Minkälaiseksi äidiksi kuvittelin tulevasi ja mikä olikaan totuus?

["yksäiti"]

Olin kaveripiirini eka raskaaksitullut, kuitenkin jo yli 25- vuotias. Lasten kanssa olen puuhaillut koko elämäni, kuvittelin kaiken olevan siis hallussa. Sisarusten lapsia hoidin kerran viikossa, välillä lapset olivat minulla monta päivää.

Oli päättänyt, että minusta tulisi rento, mutta tiukka äiti. En jäisi lapsen kanssa kotiin kököttämään, enkä kadottaisi itseäni. Menisin ja tulisin, myös muutkin voisivat hoitaa vauvaa. Vauva ei oppisi nukahtamaan tissille, vaikka imettäisinkin pitkään. Ja perhepedissä meillä ei missään nimessä nukuttaisi Isompana tekisin ja puuhailisin lapsen kanssa kaikkea, me askareltaisiin yhdessä ja luettaisiin kirjoja, ei tuijotettaisi telkaaria.

Ja kuinkas sitten kävikään.... Esikoinen melkein kuoli synnytyksessä ja oli teholla viikon. Liimauduin vauvaan hysteerisesti enkä suostunut irroittamaan otettani. Päässä ei liikkunut mitään muuta kuin vauva, vauva ja vauva. Hyvä kuin annoin vauva isänsä syliin, halusin nähdä koko ajan mitä vauvalle kuuluu. Kun lapsi pääsi kotiin, en ensin uskaltanut edes nukkua öisin, piti tarkastaa, että vauvalla on kaikki varmasti hyvin.

Nyt olen uhmiksen ja kohta vuoden ikäisen lapsen äiti. Käytän välillä niitä legginsejä ja isoja paitoja, koska ne vaan on niin helppoja pitää. Saattaa mennä monta päivää, etten harjaa hiuksiani, sutasen ne vaan sotkuiselle ponnarille. Meikkipussia avaan noi kerran vuodessa. Esikoisen syntymän jälkeen en ole juonut alkoholia kertaakaan, ei ole tehnyt mieli ja ensin imetin pitkään ja sitten tulinkin uudestaan raskaaksi. Esikoisen kanssa tuli käytyä siellä ja täällä, nyt en jaksa kahden lapsen kanssa kahviloihin ym. yksin lähteä. Jos mieheni lähtee mukaan, kiertelemme mieleellään kaupungilla ja museoissa ja shoppailemme yhdessä, mutta yksin menen lapsien kanssa vaan leikkipuistoon tai olemme vaan kotona. Baarissa olen ollut ihan vaan pari kertaa ja silloinkin on ollut kiire kotiin.

Huudan välillä lapsilleni ja menetän hermoni, vaikka päätin olla rento. Yökylässä esikoinen on ollut kerran kaksi päivää, silloinkin isä oli mukana. Hyvin harvoin käyn yksin jossain, silloinkin lähinnä viereisessä ruokakaupassa. Kummatkin lapset nukahtivat vauvana tissille, kumpaakin pitää "nukuttaa", lapset katsovat välillä ihan liikaa lastenohjelmia ja en jaksa leikkiä heidän kanssaan. Aika harvoin askartelemme mitään, esikoista se ei vaan kiinnosta.

Kavereiden kanssa en ole enää tekemissä kovinkaan paljoa. Heillä ei ole vielä lapsia ja elämä keskittyy juhlimiseen ja poikaystäväongelmiin. Esikoisen ollessa pieni kutsuin kavereita meille välillä illanistujaisiin, mutta ei siitä mitään tullut. Kaverit kännäsivät ja minä viihdytin lasta, joka vaati huomiota. Yhteisiä keskustelunaiheita ei oikein ollut, minun elämäni täytti vauva, heidän jokin ihan muu.

Omia juttuja minulla ei ole enää niin paljoa, nautin lukemisesta ja valokuvauksesta, mutta usein lasten mentyä nukkumaan jään vaan sohvalle makaamaan ja tuijotan telkkaria. Mies tekee kahta työtä ja arki jääkin usein minun hartioilleni. Jos olisi mahdollisuus lähteä jonnekkin yksin tai kavereiden kanssa, jäänkin mielelläni vaan kotiin perheen kanssa. En tiennytkään kuinka hauskaa on istua koko peheen kanssa pikku teltassa olkkarin lattialla. Ja ai niin, meillä muuten nukutaan perhepedissä...

 

[sheppo]

Olen mies, mutta tuo kuulostaa kovin tutulta. Vaimon kanssa etukäteen arvelimme että osaamme säilyttää oman elämämme lastenkin keskellä, mutta nooh, eipä tuo todellakaan niin mennytkään. Omaa aikaa on vasta illalla/yöllä, ja silloin on niin väsynyt että ei huvita mikään. Nyt toisen kanssa on yöimetyksiä ja mutsista niin mehut pois että seksiäkään ei ole ollut pariin kuukauteen ollenkaan.

Päivät vilisevät ja "oma elämä" valuu viemäriin. Kovasti yritän keskittyä ajatukseen että merkitykseni on nyt lapsissae ja että minun pitää löytää sisältö sitä kautta, mutta se unohtuu helposti ja ahdistukset iskevät nopeasti.

En nauti kahden lapsen kanssa elämisestä ollenkaan. Toivon että saan asenteeni korjattua tai asiat muuten muuttuvat. Luulen että isänä olo helpottaa sitten kun lapset ovat isompia ja niiden kanssa pystyy tekemään jotain jäjrellistä.

 

[Aamuäree]

Sanotaanko vaikka että ei menny niinkö Strömssöös.....



Ei tullut iänkaiken kärsivällistä ammattikasvattajaa. Tuli sinnepäin oleva mutsi, jolla palaa pinnakin aika-ajoin. JA tuli todistettua, että vaikka joku kirjaviisas (ja sisko) sanoo näin, lapset myös toimii siten, Kaikki. PAitsi ettei sittenkään.

Pyh, pyhempi, pyhäin.

 

[..]

Mun lapsi on vasta 1v, mutta välillä tuntuu että mun elämä on jollain tauolla. Niinhän se toisaalta onkin, väliaikaista tämä vauvavaihe on ja siitä pitäisi kai osata nauttia. Vauva-aika alkaakin olla ohi kun tuo meidän "vauva" alka olla jo taapero.. Periaatteessa tiesin kyllä, että tottakai omat menot vähenee ja lasta pitää vähintäänkin sivusilmällä vahtia KOKOAJAN, mutta täytyy sanoa että välillä kyllä tuntuu, että elämä valuu hukkaan ja odotan vaan, että lapsi kasvaa ja voin taas alkaa elää omaa elämääni. Käydä suihkussa sillon kun haluan ja lähteä kauppaan ilman vauvan paketointia ulkovaatteisiin eikä tarvitsis rytmittää elämää vauvan nukkumisen ja syömisen mukaan. Toisaalta taas suunnitelmissa on toinenkin lapsi, vaikka en edes tiedä jaksaisinko heti kaikkea uudestaan.. On tämä ihmismieli kummallinen kun kaikesta huolimatta vauvakuume vaivaa.

Ennen lasta ajattelin, että tottakai mennään vauvauintiin ja muskariin jne, mutta nepä sitten jäi. Ne ois ihan varmaan ollut just siihen aikaan kun vauva nukkuu tai on muuten vaan kiukkunen, joten en sitten jaksanut edes kokeilla..

 

["mamm"]

pakko sanoa tähän keskusteluun, että minulla ei ilmeisesti ollut suuria odotuksia/vaatimuksia äitiydelleni ennen lasta. Enkä usko että miehenikään ajattelee isyydestään noin! Miksi ihmeessä te koette jotenkin epäonnistuneenne? Ja mikä meissä on eroa? Minusta äitioys on ollut juuri sitä mitä ajattelinkin. Joskus kotonaolo hajotti rankastikin äitiyslomalla huonompina uniaikoina. Ja ulkonakäynnit tuntuu ihan eriltä kuin ennen kun siellä sai ravata tämän tästä. Haluaisin vain tietää mistä tällaiset tuntemuserot johtuvat.

 

["mie"]

Totta puhuen olen oikeesti aika samanlainen äiti, kun ajattelin olevani. En koskaan kuvitellut itsestäni mitään sen kummmepaa. Teen virheitä, hyväksyn ne myös laspseltani ja mieheltäni. Vuoden olin lapsessa enemmän tai vähemmän kiinni, töihin palattuani lapsen ollessa kaksi vuotta, aloin keskittymään itseeni. Uhmaikäisen kanssa pinna palaa, mutta sitä se elämä on. Tärkeintä minulle on, että olen aina oma itseni lapsen kanssa, rentoa ja rehellistä elämää ja aitoa läsnäoloa.

 

[toinenäiti]

Joo, allekirjoitan osittain.

Mulla nyt ei suuria odotuksia ollut äitiydelle, aika relistisia. Tosin ne pohjautuivat kokemuksiin sellaisista "nosmivauvoista", jotka pystyivät olemaan edes lyhyitä aikoja hereillä ollessaan vaunuissa / autossa huutamatta, ja nukkuivat edes kohtuullisesti.

Mulle oli todella iso järkytys, että mun vauva huusi oikeastaan koko ajan. Ei halunnut olla lattialla, ei leikkimatolla, ei sitterissä, ei missään. Koko ajan piti kanniskella, paikallaan oleva sylikään ei kelvannut. Vierasti aivan mielettömän voimakkaasti nelikuisesta asti, ei päästy hänen kanssaan edes ruokakauppaan. Tuttia ei huolinut lainkaan, imetys meni aivan penkin alle, jouduin syömään nukahtamislääkkeitä että sain stressiltäni edes unenpäästä kiinni. Ekat puoli vuotta vauva söi vähintään 5 kertaa yössä, ja iltayöstä todellakin itki tauotta sen 3 tuntia joka ilta. Mitään vikaa lapsesta ei koskaan missään tutkimuksissa löytynyt, oli vain tyytymätöntä sorttia.

Sen ekan puolen vuoden -vuoden jälkeen äitiys taas on ollut kaikkea sitä, mitä odotinkin. Vaativasta vauvasta kuoriutui ihan tavallinen taapero, jonka kanssa onnistuu jopa lyhyt ostosreissu. Ulkoilukin maistuu, kun osaa itse mennä ja tehdä. Vaikka lapsen aikatauluihin on sidottu, on parannus vauvavuoteen ollut niin suuri, ettei tee mieli valittaa enää mistään. Elämä on mukavaa.

Mutta toista lasta en uskaltaudu tekemään, ennen kuin ykkönen on niin iso, että voidaan jotenkin selvitä siitä mahdollisen kakkosen vauvavuodesta hengissä. Ei tulisi mitään, jos ikäeroksi tulisi esim. vain kolme vuotta, kuolisin uupumukseen. :/ Sinänsä olen ollut pitkälti sellainen äiti kuin ennen lasta ajattelinkin, mutta tuo vauvavuosi vain kaatoi ne kaikki kauniimmat kuvitelmat äitiydestä heti alkuunsa.

 

["yksäiti"]

En koe epäonnistuneeni ollenkaan, kuvittelin vaan hommasta jotain aivan muuta. Mulla on ihanat lapset, joita rakastan yli kaiken. Nyt on menossa sellainen kausi, että väsyttää ja elämä on tätä kotona olemista ja lasten kanssa arjen elämistä, mutta ennen lapsia kuvittelin tämän olevan jotain ihan muuta.Itse asiassa nyt tuntuu siltä, että vaikka loppuikäni elämä olis just tällaista ei se haittaisi.

Todellisuudessa en ole koskaan ollut näin onnellinen, huolimatta siitä, että pinna on tiukalla, tukka on likainen enkä panosta itseeni ollenkaan, omaa aikaa ei juuri ole ja kun sitä on, niin en teekkään mitään omaa, vaan olenkin perheen kanssa. En esim. ikinä ollut sinut kroppani kanssa, nyt ryppyinen vatsanahka ja raskausarpien jämät ei haittaa mua ollenkaan. Luulin vaan olevani toisenlainen äiti, mutta homma menikin eri tavalla. Ja huolimatta hermareista ja siitä, ettei me leivota ja askarrella päivittäin olen lapsilleni paras mahdollinen äiti. Ja he ovat parhaita mahdollisia lapsia mulle, vaikka niitä yhteentörmäyksiä sattuukin päivittäin.

 

[aff]

Kuvittelin olevani huumorintajuinen, jämäkkä mutta ei niin kovin tiukka, hauska äiti. Ja pah, mä olen tiukka ja huumorintajukin pilkistää vaan silloin tällöin. Huudan ihan liikaa enkä ollenkaan aina ymmärrä lapsiani.

 

[Turbojurpo]

Toivottavasti et kuvitellut minun tulevan minkäänlaiseksi äidiksi.