V
vierailija
Vieras
Heips.
Minua on alkanut tässä lähestyvän neljänkympin paikkeilla mietityttämään, että mitä oikein elämältä haluan. Lapset on jo isoja, yksi lentänyt juuri pesästä ja kotona olevat ovat 12 ja 17vuotiaita. Miehen kanssa ollaan oltu yhdessä yli kymmenen vuotta ja nuorin on meidän yhteinen, eli uusioperhe.
Arki sujuu omalla painollaan, ei ole rahahuolia ja kaikki on noin niinkuin teoriassa ihan kunnossa. Molemmilla hyvä työ ja kaikki sillai tasapainossa, itse opiskelen töiden lomassa ja harrastuksiakin löytyy molemmilta. Ystävä ja sukulais- suhteet on kunnossa ja kaikki pitäisi olla ihan helvetin hyvin.
Mutta..minusta tuntuu että kuolen henkisesti. Tuntuu, että olen yksinäisempi kuin koskaan ja tukahdun. Parisuhde on ihan vitsi, lähinnä ollaan kämppiksiä minusta. Mies on kiltti ja hyvä mies, mutta täysin lamaantunut johonkin omaan pumpuliinsa.
Itse olen aktiivinen, harrastan ja urheilen ja teen asioita, joista innostun, pidän huolta itsestäni ja terveydestä. Mielestäni olen nyt varmaan parhaimmassa kunnossa, kuin mitä olen ollut siten lasten saamisen jälkeen. Saan myös paljon kehuja ulkonäöstä ja panostan siihen, että olisin vielä vetävän näköinen, eli en kulje missään pieru verkkareissa. Kehuja tulee kyllä myös omalta mieheltä, mutta niin myös muilta, miehiltä ja naisilta. Vastavuoroisesti mies alkaa olla sairaanloisen lihava ja paino vain nousee. Hän ei liiku, eikä ole liikunnallinen ihminen ylipäätään, hän tekee etätöitä kotona ja on niissä vitun pieruverkkareissa päivästä toisen, enää ei viisti laittaa edes kunnon paitaa päälle, vaan on jossain rikkinäisessä aluspaidassa. Makoilee vain sohvalla tai sängyllä kirjaa lukemassa ja mättää naamaan kaikkea roskaa.
Minulle on alkanut kehittyä hankalaa ruokahaluttomuutta johtuen varmaan tuosta puolison epäterveellisestä syömisestä, itse syön aika tarkkaan ja pidän terveitä elämäntapoja vahvasti arvossaan. Nuorin lapsi on ottanut nyt vahvasti myös miehen elämänmallin haltuun ja alkaa lapsellakin näkyä huono kunto ja pyöreys, tästä olen suunnattoman vihainen ja huolissani. Asiasta olen puhunut, mutta kuuroille korville menee.
Me emme juuri juttele mitään, ei kysytä kuulumisia, eikä puhuta juuri mistään muusta kuin käytännön arki asioista, kumpi käy kaupassa ja kuka hoitaa mitäkin juoksevia asioita. Hellyttä ei juuri ole, koen olevani enemmän käytännölisesti tarpeellinen, mutta en haluttava nainen jota arvostetaan. Minusta tämän perheen äitinä ja vaimona oleminen on paskempaa, kuin paskin duunini ikinä, niin vitun epäkiitollista. Seksiä vielä on, mutta ehkä parin kuukauden välein. Seksi on tietysti aina kivaa, mutta se on miehen huonon kunnon takia ohi aivan liian nopeaan ja tuntuu lähinnä fysiseltä suoritteelta eikä seksiltä rakkaan ihmisen kanssa. Nykyään minua yleensä vituttaa panemisen jälkeen ja joskus toivon, että sen voisi jättää väliin kokonaan. Toki haluja kyllä löytyy, mutta oma mies ei kyllä enään anna sellaista kipinää, että alkaisi haluttamaan. Miehen fyysisen olemuksen ja etäisen olemuksen takia en oikeastaan koe häntä yhtään haluttavana vaan enemmänkin luotaan pois työntävänä.
Luulen, että miehellä ei ole mitään valittamista mihinkään, hän vaikuttaa täysin tyytyväiseltä elämäänsä. Seksiä hänkin varmasti haluaisi useammin ja hän kyllä vaikuttaa nauttivan ihan siitä mitä saa. Minua hän kehuu kavereilleen ja esittelee kaikissa juhlissa, kuin jotain vitun palkintoa. Oma kokemukseni yhdessä liikkumisesta on lähinnä päin vastainen. Useimmiten hävettää ja toivon ettei tuttuja tule vastaan. Koulukavereiden edessä en edes haluaisi myöntää, että hän on minun mieheni. Moni on myös hämmästynyt, että kuinka minulla voi olla tuollainen mies kun itse olen niin urheilullinen ja omanlaiseni ja puolisoni ihan päinvastainen tapaus.
Luulen, että minulla on joku ikäkriisi tms, samoja asioita olen miettinyt tässä nyt jo toista vuotta ja tunne vain vahvistuu, että haluaisin omaa rauhaa ja tilaa olla oma itseni ja elää omanlaista elämää ja ehkä nauttia sellaisten ihmisten seurasta, jotka omaa samanlaisia ajatuksia ja arvoja. Olen alkanut epäilemään yhteisen tulevaisuuden jatkamista.
Asiasta en ole puhunut mieheni kanssa, mutta taitaa olla pian edessä. Itse ajattelin, että pieni asumusero voisi olla kokeilun arvoinen. Ehkä yksin ollessani oppisin jälleen arvostamaan sitä mitä minulla jo on. En pelkää yskin jäämistä vaan pelkään sitä, että vanhana mummona kadun sitä, että jäin laimeaan suhteeseen ja yksinäisyyteen enkä saanut elämältä sitä mitä olisin oikeasti halunnut. Sinänsä ristiriitaista, koska minulla on ihan kaikkea, mitä tarvitsen ja haluan, noin niin kuin materiaalina, tunnepoli on täysin tyhjä. Saan toki iloa opiskelusta, työstä, harrastuksista ja ystävistä ja lapsista mutta jokin iso pala tuntuu puuttuvan ja se kalvaa mieltä yötä päivää.
Mites muut kohtalotoverit, olenko kiittämätön nipottaja, jonka pitäisi vain tajuta, että arki elämä on tylsää ja yksinäistä paskaa kaikilla muillakin vai pitäisikö kuunnella omia tunteita ja omia toiveita ja tavoitella niitä?? Onko teillä kokemusta asumuserosta/suhteen kipinän ja vetovoiman palauttamisesta/erosta tms kaikki kokemukset otan enemmän kuin kiitollisena vastaan.
Tähänastinen yhteinen elämä on ollut helppoa ja mennyt omalla painollaan eteenpäin. Isoja kriisejäkin on ollut ja niistä selvitty, toki yhtä laimeaa se on aina ollut, mutta sillon lapset on ollut pieniä ja on ollut muita asioit, johon painopiste on kääntynyt, kuten lapsen sairaus. Miksi voi käydä näin, että toinen ihminen ei yksikaksi enää tunnukkaan yhtään kiinnostavalta vaan ällöttää, epäreilua!
Minua on alkanut tässä lähestyvän neljänkympin paikkeilla mietityttämään, että mitä oikein elämältä haluan. Lapset on jo isoja, yksi lentänyt juuri pesästä ja kotona olevat ovat 12 ja 17vuotiaita. Miehen kanssa ollaan oltu yhdessä yli kymmenen vuotta ja nuorin on meidän yhteinen, eli uusioperhe.
Arki sujuu omalla painollaan, ei ole rahahuolia ja kaikki on noin niinkuin teoriassa ihan kunnossa. Molemmilla hyvä työ ja kaikki sillai tasapainossa, itse opiskelen töiden lomassa ja harrastuksiakin löytyy molemmilta. Ystävä ja sukulais- suhteet on kunnossa ja kaikki pitäisi olla ihan helvetin hyvin.
Mutta..minusta tuntuu että kuolen henkisesti. Tuntuu, että olen yksinäisempi kuin koskaan ja tukahdun. Parisuhde on ihan vitsi, lähinnä ollaan kämppiksiä minusta. Mies on kiltti ja hyvä mies, mutta täysin lamaantunut johonkin omaan pumpuliinsa.
Itse olen aktiivinen, harrastan ja urheilen ja teen asioita, joista innostun, pidän huolta itsestäni ja terveydestä. Mielestäni olen nyt varmaan parhaimmassa kunnossa, kuin mitä olen ollut siten lasten saamisen jälkeen. Saan myös paljon kehuja ulkonäöstä ja panostan siihen, että olisin vielä vetävän näköinen, eli en kulje missään pieru verkkareissa. Kehuja tulee kyllä myös omalta mieheltä, mutta niin myös muilta, miehiltä ja naisilta. Vastavuoroisesti mies alkaa olla sairaanloisen lihava ja paino vain nousee. Hän ei liiku, eikä ole liikunnallinen ihminen ylipäätään, hän tekee etätöitä kotona ja on niissä vitun pieruverkkareissa päivästä toisen, enää ei viisti laittaa edes kunnon paitaa päälle, vaan on jossain rikkinäisessä aluspaidassa. Makoilee vain sohvalla tai sängyllä kirjaa lukemassa ja mättää naamaan kaikkea roskaa.
Minulle on alkanut kehittyä hankalaa ruokahaluttomuutta johtuen varmaan tuosta puolison epäterveellisestä syömisestä, itse syön aika tarkkaan ja pidän terveitä elämäntapoja vahvasti arvossaan. Nuorin lapsi on ottanut nyt vahvasti myös miehen elämänmallin haltuun ja alkaa lapsellakin näkyä huono kunto ja pyöreys, tästä olen suunnattoman vihainen ja huolissani. Asiasta olen puhunut, mutta kuuroille korville menee.
Me emme juuri juttele mitään, ei kysytä kuulumisia, eikä puhuta juuri mistään muusta kuin käytännön arki asioista, kumpi käy kaupassa ja kuka hoitaa mitäkin juoksevia asioita. Hellyttä ei juuri ole, koen olevani enemmän käytännölisesti tarpeellinen, mutta en haluttava nainen jota arvostetaan. Minusta tämän perheen äitinä ja vaimona oleminen on paskempaa, kuin paskin duunini ikinä, niin vitun epäkiitollista. Seksiä vielä on, mutta ehkä parin kuukauden välein. Seksi on tietysti aina kivaa, mutta se on miehen huonon kunnon takia ohi aivan liian nopeaan ja tuntuu lähinnä fysiseltä suoritteelta eikä seksiltä rakkaan ihmisen kanssa. Nykyään minua yleensä vituttaa panemisen jälkeen ja joskus toivon, että sen voisi jättää väliin kokonaan. Toki haluja kyllä löytyy, mutta oma mies ei kyllä enään anna sellaista kipinää, että alkaisi haluttamaan. Miehen fyysisen olemuksen ja etäisen olemuksen takia en oikeastaan koe häntä yhtään haluttavana vaan enemmänkin luotaan pois työntävänä.
Luulen, että miehellä ei ole mitään valittamista mihinkään, hän vaikuttaa täysin tyytyväiseltä elämäänsä. Seksiä hänkin varmasti haluaisi useammin ja hän kyllä vaikuttaa nauttivan ihan siitä mitä saa. Minua hän kehuu kavereilleen ja esittelee kaikissa juhlissa, kuin jotain vitun palkintoa. Oma kokemukseni yhdessä liikkumisesta on lähinnä päin vastainen. Useimmiten hävettää ja toivon ettei tuttuja tule vastaan. Koulukavereiden edessä en edes haluaisi myöntää, että hän on minun mieheni. Moni on myös hämmästynyt, että kuinka minulla voi olla tuollainen mies kun itse olen niin urheilullinen ja omanlaiseni ja puolisoni ihan päinvastainen tapaus.
Luulen, että minulla on joku ikäkriisi tms, samoja asioita olen miettinyt tässä nyt jo toista vuotta ja tunne vain vahvistuu, että haluaisin omaa rauhaa ja tilaa olla oma itseni ja elää omanlaista elämää ja ehkä nauttia sellaisten ihmisten seurasta, jotka omaa samanlaisia ajatuksia ja arvoja. Olen alkanut epäilemään yhteisen tulevaisuuden jatkamista.
Asiasta en ole puhunut mieheni kanssa, mutta taitaa olla pian edessä. Itse ajattelin, että pieni asumusero voisi olla kokeilun arvoinen. Ehkä yksin ollessani oppisin jälleen arvostamaan sitä mitä minulla jo on. En pelkää yskin jäämistä vaan pelkään sitä, että vanhana mummona kadun sitä, että jäin laimeaan suhteeseen ja yksinäisyyteen enkä saanut elämältä sitä mitä olisin oikeasti halunnut. Sinänsä ristiriitaista, koska minulla on ihan kaikkea, mitä tarvitsen ja haluan, noin niin kuin materiaalina, tunnepoli on täysin tyhjä. Saan toki iloa opiskelusta, työstä, harrastuksista ja ystävistä ja lapsista mutta jokin iso pala tuntuu puuttuvan ja se kalvaa mieltä yötä päivää.
Mites muut kohtalotoverit, olenko kiittämätön nipottaja, jonka pitäisi vain tajuta, että arki elämä on tylsää ja yksinäistä paskaa kaikilla muillakin vai pitäisikö kuunnella omia tunteita ja omia toiveita ja tavoitella niitä?? Onko teillä kokemusta asumuserosta/suhteen kipinän ja vetovoiman palauttamisesta/erosta tms kaikki kokemukset otan enemmän kuin kiitollisena vastaan.
Tähänastinen yhteinen elämä on ollut helppoa ja mennyt omalla painollaan eteenpäin. Isoja kriisejäkin on ollut ja niistä selvitty, toki yhtä laimeaa se on aina ollut, mutta sillon lapset on ollut pieniä ja on ollut muita asioit, johon painopiste on kääntynyt, kuten lapsen sairaus. Miksi voi käydä näin, että toinen ihminen ei yksikaksi enää tunnukkaan yhtään kiinnostavalta vaan ällöttää, epäreilua!
