Nimimerkille "rupsahtanut akka" haluan jostain käsittämättömästä syystä vastata, vaikka päädyinkin tänne ihan sattumalta. Oikeastaan ja totta puhuakseni avasin sivuhistorian ja olin utelias siitä, mitä oma morsmaikkoni täällä vierailee, lueskelee, kirjoittelee. HUOMHUOM!! OLEN SIIS MIES JA NÄIN OLLEN VARMAAN AIKA HARVINAINEN ILMESTYS TÄÄLLÄ FOORUMISSA!! Mun aivan mahtavan ihana naiseni mahdollisesti ilmottelee itsestään täällä nimellä missy_85 ja kuumeilee minunkin puolestani jo omien laskujeni mukaan 7:ttä tai 8:tta raskausviikkoaMME. Minusta tuo oli aika koskettava kuvaus, "rupsahtanut akka", ja jotenkin haluan kommentoida sitä, kuin myös YLEISESTI KOMMENTOIDA TÄSTÄ KOKO FOORUMISTA TEILLE MUILLEKIN ARVON NAISILLE, sillä tämä jää varmaan ainoaksi kirjoitukseksi minulta tänne, tai minnekään... saatte sitten avautua morsmaikolleni, jos jotain sanottavaa tulee..
Tarina rupsahtamisesta kaikessa riipaisevuudessaan sysäsi minut ehkä kirjoittamaan, mutta olen jo pitkään taivastellut tätä mammojen yhteisöä paikkana, jossa pääasiassa haukutaan miehet k*sipäiksi ja elämä helvetiksi ja sitä ja tätä ja tota. Heitänpä ilmaan tässä pienenä filusoofisena hajatelmana retorisen kysymyksen, että kuinkahan paljon ongelmia parisuhteeseen voidaan haalia lisää sillä, että niitä paisutellaan näissä foorumeissa ja kysellään toisten - yleensä varmaan suht feministisiä - mielipiteitä yksipuolisen tilannekuvauksen perusteella, mitä tulisi tehdä kun esimerkiksi ukko lähtee perjantaina ovet paukkuen ja tulee aamulla takaisin rahat juoneena? Minusta on perkeleen julmaa, että yksi esittää ongelman naisille tyypillisesti niin, että itsessä ei ole mitään vikaa tai osuutta, ja sitten toiset jonossa siihen tuomioi yhdellä lauseella: "Jätä se paska!".. vähän kuten tuossa, mikä edellisen juuri luinkaan.. oisko ollu tuo "vaatteet vaihtoon ennen kuin mies tulee kotiin". Tottakai mä ymmärrän, että kunnollisia miehiä ei ole liikaa tässä maailmassa, mutta kannattais ehkä muistaa, että kun osoitat sormella jotakuta, kolme sormea osoittaa itseesi.
Mun on pakko kertoa mun arvoista, tarpeista, sekä tavallisesta arkipäivästäni jotain.
1) Rakastunut ihminen ei elä ja tee töitä itseään, vaan puolisoaan ja perhettään varten, eikä ole onnellinen, jos puoliso tai perhe ei ole.
2) Tarvitsen arkea jaksaakseni rakkautta, läheisyyttä ja rakastelua. Jos joku näistä perustekijöistä puuttuu, mun koko elämäntarkoitus on vaakalaudalla ja melko pian mulle on aivan yhdentekevää koko kirottu elämä, harrastukset, työ, perhe, sen tarpeet, jne...
3) Kun ongelmia tulee, niistä puhutaan. Kun niistä on puhuttu jo miljoona kertaa ja vaikuttaa siltä, että toinen on ainoa, joka yrittää asialle jotain tehdä, ei jaksa enää puhua.
4) Sitten kun päivä on kerran jo aamusta pilalla, miksi haaskata se mököttämiseen, kun voi tehdä vitusti enemmän töitä. Kun sitä rahaa sitten tulee vähän enemmän, niin yleensä niitä toissijaisia murheita on sitten vähemmän ja päästään taas vaihteeksi keskustelemaan niistä OIKEISTA ongelmista, tai vaihtoehtoisesti sillä rahalla lähteä vaikka lomalle tuulettumaan (l. keskustelemaan äänekäästi).
5) PARISUHDE ON TÄRKEIN ASIA ELÄMÄSSÄ! Perhe voi hyvin, kun perheen päät rakastavat myös toisiaan. Työ tulee vasta kakkosena parisuhteen ja perheen jälkeen.
6) Kenenkään ei mielestäni tulisi IKINÄ tuudittautua yleiseen pysyvyyteen. Elämässä ei ole itsestäänselvyyksiä - varsinkaan oma rakkaasi!
7) Ihan turha luulla, ettei kumppanisi välitä siitä, miltä näytät (Tällä viittaankin jo hieman alkuperäiseen aiheeseen). Sama pätee molempiin suuntiin miesten ja naisten välillä.
8) Ei se vanhemmuus ole välttämättä niin perkeleen rankkaa, jos katsoo itsevarmasti ja selkä suorana oikeudekseen ottaa hieman omaa aikaa ja käydä vaikka harrastamassa liikuntaa tai tehdä jotain muuta rentouttavaa. Keinot kullakin omansa. Ei niitten lasten ole paha olla pari tuntia ilman äitiä jossain muksulassa, jossa he saavat temmeltää valvotusti ikäistensä kanssa ja, herranen aika, saavat kenties jopa kavereita!
9) Urautumiset ja kierteet elämässä on koko perheen edun nimessä pakko kääntää voitoksi! Parisuhde ja rakastaminen on myös työtä - päin helvettiä menee, jos olettaa että tuuli kuljettaa ajelehtivan veneen perille!
10) Jos lopulta tuntuu siltä, ettei mikään pienikään kipinä enää miehen ja naisen välillä enää kyde, niin on sitten ehkä aika pistää aikuismaisesti pillit pussiin ja erota sovussa, ennen kuin molempien elämä on ohi. Ennen sitä kannattaa kuitenkin miettiä sitä, että odottaako elämältä kenties liikaa. Onko elämä välttämättä yhtään sen auvoisempaa toisen miehen / naisen kanssa?
Mun tavallinen arkipäivä ainakin viimeisen parin viikon ajan on noudattanut kaavaa: "Aha, sua ei haluta taaskaan, no vittu, mä meen sit painaa duunii". Mä olen tällä hetkellä helvetin onneton meidän parisuhteen tilasta. En tietenkään halua kertoa ongelmistamme - joita meillä kaikilla ihan satavarmasti on - turhan avoimesti, mutta totean lyhyesti, että em. kohdan 2) tekijöistä hädin tuskin yksikään on ihan mallillaan. Aina välillä löydän itseni miettimästä, että mitä helvettiä teen tässä suhteessa. Oli aika, etten kyennyt hoitamaan töitäni sen kurjuuden kanssa. Silti mä muistan tämän naiseni sellaisena kuin hän oli tavatessamme ja jaksan toivoa, että edes osa onnestamme palaa ennalleen. Mä teen helvetisti "rakkaustyötä" sen eteen ja se on pitkälti hänestä itsestään kiinni. Välillä kanssa mietin, että pitääkö hän minua ihan itsestään selvyytenä? Kyllä minulla riittäisi ottajia, mutta minä en tahdo ketään muuta! No se tästä jurputuksesta.. Mun arkipäivään kuuluu se, että useimmiten lähden jo aamusta töihin ja teen mielelläni pitkää päivää, jotta mun ei tarvitsisi olla himassa surkuttelemassa ja toteamassa, että olen naiselleni ilmaa. Pari pusua ja kevyt pieni kosketus tai halaus ja siinä on illan saldo. Oli sitä vapaa-aikaa minulla työpäivän jälkeen klo viidestä eteenpäin tai klo kymmenestä eteenpäin, ilta kotona on aina samanlainen: naiseni istuu koneella lueskelemassa näitä foorumeita ja "kuumeilemassa" vauvan tuloa koko perkeleen illan tai vaihtoehtoisesti istuu sohvalla ja kattoo telkkaria, nyt kun viimein äitienpäivälahjaksi päätin ostaa vähistä rahoistaMME digiboksin meillekin.. Kun mä tulen kotiin, niin mä olen yksinomaan hänen, helvetti sentään! Mä en ensimmäisenä ala härväämään jotain juttuja ja kehittelemään menoja tai sen semmoista (paitsi silloin, kun hän osoittaa välinpitämättömyytensä mua kohtaan) vaan se on se hetki, kun minä annan hänelle 100%:sen huomioni! Onhan mulla toki harrastuksia ja kavereita ja elämä täys kaikkea vaihtoehtoista tekemistä, jos naistani ei minun seura kiinnosta, mutta minun rakkaani menee jopa työni edelle! Mä olen meistä se, joka vieläkin uskoo niihin naiiveihin kuvitelmiin siitä, kuinka kuhertelemme vielä kiikkustuolissakin aikanaan kuin vastarakastuneet. Se vaan ei onnistu, jos ei sitä tunnetta vaali herkeämättä. Onhan pakko myöntää, vaikka en raskausoireista mitään voi ymmärtääkään, että rankkaa se elämä on kullallanikin kaikkine pahoinvointeineen. Ei varmaan haluta, eikä välttämättä halua edes lähelle ketään, kun on huono olo ja mitä kaikkea nyt onkaan, mutta onko sitten ihme, että viihdyn pitkään töissä ja harrastusteni ja kavereitteni parissa? Sitten saan kuulla panettelua siitä, että käyn vieraissa tms. enkä ihmettele, vaikka hän olisi täällä minua haukkunutkin.. No se minun päivästäni ja sen pituudesta - kyllä mulla kärsivällisyyttä riittää just niin kauan kuin rakkauttakin.
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, tuosta naisen saamattomuudesta ja välinpitämättömyydestä... Tuo arki lasten kanssa, "muka rupsahtanut akka", ei korviini kuulosta sen kummemmalta kuin arkipäivä myyjänä asiakaspalvelutyössä. Turha kuvitella, etten olisi ollut lasten kanssa kotonakin riittävän monta kuukautta tietääkseni mistä puhun, jos sanon ettei se arki lasten kanssa ole niin perkeleen rankkaa, vaan se että seinät kaatuu päälle jos ei ole mitään muuta. On vaikeaa ymmärtää lapsen tarpeita ja päästä sisään lapsen maailmaan - vaikkakin sitten yrittämällä muistaa miltä tuntui aikanaan itse olla lapsi - ja päästä lasten kanssa samalle aallonpituudelle, jos mielessä pyörii meidän aikuisten tarpeet ja asiat. Siitä aiheutuu sitten tuskastumista, kun huomaamattaan vaatii lapseltaan ikätasoon nähden kohtuuttomia valmiuksia esim. ymmärtää aikuisten asioita jne. eikä lapsi sitten esim. osaakaan omatoimisesti pukeutua sääolosuhteiden mukaisesti ja pakata tavaroitaan ja voidella leipiään evääksi rantareissulle... Se puolestaan, että miehesi painaa pitkää päivää, voi tarkoittaa sitä, että hän todella ansaitsee sitä tiukkaa rahaa venähtäneisiin elinkustannuksiin, mutta voihan olla, että hän on siellä siksi, että pakenee tai välttelee ongelmia kotona, tai pahimmassa tapauksessa jopa elää kaksoiselämää ja jälleen ollaan kysyksen edessä: Miksi? Ehkä peilistä löytyy se syy - siitä sisäisestä sekä ulkoisesta kauneudesta, tai niiden puutteesta. Oli niitä lapsia sitten 1 tai 10 niin se on ihan taivaan tosi, ettei miehesi halua nähdä sinua perheenäitinä, vaan rakastamanaan naisena. Tietenkin perheestä täytyy pitää huoli, mutta se ei jumalauta ole mikään itse tarkoitus, että vedetään jotain perkeleen äitiroolia aamusta iltaan. Se tekee sinut itsesikin onnettomaksi, kun et voi tuntea itseäsi naiseksi! Sillä TODELLAKIN on merkitystä, miltä näytät kun miehesi tulee kotiin ja hän ihan varmasti näkee sinussa jos ei ihan kilon niin varmasti jo kahden kilon painonpudotuksen tai sen, jos olet pukeutunut hieman naisellisemmin ja laittautunut! Mä en ymmärrä sellaista urautumista ja kierteessä kituuttamista, kun kenelläkään etuhampaistaan välittävällä miehellä ei kuitenkaan ole pokkaa sanoa suoraan naiselleen, että näyttää ihan perseeltä, ja että vituttaa, kun nainen ei yhtään huolehdi ulkonäöstään, harrasta liikuntaa eikä katso mitä suuhunsa panee! Ja jos on niin siitä tulee vaan sukille ja kovaa. onko se kritiikki oikeasti niin vitun vaikeaa ottaa vastaan? Kyllä se mies varmaan helposti löytäis jonkun viehättävämmänkin naisen, jos ei itse näytä ihan perseeltä, ja siksi muistuttaisin siitä "itsestään selvyytenä pitämisestä", että jos parisuhde on jo pitkään ollut kylmänä, niin se askel on aina pienempi ottaa mitä vähemmän rakkautta on jäljellä. No mutta toisaalta... Jos itselläsi intohimot suuntautuvat makeisiin, eikä parisuhteen hyvinvointi eikä rakastelu miehesi kanssa kiinnosta, niin ehkä on sitten parempi, että annatkin sen miehesi hakea sitä lämpöä ja läheisyyttä sitten jostain muualta - miltäs se kuulostaa?
En väitä, että kaikki miehet olisivat oikeamielisiä, mutta jos arvostat miestäsi ja tiedät, että hän on kunnollinen ja hän haluaa sinua ja elää perheenä, on sinulta aika vastuutonta heittäytyä veltoksi. Jos perhe lopulta menee hajalle, niin mistä muusta siinä sitten on kyse kuin siitä, ettet itse jaksanut pidellä ohjaksistasi niin määrätietoisesti kiinni kuin olisi tarve, siitä ettet välittänyt enää mistään? Onhan se sitten helppo syytellä miestä, kun hän lopulta lähtee, syystä tai toisesta. Se on huutavassa ristiriidassa tämän "huolehtivan" äitiroolisi kanssa, että välinpitämättömyydellään sitten kuitenkin tekee lapsetkin isättömiksi ja onnettomiksi - sillä niinhän se tässä maassa poikkeuksetta menee, että lapset päätyvät asumaan äitinsä luokse, tapaukseen katsomatta.
Nyt saa riittää. Siinä kaikille vähän ajateltavaa parisuhteesta, itsestään huolehtimisesta, perheestä, arvoista... Toivottavasti herää keskustelua ja alatte niistä ukoistanne valittelemaan täällä sitten oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti, sillä pitää myös ymmärtää, mikä vaikutusvalta sillä on, kun akkalauma päättää yhden puolesta, mikä on oikein ja väärin. Suoraan sanoen, mä inhoan ja kammoksun kaiken maailman keskustelufoorumeita, missä saa paapattaa anonyymisti ihan mitä sylki suuhun tuo! Rakastakaa miehiänne, perkele! Loppu.
Mua ei tosiaankaan ole kotiäitiys päässyt lihottamaan, tai no raskausaikoina on tullut 25kg mut just sain viimeiset kilot taas karistettua ja ylimääräistäkin, vaaka näyttää vähemmän kuin 10 vuoteen. Itsekin napostelen nameja aika usein, mut ei ne jää kroppaan kun niitä poltellaan lähes 24/7.