tykkäisi (=tuntuisi siltä, ettei tykkäsi) niin vaihtoehdoksi jää vain sen, että ne ei tykkää siksi, että on jotenkin muuten viallinen. On jotenkin turvallisempaa olla siellä niiden suojamuurien takana piilossa.

 
Alkuperäinen kirjoittaja tuuti08:
ei se aina oo niin helppoo naps vaan tehä niin.

Niin miksi ei? Jos jotain päättää, niin mikä estää päätöstä toteuttamasta? Vai onko ne samat ihmiset niitä, jotka antaa uhmaikäisellekin kaiken periksi? Kun ei vaan viitsi ponnistella saavuttaakseen jotain? Ja kuitenkin tilanne muuttuu ajan myötä vain pahemmaksi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Niin miksi ei? Jos jotain päättää, niin mikä estää päätöstä toteuttamasta? Vai onko ne samat ihmiset niitä, jotka antaa uhmaikäisellekin kaiken periksi? Kun ei vaan viitsi ponnistella saavuttaakseen jotain? Ja kuitenkin tilanne muuttuu ajan myötä vain pahemmaksi.

Pystytkö sä ymmärtämään, että on olemassa ihmisiä joilla ei ole niitä voimavaroja tai resursseja ponnisteluun tai saavuttamiseen? Ne tarvitsee ensin apua, siihen että saa sen isoimman perusongelman kuntoon, oli se sitten vaikka puolison menetys tai lapsen vaikea sairaus tai loukkaantuminen onnettomuudessa, tai mitä milloinkin. Ja sitten kun niillä ei mene enää kaikki voimat siihen sinnittelyyn hengissä seuraavaan päivään, ne pystyy ponnistelemaan isompienkin asioiden eteen, tekemään päätöksiä ja toimimaan niiden eteen.
 
Jotkut ihmiset on vaan jo luonteeltaan paljon heikompia ja apua enemmän kaipaavia kuin toiset, kasvatus on myös yksi jolla voidaan vaikuttaa henkilön heikkouteen tai vahvuuteen.

Usein nämä tapaukset kun ihminen ei pysty lähtemään vaikka väkivaltaisesta suhteesta niin tilanteet on muodostuneet monesta tekijästä, voi olla lapsuudessa opittu parisuhteen malli ettei edes koe että suhteessa pahemmin vikaa, itsetunto on potkittu alas vuosien varrella ja tuntuu ettei kykene mihinkään. Muutokset on toisille meistä todella hankalia kohdata, mielummin pysytellään huonossa parisuhteessa kuin hypätään pääedellä tuntemattomaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja siperia:
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Niin miksi ei? Jos jotain päättää, niin mikä estää päätöstä toteuttamasta? Vai onko ne samat ihmiset niitä, jotka antaa uhmaikäisellekin kaiken periksi? Kun ei vaan viitsi ponnistella saavuttaakseen jotain? Ja kuitenkin tilanne muuttuu ajan myötä vain pahemmaksi.

Pystytkö sä ymmärtämään, että on olemassa ihmisiä joilla ei ole niitä voimavaroja tai resursseja ponnisteluun tai saavuttamiseen? Ne tarvitsee ensin apua, siihen että saa sen isoimman perusongelman kuntoon, oli se sitten vaikka puolison menetys tai lapsen vaikea sairaus tai loukkaantuminen onnettomuudessa, tai mitä milloinkin. Ja sitten kun niillä ei mene enää kaikki voimat siihen sinnittelyyn hengissä seuraavaan päivään, ne pystyy ponnistelemaan isompienkin asioiden eteen, tekemään päätöksiä ja toimimaan niiden eteen.

Voin toki ymmärtää, että esim. masennus varmaan lamauttaa pahimmillaan koko toimintakyvyn. Silloin siihen pitää hakea hoitoa. En ajatellut ihan tuommoisia asioita aloituksessani, vaan ihan "normaalien" ihmisten arkipäiväistä rutinaa.
Toisaalta, jos lapseni olisi vakavasti sairas, sitä suuremmalla syyllä keskittyisin oleelliseen, enkä katselisi juoppoa ukkoa lisäksi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Toisaalta, jos lapseni olisi vakavasti sairas, sitä suuremmalla syyllä keskittyisin oleelliseen, enkä katselisi juoppoa ukkoa lisäksi.

No mutta jos se sairaan lapsen äiti on vaikka lihava ja epäsiisti, ja huonokuntoinen ja vaikka kulahtanut. Tai sen koti on koko ajan sekaisin. Tai se ei jaksa harrastaa tai tehdä mitään. Sillä ei ehkä riitä voimavaroja siihen, että se ottais itseään niskasta kiinni ja alkais pyrkimään tavoitteisiinsa, vaan se käyttää ne voimavaransa vaikka siihen lapseensa, joka siinä vaiheessa on se oleellinen, vaikka sitä ehkä vituttaa se, että koti on sekaisin ja tukka huonosti, naama kulahtanut ja vaatteet kiristää.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Millipidetär:
Jotkut ihmiset on vaan jo luonteeltaan paljon heikompia ja apua enemmän kaipaavia kuin toiset, kasvatus on myös yksi jolla voidaan vaikuttaa henkilön heikkouteen tai vahvuuteen.

Usein nämä tapaukset kun ihminen ei pysty lähtemään vaikka väkivaltaisesta suhteesta niin tilanteet on muodostuneet monesta tekijästä, voi olla lapsuudessa opittu parisuhteen malli ettei edes koe että suhteessa pahemmin vikaa, itsetunto on potkittu alas vuosien varrella ja tuntuu ettei kykene mihinkään. Muutokset on toisille meistä todella hankalia kohdata, mielummin pysytellään huonossa parisuhteessa kuin hypätään pääedellä tuntemattomaan.

Ja sitten sitä ongelmaa siirretään sukupolvelta toiselle, kun ei ymmärretä katkaista kierrettä. Kamalaa niille lapsille, jotka kärsivät. Varsinkin, kun usein se on kuitenkin ihan tietoista.
 
Alkuperäinen kirjoittaja siperia:
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Toisaalta, jos lapseni olisi vakavasti sairas, sitä suuremmalla syyllä keskittyisin oleelliseen, enkä katselisi juoppoa ukkoa lisäksi.

No mutta jos se sairaan lapsen äiti on vaikka lihava ja epäsiisti, ja huonokuntoinen ja vaikka kulahtanut. Tai sen koti on koko ajan sekaisin. Tai se ei jaksa harrastaa tai tehdä mitään. Sillä ei ehkä riitä voimavaroja siihen, että se ottais itseään niskasta kiinni ja alkais pyrkimään tavoitteisiinsa, vaan se käyttää ne voimavaransa vaikka siihen lapseensa, joka siinä vaiheessa on se oleellinen, vaikka sitä ehkä vituttaa se, että koti on sekaisin ja tukka huonosti, naama kulahtanut ja vaatteet kiristää.

Sitä äitiä tuskin niin suunnattomasti haittaa, jos koti on vähän epäsiisti. Koska silloin on varmasti tavoitteena saada lapsi mahdollisimman hyvin hoidettua. Aloituksessa lienee kyse siitä, mitä tavoitteita ihmiset itselleen asettavat, mutta eivät pääse niihin syystä tai toisesta. Ulkonäkö vs lapsen terveys = itse en enää valittaisi ulkonäöstä.
 
Mun vanhemmat hoki mulle jo lapsesta asti miten typerä ja huono olen (osoittivat sen myös mm. väkivallalla). Ei siinä paljon ole enää itsetuntoa jäljellä, vaikka yrittää kuinka "skarpata ja tsempata". Esim. halusin mennä lukioon yläasteen jälkeen, mutta äitini iskosti päähäni, kuinka näin tyhmän tytön paikka on korkeintaan ammattikoulussa. Persoonakin vaikuttaa toki asiaan, mutta kyllä mun heikkous on kehittynyt vastoinkäymisten myötä. Kun sitten en ole uskonut itseeni lainkaan, niin en tietenkään ole onnistunutkaan vaan ikään kuin vahvistanut koko ajan sitä, että olen heikko luuseri -> esim. en lukenut kokeisiin, koska ajattelin, että olen niin surkea, etten voisi kuitenkaan pärjätä. Ymmärsiköhän kukaan mitä ajan takaa?
 
Alkuperäinen kirjoittaja siperia:
Mutta huono itsetuntokin on yksi, se turvallisuuden tunne minkä se luo. Sitä ei ehkä ymmärrä, jos on hyvä itsetunto. Mutta jos ihminen elää niin, että ajattelee vaikka ettei kukaan pidä minusta koska olen ruma ja lihava ja epäsiisti, niin sillä on todella korkea kynnys tehdä niille asioille mitään. Koska jos se ei olisi enää ruma, lihava ja epäsiisti, ja kukaan ei silti tykkäisi (=tuntuisi siltä, ettei tykkäsi) niin vaihtoehdoksi jää vain sen, että ne ei tykkää siksi, että on jotenkin muuten viallinen. On jotenkin turvallisempaa olla siellä niiden suojamuurien takana piilossa.
Tämä on todennäköisesti aivan olennainen pointti siinä, miksi ihmiset eivät "tartu itseään niskasta" ja tee asioille jotakin. Tuttu on turvallista, vaikka se olisi huonoakin.

Jos ihminen on rakentanut tiedostamattaan koko identiteettinsä sen varaan, että on jotakin -- vaikka että on ruma ja lihava -- niin vaatii todella paljon rohkeutta ja voimia lähteä tietoisesti ja tarkoituksellisesti murtamaan tuota tuttua ja turvallista identiteettiä ja minäkuvaa. Harvalta ihmiseltä löytyy niin paljon voimavaroja ja rohkeutta, mitä vanhan negatiivisen identiteetin ja minäkuvan korvaaminen uudella vaatii.
 
Mä en koskaan antaisi itteni lihota ylipainoiseksi, mutta elin väkivaltaisessa suhteessa melkein vuoden. Joillekin ihmisille jotkut asiat ovat vaikeita, toiset eivät. Jäin suhteeseen, koska minulla on huono itsetunto enkä koe ansaitsevani parempaa. Tämä juontaa juurensa lapsuuteeni... Ylipainon suhteen minulla taas ei ole mitään ongelmaa; minun ei tee tiukkaa syödä terveellisesti tai harrastaa liikuntaa. En oikein tiedä miksi näin on.

Liian väsy, mun kirjoittelu ei oikein jäsenny oikein, höpisen vaa...

Suhteesta oli vaikea lähteä muutamasta eri syystä. Ensinnäkin en tajunnut kuinka alas olimme vajonneet. En suostunut uskomaan mitä kaikkea mies teki ja sanoi. Toiseksi, pelkäsin että jään yksin. Jotenkin luulin olevani onnellisempi huonossa parisuhteessa kun yksin. Pelko ei ollut mitenkään loogista. Kolmanneksi, en voinut kuvitella että kuitenkaan löytäisin ketään parempaa tai että kukaan mua minua huolisi.

Silti tiesin, että sen on pakko loppua. Raskauteni puolessa välissä alkoi väkivalta olemaan lapsellenikin todellinen uhka. Silloin lähdin, koska vaikken itsestäni aina osaa välittää, lastani rakastan ja haluan hänelle vain parasta. En voinut jäädä roikkumaan suhteeseen itsekkäistä syistä.

Kukaan terve ja normaali ihminen ei olisi pysynyt tuossa suhteessa niin kauan kun minä pysyin. Nyt olen tervehtymään päin, ja toivottavasti tulevaisuudessa löydän terveen parisuhteen jossa on hyvä olla. Huonoon suhteeseen en enää lähde vaikka mikä olisi, sillä ajattelen ensisijaisesti lastani...
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Alkuperäinen kirjoittaja tuuti08:
ei se aina oo niin helppoo naps vaan tehä niin.

Niin miksi ei? Jos jotain päättää, niin mikä estää päätöstä toteuttamasta? Vai onko ne samat ihmiset niitä, jotka antaa uhmaikäisellekin kaiken periksi? Kun ei vaan viitsi ponnistella saavuttaakseen jotain? Ja kuitenkin tilanne muuttuu ajan myötä vain pahemmaksi.

Se päätöksen tekeminen ja päätöksen toteuttamisen aloittaminen onkin varmaan kaikkein haastavin osuus.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Kuule:
Mun vanhemmat hoki mulle jo lapsesta asti miten typerä ja huono olen (osoittivat sen myös mm. väkivallalla). Ei siinä paljon ole enää itsetuntoa jäljellä, vaikka yrittää kuinka "skarpata ja tsempata". Esim. halusin mennä lukioon yläasteen jälkeen, mutta äitini iskosti päähäni, kuinka näin tyhmän tytön paikka on korkeintaan ammattikoulussa. Persoonakin vaikuttaa toki asiaan, mutta kyllä mun heikkous on kehittynyt vastoinkäymisten myötä. Kun sitten en ole uskonut itseeni lainkaan, niin en tietenkään ole onnistunutkaan vaan ikään kuin vahvistanut koko ajan sitä, että olen heikko luuseri -> esim. en lukenut kokeisiin, koska ajattelin, että olen niin surkea, etten voisi kuitenkaan pärjätä. Ymmärsiköhän kukaan mitä ajan takaa?

Tähän semmoinen halaushymiö.
Ymmärrän siinä mielessä, että oma veljeni yritti parhaansa mukaan koko lapsuuteni ja nuoruuteni nujertaa minut uskomaan, että olen täysin elinkelvoton yksilö. Jos kyse on vanhemmista, vaikutus on varmasti moninkertainen.
Meillä, kun kyse oli sisaruksesta (sisaruskateudesta?), se sai itseni jotenkin kilpailuhengessä näyttämään, että minähän en ole yhtään huonompi!
Itse asiassa koulussakin olin, en ehkä kiusattu, mutta helposti ulkopuolelle jätetty, enkä ainakaan "suosittu". Osittain kuitenkin koen, että juuri ne pienet vastoinkäymiset ovat saaneet aikaan sen, että onnistumiset tuntuvat moninkerroin hienolta ja niiden eteen jaksaa nähdä vaivaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Alkuperäinen kirjoittaja tuuti08:
ei se aina oo niin helppoo naps vaan tehä niin.

Niin miksi ei? Jos jotain päättää, niin mikä estää päätöstä toteuttamasta? Vai onko ne samat ihmiset niitä, jotka antaa uhmaikäisellekin kaiken periksi? Kun ei vaan viitsi ponnistella saavuttaakseen jotain? Ja kuitenkin tilanne muuttuu ajan myötä vain pahemmaksi.

Henkistä laiskuutta. Geneettistä huonoa perimääkin voi voittaa tekemällä asioille jotain mutta ei voi saavuttaa mitään jos ei halua nähdä asioiden eteen vaivaa tai ponnistella.

Yleensä asiat on just niin helppoja tai vaikeita kun miten paljon on valmis ponnistelemaan.
 
Taidat äänestää kokoomusta.
Naps, kaikki on niin helppoa, pitää vaan ottaa itseään niskasta kiinni. Jos ei pysty, kuolkoon pois muita häiritsemästä. Köyhyys ja sairastaminenkin esim on ihan oma vika.
 

Similar threads

M
Viestiä
7
Luettu
403
Perhe-elämä
on vaikea selittää
O
V
Viestiä
18
Luettu
810
Aihe vapaa
vierailija
V
S
Viestiä
87
Luettu
13K
Perhe-elämä
Onnistuva mies.
O

Yhteistyössä