K
"kakkonen"
Vieras
En tiedä kelle näitä tuntemuksia vuodattaisin niin kirjoittelen nyt tänne, koska tilanne raastaa. Jos joku jaksaa lukea ja haluaa antaa neuvoja niin oikein mukavaa. Tätä eroasiaa olen nyt muutaman vuoden pyöritellyt mielessä, mutta aina se on jotenkin menyt ohi, kun on taas jonkin aikaa mennyt paremmin suhteessa. Yhteiseloa takana 9 vuotta ja kolme lastakin meille on siunaantunut. Ongelma vaan on se, että meillä on jotenkin ajan saatossa muokkautunut niin erilaiset tarpeet, että en tiedä jaksanko kestää tätä koko loppuelämän. Haluaisin hellyyttä ja sitä, että mies osaisi aloittaa itse keskustelun ihan mistä vain. Hän ei koskaan (ihan todella ei koskaan) aloita keskustelua mistään. No saattaa toki arkipäiväiväisistä asioista kysellä kuten "missä mun housut" tai "mitä ruokaa", mutta ei mistään tärkeästä ala puhumaan. parisuhteesta ei osaa puhua, se on hänen mielestään ok ja sujuu omalla painollaan. Seksiin ei tee aloitetta, en edes tiedä kuinka kauan menisi, että oltaisiin ilman seksiä, jos minä en ehtisi tehdä aloitetta. Tästä tulee tunne, että olen vastenmielinen tai epähaluttava vaikka sanoo, etten ole. Tiedä häntä sitten. Seksi kuitenkin on todella hyvää silloin, kun sitä on. Ainakin minun mielestäni. Kahdestaan emme käy oikeastaan missään enkä minäkään ole siitä enää pitkiin aikoihin puhunut, koska mieskään ei tunnu sitä kaipaavan.
Lasten kanssa mies touhuilee välillä ja onkin ihan hyvä isä. Ongelma onkin, ettei kiinnitä minuun juuri mitään huomiota. Ei kerro minulle mitään, tekee suunnitelmia minulle kertomatta. Kun otan tämän tilanteen puheeksi niin sanoo vain, että hän nyt vain on tämmöinen eikä näe mitään ongelmaa missään.
Tiedän, että arki tulee suhteeseen aina, mutta uskon kyllä että suhteen voi pitää kunnossa jos molemmat sitä haluaa ja jos on RAKKAUTTA. Mies väittää rakastavansa, mutta en tiedä uskonko enää. Onko kellään näin kauan yhdessä olleella sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja lämpöä? Mietin oikeasti, että kannattaako lähteä, kun asiat kuitenkin ovat ihan ok eikä sinällään "isoja" ja vakavia ongelmia ole. Arki on vaan sellaista tasapaksua.. Enkä koe saavani vastarakkautta. Niin ja aina menee työt, harrastukset ja kaverien auttamiset meidän yhteisen ajan edelle..
Lasten kanssa mies touhuilee välillä ja onkin ihan hyvä isä. Ongelma onkin, ettei kiinnitä minuun juuri mitään huomiota. Ei kerro minulle mitään, tekee suunnitelmia minulle kertomatta. Kun otan tämän tilanteen puheeksi niin sanoo vain, että hän nyt vain on tämmöinen eikä näe mitään ongelmaa missään.
Tiedän, että arki tulee suhteeseen aina, mutta uskon kyllä että suhteen voi pitää kunnossa jos molemmat sitä haluaa ja jos on RAKKAUTTA. Mies väittää rakastavansa, mutta en tiedä uskonko enää. Onko kellään näin kauan yhdessä olleella sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja lämpöä? Mietin oikeasti, että kannattaako lähteä, kun asiat kuitenkin ovat ihan ok eikä sinällään "isoja" ja vakavia ongelmia ole. Arki on vaan sellaista tasapaksua.. Enkä koe saavani vastarakkautta. Niin ja aina menee työt, harrastukset ja kaverien auttamiset meidän yhteisen ajan edelle..
Mua tämä tilanne kaihertaa aika usein ja koen olevani näkymätön.. :/ On kai sitä välittämistä ja aika vahva side, kun ei olla erottu. Mut en tiedä onko tämä oikein kun säännöllisin väliajoin tuntuu niin pahalta, että voisin oksentaa. Siis kysehän ei ole siitä ettenkö minä rakastaisi, tahtoisin vain tuntea sitä vastarakkautta.
