Mitä tehdä tunteille?

[mietityttää]

Hei,

Olen vähän hankalassa tilanteessa sillä en tiedä mitä tehdä. Rakastan kumppaniani todella paljon ja haluan viettää elämäni hänen kanssaan, mutta en tiedä miten se onnistuisi, jos tämä tilanne jatkuu tai pahenee.

Olemme kumpikin siinä määrin erilaisia, että toinen meistä haluaisi tietää jos on loukannut toista jotenkin (joko sanoilla tai teoilla), että vastaisuudessa osaisi jättää loukkaamatta. Toinen taas ei halua sanoa jos jokin asia loukkaa jollain tavalla, koska se osoittaa luonteen heikkoutta, jopa luonteen puuttumista, eikä halua että kumpikaan sanoo jos toinen loukkaa vahingossa toista, vaan pitäisi pitää suunsa kiinni ja olla hiljaa asiasta. Elämässä pitää katsokaas kestää kaikki ja olla paksu nahka, eikä tunteita saa näyttää. Tai näin hän sanoi.

En halua etsiä syyllistä mihinkään tai miettiä kumpi tekee oikein ja kumpi väärin. Enkä myöskään halua, että tästä tulee "miehet tekee sitä ja naiset tekee tätä" -keskustelu, vaan haluaisin tietää miten te toimisitte tälläisessä tilanteessa. Olen varma että joku teistä on joskus elänyt / elää yhä samanlaisessa tilanteessa ja haluaisin tietää miten te olette jaksaneet / selvinneet tilanteessa jossa haukkuminen, piikittely ja "et osaa tehdä mitään oikein" on jatkuvaa. Ja jos ilmaiset jollain tavalla että et kestä tai jaksa kyseistä käytöstä, niin saat pehmon leiman otsaasi ja sinulle sanotaan että "voivoi, enkai loukannut? kas kun et jopa itke vielä". Ei kyllä ehkä ihan noilla sanoilla mutta ymmärsitte varmaan mitä tarkoitan.

Eli kuvitelkaa tilanne: ette saa reagoida millään tavalla jos toinen sanoo asioita jotka loukkaavat sinua, vaan on pidettävä yllä sitä iloista "kaikki on hyvin" -ilmettä. Etkä koskaan saa tietää millä tavoin on loukannut toista, koska hän ei "pillitä joka asiasta" vaan mielummin hautaa kaiken sisälleen ja yrittää kestää. Miten tälläisessä tilanteessa pitäisi tehdä? Itse kestän piikittelyä ihan kohtalaisesti omasta mielestäni, mutta joskus on vain aikoja, jolloin sitä ei jaksa ja suuttuu sen takia. Ja sitten tulee taas pehmon leima otsaan. Viime aikoina sitä leimaa on tullut turhankin usein.

Eikö tässä maailmassa enää saa näyttää muita tunteita kuin iloisuutta? Jos suututtaa tai surettaa tai jotain muuta, niin pitäisi silti näyttää iloista naamaa eikä tuoda julki surua tai suuttumusta edes omalle kumppanilleen. Ymmärrän jos muille ihmisille näytetään sitä muka-iloista naamaa mutta eikö omalle kumppanille voi edes ilmaista kaikkia tunteitaan?

Olen jo miettinyt, että ehkä tässä pitää vain kovettaa itsensä ja kestää kaikki mitä niskaan kaadetaan ja näyttää iloista naamaa omalle kumppanilleenkin vaikka sisällä olisi millainen tunnemyrsky.

 

[hip hip hurraa]

Minusta parisuhteessa pitää saada olla oma itsensä. Siksi sen kumppanin pitäisi olla samantyyppinen arvomaailmaltaan, jotta kumpikin pystyy olemaan suhteessa oma itsensä. Nyt näyttäisi siltä, että tässä AP:n suhteessa nainen (näin oletan) joutuu kokoajan olemaan varpaillaan, ettei vain aiheuta miehelle pahaa mieltä. Mies taas saa koko ajan olla vapaasti oma itsensä välittämättä siitä, aiheuttaako hän itse naiselleen pahaa mieltä.

Jälleen kerran näissä parisuhdeasioissa oppi tulee yleensä omilta vanhemmilta. Jos miehesi isä esimerkiksi on kohdellut tylysti vaimoaan ja ollut ns. herra talossa, niin totta kai poika oppii, miten mies saa käyttäytyä. Jos taas vanhempien välit ovat rakastavat, asioista keskustellaan, saa olla eri mieltä, riidat sovitaan jne, niin yleensä tällaisen pariskunnan lapsetkin kasvavat siihen, että tunteita saa näyttää ja kotona voi olla oma itsensä.

Totta kai parisuhde vaatii myös kompromissejä, mutta kompromissiä ei ole se, että aina vain toinen joustaa ja aina tehdään ns. perheen pään määräämällä tavalla. Se ei ole tasa-arvoa.

Minusta sinun pitää ihan itse miettiä, että mitä parisuhteelta oikein haluat. Jos tahdot kunnioitusta, arvostusta, seksiä, ystävyyttä ja kaveruutta, niin näyttäisi siltä, että ainakaan nuo kaikki asiat eivät toteudu nykyisessä suhteessa. Vaikkei oman miehensä kanssa olisikaan välttämättä sielunkumppani, niin kyllä minusta esim. luottamus kuuluu suhteeseen ja täytyy voida olla muutakin yhteistä kuin sänky ja jääkaappi.

Kannattaa muistaa, että aina ei pelkkä rakkaus riitä, jotta yhdessä kannattaisi pysyä. Usein nimittäin se rakkauskin katoaa vuosien ja vuosikymmenien varrella, jos mies kohtelee huonosti. Miten voi itse kunnioittaa miestä, joka kohtelisi minua kuin kynnysmattoa?

 

[Saman kokenut]

Seurustelin samantyyppisen miehen kanssa melkein 5 vuotta. Erosimme, ei siitä tullut mitään. Mies piti minua mäkättävänä ei-mihinkään-tyytyväisenä hirviönä, ja minä häntä sulkeutuneena tunnevammaisena.

Eron jälkeen mies avautui, kuinka minulla oli ollut vaikka mitä ärsyttäviä tapoja ja kuinka olin häntä monesti jollakin sanomisellani loukannut. Näitä hän sitten oli kerännyt 5 vuoden ajan sisäänsä, kun mitään ei pystynyt ääneen sanomaan. Ja jos minä sanoin jotain hänen vastaavistaan, vaikka kuinka ystävällisesti, niin se oli hänen näkökulmastaan murska-arvostelua (koska hän olisi avannut suunsa vasta kun kaikki on ihan hirveää). Eli kun esim. huoneen toiselta puolelta sanoin "hei, sulta unohtui maito pöydälle" kun hän oli poistumassa keittiöstä, oli se hänen mielestään hirveää kritiikkiä. Minun olisi kuulema vain pitänyt olla hiljaa ja käydä salaa myöhemmin laittamassa se maito jääkaappiin. Eli kaikki huomautukset, muistutukset, mikä tahansa, oli hänelle kauheaa ja tarkoitti että olen todella vihainen kun sanon ne ääneen.

Eihän tuollaisesta suhteesta tule mitään, en usko että sinunkaan puolisosi tapojaan parantaa. Hän kerää sitä vitutustaan sisimpäänsä, ja jossain välissä jättää sinut. Tai sitten sinä kyllästyt elämään koko ajan epätietoisuudessa (sinullahan ei ole mitään tietoa, onko mies oikeasti jotain mieltä vai esittääkö vain) ja jätät hänet. Tai sitten elätte elämänne epäonnellisina loppuun saakka. En usko että tuollainen mielenlaatu kuin miehellä muuttuu, ei ainakaan ilman omaa tahtoa ja vuosien terapiaa. Sori.

 

[Tehän yritätte kouluttaa]

Koiraa, tuolla tyylillä jäätte ikuisiksi vanhoiksipiioiksi...

 

[kiltti]

Piikittely on inhottavaa ja ilkeää. Siihen lie miehelläsi joku syy ja minusta syy on ainakin osittain sitä, että haluaa loukata sinua ja valittaa. Piikittelyä ei pidä sietää. Itse joskus vähän piikittelen kahden kesken, jos haluan, että jokin asia selvitetään heti ja olen aika kiukkuinen. Silloin saakin vähän loukkaantua. Normaaliin arkeen ja rakkauteen jatkuva piikittely ei muuten kuulu millään tavalla. Minä en ottaisi sellaista vastaan ollenkaan, se pitää saada loppumaan jos ei puhumalla, niin eroamalla.

 

[vanha akka]

Olen omien murrosikäisten lasteni kanssa käynyt tämäntyyppisiä keskusteluita. Olen koko ajan korostanut, että rakastan heitä, mutta minun täytyy voida sanoa asioista, jos jokin asia painaa mieltä. Lasten (erityisesti esikoisen) mielestä minä etsin ja kaivan kaikkea sanottavaa, mutta olen selittänyt, että asiat nostetaan heti esille enkä minä sitten enää sen jälkeen puutu niihin. Eihän sekään olisi reilua, jos ei ikinä saisi sanoa siitä, jos on maitopurkki unohtunut pöydälle ja minä joutuisin keräämään muiden jäljet. Minähän tekisin silloin karhunpalveluksen, koska lasteni tulevat puolisot joutuisivat silloin äidin rooliin tekemään niitä asioita salaa jäljestäpäin.

Nykyisin lapset myöntävät, että en nalkuta, vaan sanon ihan aiheesta, mutta totta kai heitä ottaa päähän, jos tulevat väsyneenä koulusta ja minä satun huomauttamaan jostakin asiasta. Tosin kääntöpuolena on myös se, että sanon kyllä myös herkästi sen, että välitän ja rakastan ihan niin paljon, että esikoinenkin saattaa sanoa, että joo, joo, sä rakastat mua, tiedetään, ei tartte sanoa enää.

Minä en jaksaisi millään sellaista parisuhdetta, jossa asioista ei voida keskustella. En myöskään jaksaisi parisuhdetta, jossa täytyisi vetää jotakin roolia. Alkuperäisen tilanteessahan on niin, että hän ei saisi millään tavalla rasittaa miestä, vaan naisen pitäisi olla aina iloinen ja kaikki negatiiviset asiat pitäisi lakaista maton alle. Entäs toisinpäin? Entä jos vaimo olisi se tyranni? Sellaista naistahan pidettäisi ihan hirviönä, joka ei yhtään olisi ymmärtäväinen miestään kohtaan. Omasta mielestäni on ihan sama, käyttäytyykö mies vai vaimo itsekkäästi, sillä se on ihan yhtä paha asia. Kumpikin sukupuoli kaipaa välillä tukea ja ymmärrystä.

 

[Täätänen]

Se vähä, mitä viestistäsi puoliskosi käytöksestä ymmärsin, herätti heti ajatuksen henkisestä väkivallasta. Jos joudut vaikenemaan ja sulkemaan omat tunteesi sisällesi sekä kaiken päälle vielä noudattamaan toisen käytössääntöjä, kertoo se karua tarinaansa tyrannista elämässäsi.

Asiallehan voi tehdä jotakin eli kieltäytyä. Nyt olet selvästi epävarma, sinulla ei ole keinoja ja voimaa olla eri mieltä ja kenties ei aiempaa kokemusta vastaavanlaisesta tapauksesta, jolloin sinun on aivan pakko puhumalla,miettimällä ja apua hakemalla saatava yliote.

Olet ihminen siinä kuin puoliskosi ja saadaksesi ihmisarvoista kohtelua joudut nyt töihin itsesi kanssa. Toista et voi muuttaa kuin seisomalla vankasti oman näkemyksesi takana, jolloin toinen voi valita joko hyväksymällä kantasi tai riitelemällä lisää.

Alistumisen yksi pahimpia oireita on "ymmärtää" toista ja ensi alkuun suostua toisen vaateisiin, vaikka ne kuinka tuntuisivat vierailta. Peliä ei kuitenkaan ole menetetty, vaan sinähän vain teit alkuun väärän ratkaisun ja nyt olet kypsä korjaamaan asian.

Ideana ei ole pyrkiä eroamaan, vaan palauttamaan suhteenne normaalimpaan balanssiin. Voimia ja energiaa asiasi eteen. Älä anna periksi, äläkä missään nimessä ymmärrä saati puolustele puoliskoasi.

 

[Ohjeen voi]

Jätä se sika!

 

[mietityttää]

Kiitos kaikille viesteistä. Osa niistä oli todella hyviä ja sai minut ajattelemaan asioita eri näkökulmista.

Taisin ehkä olla suhteemme alussa liian... miten sen sanoisi. Noh, yritin olla "täydellinen" mies naiselleni ja tein ehkä liiaksikin kompromisseja ja annoin periksi tavoistani. Nyt jälkeenpäin se kostautuu.

Jotkut teistä heitti jo arvauksia että (minä, ap) olisin nainen, mutta tässä tapauksessa homma onkin toisinpäin ja olen mies. Tosin olen herkkä romantikko ja rakastan pienten suukkojen ja halausten antamista naiselleni. Hän ei vain ole tottunut että mies on niin... epämiehekäs joissain asioissa. Rakastan naistani todella paljon ja haluan löytää jonkun ratkaisun tähän suhdettamme vaivaavaan asiaan.

Yritän jaksaa olla oma itseni ja toivottavasti kumppanini ymmärtää että ihmiset on erilaisia ja tunteet saa näyttää. Sama lause pätee myös minuun siltä osin että hän on erilainen kuin minä. Tiedän, että kumppanini ei halua näyttää tunteitaan eikä puhu asioista, mitkä painavat hänen mieltä, mutta jos ne johtuvat minusta tai tekemisistäni niin en mitenkään voi lopettaa pahoittamasta hänen mieltään jos en tiedä mitkä asiat sitä mielipahaa aiheuttaa hänelle. Eri asiat pahoittavat eri ihmisten mielen.

En anna periksi ja en missään nimessä jätä häntä. Eikä hän ole sika