?
?
Vieras
jos ei enään kemiat kohtaa? siis.. ollaa oltu puoliskon kanssa kuitenkin jo kymmensen vuotta yhdessä.. viimeisen.. noh, vuoden on olo ollut todella kummallinen, viimeisen puolivuotta se olo on käyn jo todella.. sietämättömäksi! en tiedä, rakastanko miestä enää.. viimevuoden alussa halusin lisää lapsia, mutta se muuttui nopeasti, vauvakuume on vieläkin, mutten tiedä että haluanko lapsia nyt.. En tarvi miehen läheisyyttä niin kuin ennen, en niin kovin edes kaipaa sitä. Edes sänkypuuhat ei tunnu onnistuvan enää, lähinnä minun osaltani 
kun olen pois, mies odottaa minua kotiin kuin karkkipäivää. mutta mulla on aina tunne etten edes halua kotiin. haluaisin vain työpäivän jälkeen vetäytyä lasten kanssa vaikka vaan sohvalle. mie kun tulen kotiin yleensä täällä odottaa kaaos ja vihainen isä ja kiukkuavat ipanat. ensimmäisenä saan kuulla "vikalistan" mitä lapset EI ole tehneet ja miten TUHMIA he ovat. mitään hyvää sanottavaa, kehuja en lapsista juurikaan kuule. jos minä en vie lapsia luistelemaan talvella, ei vie kukaan, jos en minä opeta ajamaan polkupyörällä, ei ne sitäkään taitoa opi. tuntuu että mies on tehnyt mun kanssa lapsiavaan sen takia että on halunnut " omistaa minut" ja sen takia että minä olen niitä halunnut.. vaikkei sitä myönnäkkään.. mies karjuu lapsille kun tekevät pienenkin virheen, ei kuuntele heidän lauseitaan loppuun vaan karjuu kesken kaiken. ei osaa asettua missään vaiheessa lapsen asemaan ja toteamaan, kyllä, olin itsekkin joskus LAPSI.. kyllä, kyllä minäkin ääntäni nostan hermostuessani, mutta kohtelen lapsia kuitenkin rakkaasti, ja arvokkaasti. automatkoista ei ikinä tule mitään kun miehellä jo valmiiksi asenne että "ei tästä tuu mitään" lasten pitäisi kaiketi istua hiljaa ja kiltisti kokoajan.. mistään ei saa lapsi mieltään pahoittaa, täytyy toimia kuin sotilas ikään.. reissutakkin olisi kiva, mutta tiedän että niistä nyt ei tuu ikinä muuta kun itkua ja hammasten kiristystä. lasten kielenkäyttö on jo aika.. jännittävää, saas nähdä mitä on kun ovat koulussa. jos lapset riehaantuu ja sitten sattuu, kuuluu vastaus että "hyvä kun sattui, ihan oikein"! - EI! ei se ole koskaan hyvä! mutta siitä pitää oppia jotain, kun kerta tuossa leikissä sattui.. ne on kaksi eri asiaa... huoohh.. mulla on mennyt niin mieli mein perhe-elämään.. rakastan mein kotia, ja aluetta jossa ollaan, mutta parisuhde tökkii ihan pahimman kerran.. joka asiassa.. nyt musta tuntuu että ei tästä enää tule mitään minulle perhe on tärkeä, ja jos perhe ei voi toimia, ei toimi parisuhdekkaan.. mies antaa kaikille hyvän kuvan osallistumisesta lasten hoitoon kun olivat pieniä vauvoja. yksin raskaudet kävin, synnytyksissä oli sentään mukana, mutta siihen jäi.. kun mies oli tyttömänä, yksin valvoin yöt-päivät lasten kanssa, kun häntä ei saanut mitenkään ylös, eikä saa vieläkään.. nyt sama tilanne. mies taas työttömänä, ja mie "raskaassa" työssä. oli vapaa tai ei- ei ole minulle nukkuma aikoja.. vapaaehtoisuutta on turha odottaa. joskun olen aamusta jäänyt sänkyyn kun lapset herää odottamaan että mies tajuaisi itse nousta, mutta ei, ei tajua.. pitääkö oikeasti parisuhteessa KÄSKEÄ? eikö tapoihin kuulu ottaa huomioon toista? synnäreiltä olen tullut aina sopivasti kotiin siivoamaan ja kastelemaan kukat, niin mitkä kukat? kaiholla aina katsellut kun toiset parit antavat toisilleen lahjoja, minä jos saan jotain, niin minun täytyy sitä myöskin PYYTÄÄ. lasten syntymistä oli turha odotella kukkia, tai mitään tuomisia sairaalalle, viereisessä pedissä mussutettiin suklaata, minäkin mussutin kun kahviosta sitä itse hain.. pitkään ostin miehelle aina kaikkia juttuja, lopetin sen kun ei se mitään hedelmää kantanut, kaikki oli aina vääränlaisia tai muuten vaan jäi pitämättä.. ei sillä että mitään tarvitsisin, mutta olisipa se kiva tuntea olevansa oikeasti tärkeä.. pieniä 5 minuutin hommia saan pyytää viikkotolkulla miestä tekemään, lopuksi teen sen itse kun asia ei kerran tapahdu. näitä aisoita olisi niin miljoona ja olen yrittänyt jutelle miehen kanssa, mutta ei tuota tulosta. kokoajan tulee vaan vahvempi tunne siitä että en minä tällaista perhettä halunnut, olisiko parempi olla vaan kolmin?
kun olen pois, mies odottaa minua kotiin kuin karkkipäivää. mutta mulla on aina tunne etten edes halua kotiin. haluaisin vain työpäivän jälkeen vetäytyä lasten kanssa vaikka vaan sohvalle. mie kun tulen kotiin yleensä täällä odottaa kaaos ja vihainen isä ja kiukkuavat ipanat. ensimmäisenä saan kuulla "vikalistan" mitä lapset EI ole tehneet ja miten TUHMIA he ovat. mitään hyvää sanottavaa, kehuja en lapsista juurikaan kuule. jos minä en vie lapsia luistelemaan talvella, ei vie kukaan, jos en minä opeta ajamaan polkupyörällä, ei ne sitäkään taitoa opi. tuntuu että mies on tehnyt mun kanssa lapsiavaan sen takia että on halunnut " omistaa minut" ja sen takia että minä olen niitä halunnut.. vaikkei sitä myönnäkkään.. mies karjuu lapsille kun tekevät pienenkin virheen, ei kuuntele heidän lauseitaan loppuun vaan karjuu kesken kaiken. ei osaa asettua missään vaiheessa lapsen asemaan ja toteamaan, kyllä, olin itsekkin joskus LAPSI.. kyllä, kyllä minäkin ääntäni nostan hermostuessani, mutta kohtelen lapsia kuitenkin rakkaasti, ja arvokkaasti. automatkoista ei ikinä tule mitään kun miehellä jo valmiiksi asenne että "ei tästä tuu mitään" lasten pitäisi kaiketi istua hiljaa ja kiltisti kokoajan.. mistään ei saa lapsi mieltään pahoittaa, täytyy toimia kuin sotilas ikään.. reissutakkin olisi kiva, mutta tiedän että niistä nyt ei tuu ikinä muuta kun itkua ja hammasten kiristystä. lasten kielenkäyttö on jo aika.. jännittävää, saas nähdä mitä on kun ovat koulussa. jos lapset riehaantuu ja sitten sattuu, kuuluu vastaus että "hyvä kun sattui, ihan oikein"! - EI! ei se ole koskaan hyvä! mutta siitä pitää oppia jotain, kun kerta tuossa leikissä sattui.. ne on kaksi eri asiaa... huoohh.. mulla on mennyt niin mieli mein perhe-elämään.. rakastan mein kotia, ja aluetta jossa ollaan, mutta parisuhde tökkii ihan pahimman kerran.. joka asiassa.. nyt musta tuntuu että ei tästä enää tule mitään minulle perhe on tärkeä, ja jos perhe ei voi toimia, ei toimi parisuhdekkaan.. mies antaa kaikille hyvän kuvan osallistumisesta lasten hoitoon kun olivat pieniä vauvoja. yksin raskaudet kävin, synnytyksissä oli sentään mukana, mutta siihen jäi.. kun mies oli tyttömänä, yksin valvoin yöt-päivät lasten kanssa, kun häntä ei saanut mitenkään ylös, eikä saa vieläkään.. nyt sama tilanne. mies taas työttömänä, ja mie "raskaassa" työssä. oli vapaa tai ei- ei ole minulle nukkuma aikoja.. vapaaehtoisuutta on turha odottaa. joskun olen aamusta jäänyt sänkyyn kun lapset herää odottamaan että mies tajuaisi itse nousta, mutta ei, ei tajua.. pitääkö oikeasti parisuhteessa KÄSKEÄ? eikö tapoihin kuulu ottaa huomioon toista? synnäreiltä olen tullut aina sopivasti kotiin siivoamaan ja kastelemaan kukat, niin mitkä kukat? kaiholla aina katsellut kun toiset parit antavat toisilleen lahjoja, minä jos saan jotain, niin minun täytyy sitä myöskin PYYTÄÄ. lasten syntymistä oli turha odotella kukkia, tai mitään tuomisia sairaalalle, viereisessä pedissä mussutettiin suklaata, minäkin mussutin kun kahviosta sitä itse hain.. pitkään ostin miehelle aina kaikkia juttuja, lopetin sen kun ei se mitään hedelmää kantanut, kaikki oli aina vääränlaisia tai muuten vaan jäi pitämättä.. ei sillä että mitään tarvitsisin, mutta olisipa se kiva tuntea olevansa oikeasti tärkeä.. pieniä 5 minuutin hommia saan pyytää viikkotolkulla miestä tekemään, lopuksi teen sen itse kun asia ei kerran tapahdu. näitä aisoita olisi niin miljoona ja olen yrittänyt jutelle miehen kanssa, mutta ei tuota tulosta. kokoajan tulee vaan vahvempi tunne siitä että en minä tällaista perhettä halunnut, olisiko parempi olla vaan kolmin?
