Mitä mieltä? Juuri synnyttänyt kuumeessa kotona...

["aloittaja"]

Miehesi toimi tyhmästi kun ei kuunnellut sun toiveita. Ja veli nöksähti turhasta.

Mutta hieman kummalta tuntuu että asia vaivaa sua vielä vuosienkin jälkeen. Onko teillä ollut muuten vaikeuksia kommunikaatiossa?

Se tavallaan on jäänyt vaivaamaan siksi, että kukaan ei ole koskaan sanonut etten minä tehnyt mitään väärää. Ja toisaalta se on yksi asia joka hiukan pääsi rikkomaan sitä kaikkea onnea silloin. Silloin anoppikin pääsi sohlottamaan liikaa mun elämään, kun hän asui siinä lähempänä. Olin herkkä ja kiltti enkä tuntenut vielä kovinkaan hyvin miten itsekästä ja kurjaa sakkia miehen suvussa voi olla. Onneksi nuo ajat on takana ja ne tyypit kaukana.

Kommunikaatio ei tosiaan ole parhaasta päästä, se on tuottanut paljon harmia.

 

[Hmm...]

Totta kai on hyvä asia, että käy läpi menneisyyttään ja miettii, miten asiat oikein menivät.

Mutta kannattaa myös myöntää tosiasiat. Synnytyksen jälkeinen masennus on yleistä. Se on aivokemiallinen ongelma. Sairastumisesi ei ole ollut sinun syysi, muttei sinun miehesikään syy. Miehesi on ollut tökerö, ja sinulla on ollut herkkä vaihe elämässä, mutta tahdittomuus yksin ei sairastuta ketään.

 

["vieras"]

[QUOTE="aloittaja";28279270]No siis akka on vastasyntyneen kanssa kotiutunut, on itse kuumeessa ja väsynyt. ei jaksa laittaa huushollia eikä mitään tarjoiluja vierailijoita varten. Sit mies menee sopimaan että hänen veljensä perheineen voi tulla.
Minä edellisenä iltana sanon miehelle, etten todellakaan jaksa ottaa vielä vieraita vastaan. Mies ei siltikään peru, sanoaa vaan jotain että "katsotaan sitä sitten huomenna". No, lopulta käy niin että itken ja sanon ETTEN HALUA ENKÄ JAKSA YHTÄÄN VIERASTA NYT KUN OLEN KUUMEESSAKIN, kotia ei ole mies viitsinyt millään tavalla hiukan edes siistiä saati hakea jotain tarjottavaa! Niin sitten mies peruu lopulta ja viime tipassa (joka minun mielestäni todella noloa!)

Siitähän miehen veli suuttui ja sanoi ettei tarvitse koskaan enää pyytää käymään. Ja mies huusi siitä minulle. Pahoitin mieleni, koska nyt koko sopasta tuli mun vika eikä edes mies tajunnut että olis suojellut mua [/QUOTE]

Oho, olettepa te aika herkkänahkasta porukkaa. Meillä jos ei toiselle sovi että vieraita tulee niin se ei sitten osallistukaan siihen istujaiseen, monestikin olen ollut sängyssä vaan makoilemassa peiton alla kun vieraita on tullut. Siinäpä toinen sitten itse hyysää mitä hyysää.

 

[ohhoijaa]

ai nii ja sitä mieltä.

Jos tuommoinen pikkuinen vastoinkäyminen ja tappelu miehen kanssa saa sut kiskomaan rauhoittavia ja vatvomaan asiaa vuositolkulla MENE LÄÄKÄRIIN. Olen huolissani lapsestasi.

mä olen huolissani susta.

 

[2good2be4gotten]

Tuossa miettisin että olisiko mun mies juuri synnyttäneenä, tikit persauksissa, hormonit jyllätessä, väsyneenä ja vastasyntyneen hoidosta vastuussa, valmis ottamaan vastaan vieraita. Tietenkin vähän paikkoja siistien ja tarjoiluja kahvipöytään laittaen.
Vastaus olisi; todellakaan ei, joten silloin mies ei oleta että minäkään olisin vierailuvalmis tuolloin. Ja näin ollen, synnytysten jälkeen se olen minä joka sanoo koska voi vieraita tulla ja mies tekee oman osansa valmisteluista, jos jotain täytyy tehdä.

 

["vieras"]

ai nii ja sitä mieltä.

Jos tuommoinen pikkuinen vastoinkäyminen ja tappelu miehen kanssa saa sut kiskomaan rauhoittavia ja vatvomaan asiaa vuositolkulla MENE LÄÄKÄRIIN. Olen huolissani lapsestasi.

Eiköhän ap ole jo käynyt lääkärissä, jokuhan ne rauhoittavat hänelle on määrännyt Ja todellakin tuollainen asia voi jäädä kaivamaan ja laukaista oireita, jos on esimerkiksi ahdistuneisuus/masennustaustaa.

Miehen olisi pitänyt perua vierailu ajoissa tai laittaa koti kuntoon ja huolehetia tarjottavista.

Muakin suorastaan raivostuttaa vielä parin vuoden jälkeen, kun mies päästi vanhempansa meille päivittäin heti kun tulin laitokselta vauvan kanssa. Mulla oli kohtutulehdus, rintatulehdus, menetin synnytyksessä paljon verta ja kävelin seinistä tukea ottaen jne. ja siihen vielä se vasta synnyttäneen hormonimysrky, niin en todellakaan ollut siinä kunnossa että olisin jaksanut ottaa vieraita saati pitää puoliani, kun miehen vanhemmat suorastaan huutaen arvostelivat vauvanhoitoa, anoppi koitti repiä vauvaa rinnalta pois kun imetin jne. ja mies vaan seisoi vieressä ja pyysi "ymmärtämään isovanhempia jotka vaan haluaa auttaa" vaikka mä itkin, että haluan olla rauhassa. Mulle puhkesi masennus ja ahdistuskohtauksia ja esimerkiksi vauvan alkaessa itkeä tuli aina kamala paniikki, että nyt mulle tullaan huutamaan että anna se vauva tänne kun sen on paha olla mun sylissä Ja joo olisin ehkä masentunut ilman tuotakin kokemusta, mutta ei se ainakaan asiaa helpottanut kun mielenterveys oli jo valmiiksi kovilla!

 

["aloittaja"]

[QUOTE="vieras";28279310]Älä kanna murheita mielessäsi ainakaan tuon vuoksi! Ilman noita kuumeilujakin olisi vierailun voinut peruuttaa jos sinusta vain siltä tuntui. Tuoreen äidin mieli on niin herkkä ettei kukaan muu sitä voi ymmärtää! Mies olisi voinut olla hienotunteisempi.

Minäpä kerron oman tarinani. Esikoisen saatuani koko suku olisi halunnut tulla kyläilylle. Repesin pahasti synnytyksessä ja haava aukesi kotona kokonaan eikä sitä voitu ommella uudelleen. Mieli oli surkea eikä istua voinut ollenkaan. Kivut olivat kamalat ja vauva valvotti. Mies sitten oli vihainen minulle eikä yrittänyt ymmärtääkään etten vieraita halunnut. Riita siitäkin tuli. Toisen lapsen synnytyksen lähestyessä kävimme pitkän keskustelun ja sovimme että minä kerron miehelleni milloin meille voisi vieraita tulla jottei tuo sama toistuisi. Että haluan omat tunteet ensin selvitellä ja tutustua vauvan kanssa. Sairaalaan en halunnut käymään kuin esikoisen ja miehen.[/QUOTE]

Kiitos että jaoit tämän. Ei ne kaikki miehet tajua. Hyvä että keskustelitte jatkon selväksi niin ei tarvitse sitten tehdä samoja virheitä

 

[Mythago]

[QUOTE="aloittaja";28279349]Se tavallaan on jäänyt vaivaamaan siksi, että kukaan ei ole koskaan sanonut etten minä tehnyt mitään väärää. Ja toisaalta se on yksi asia joka hiukan pääsi rikkomaan sitä kaikkea onnea silloin. Silloin anoppikin pääsi sohlottamaan liikaa mun elämään, kun hän asui siinä lähempänä. Olin herkkä ja kiltti enkä tuntenut vielä kovinkaan hyvin miten itsekästä ja kurjaa sakkia miehen suvussa voi olla. Onneksi nuo ajat on takana ja ne tyypit kaukana.

Kommunikaatio ei tosiaan ole parhaasta päästä, se on tuottanut paljon harmia.[/QUOTE]

On hyvä tiedostaa jälkeenkinpäin asioita, jotka ovat olleet vaikeita ja vaikuttaneet mielentilaan. Mutta sitten pitää päästää irti, se on osa kasvua

Puhu miehesi kanssa jos juttu vaivaa, mutta älä syyllistä liikaa noin vanhasta asiasta. Ja kyllä keskusteluyhteys on varmaan yksi tärkein asia mikä parisuhteessa pitäisi olla kunnossa, että siihen panostaisin.

 

["Vieras"]

Ymmärrän että sua harmitti tuolloin, ja miehesi sukuineen olivat ajattelemattomia. Mutta hei, tapahtuneesta on jo vuosia. Ei kaikkea voi ja kannata jäädä vatvomaan, johan siinä kuka vaan sekoaa jos kaikesta tekee niin suuren numeron.

Unohda koko juttu, asioilla on taipumus paisua kun niitä jää pyörittelemään mielessään ja oikein rypemään siinä itsesäälissä.

 

[vähänkuinmun]

Mä tulin sairaalasta kotiin kun vauva oli neljä päivää vanha. Mies ei ollut käyttänyt koiraa ulkona tarpeeksi usein, ja se oli paskantanut ja kussut meidän matot. Mies kutsui kuitenkin omat vanhempansa ja sisaruksensa kylään samantien. Mulla oli kaksi päivää aikaa selvittää se kusi-paskasirkus. Mies on kantanut sentään meidän pieneen kylppäriin ne haisevat matot. Muistan kuinka putosin jossain vaiheessa polvilleni itkemään, maton päälle juuriharja ja mäntysuopa kädessä, että voiko tämä todella tapahtua minulle. Ei pätkääkään armoa. Appivanhempani vittuilivat tullessaan, että mikäs teidän matoissa on kun ovat ulkona kuivumassa ja anoppi kysyi olenko masentunut. Seisoin kahvipöydän vieressä, minulle ei ollut edes istumapaikkaa.

 

[myyy]

Sun miehen ainoaksi puolustukseksi sanoisin, että on se lapsen syntymä iso mullistus isällekin, joten vaikka pitäisi tietysti olla äidin tukena, niin sitä valutettavasti mies välttämättä ole ihan täysin "järjissään" sillä hetkellä.

Mutta meille ei todellakaan tule ketään vieraita pariin viikkoon vauvan syntymän jälkeen, ei etenkään kukaan lapsi, sillä lapsilta niin helposti saa tarttuvia tauteja. Enkä kyllä itsekään mene kylään, jos siellä on joku kipeänä, paitsi jos ovat avun tarpeessa. Enkä missään nimessä vie lapsia minnekään missä ollaan kipeenä niin lasten itsensä kuin potilaan vuoksi. Joskus se sairastuminen tulee viimetipassa ja onhan se harmi, mutta minkäs teet. Ei kukaan ilokseen sairasta.

Että ei, en ymmärrä että tuollaisista asioista aletaan riitelemään ja syyttelemään. Melkein ihnetten, että kävikö tämä suomessa, kun olen kuvitellut, että täällä osataan arvostaa toisten kotirauhaa miltei liiankin kanssa. Vai ollaanko meillä päin vain tavallista etäisempiä tms.