Mitä tekisin, parisuhteesta.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja harmaana
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
H

harmaana

Vieras
Eli miehen kans menee todella huonosti. Silloin, kun hän ei ole kotona, meillä on lasten kanssa mukavaa jne. mutta miehen tultua kotiin ilmapiiri muuttuu negatiiviseksi.
Enkä usko, että mies rakastaa mua. Väittää kyllä niin, mutta ei juuri osoita asiaa. Oon yrittäny keskustella asiasta miehen kans, mutta jotenkin ne keskustelut menee ainoastaan syyttelemiseksi eikä mitään ratkaisua tule. Nyt en jaksa enää edes yrittää jutella.
Eroa siis harkitsen, mutta se on melkein mahdotonta ennen tammikuuta. Miten saan tämän parisuhteen toimimaan tai miten jaksan odottaa tammikuuhun? Oon todella väsynyt tähän, eikä varmasti tee lapsillekaan hyvää.

Sori sekava kirjoitus.
 
En edes tajua, miten ollaan tähän tultu. Mies ei välitä edes siitä, että iltaisin itken. Joko sillä ei kiinnosta tai se ei osaa näyttää, että välittää. Mutta minusta tuntuu, että en jaksa enää ymmärtää ja miettiä, miksi toimii noin niin kuin toimii..
Ja muutos pelottaa, vaikka olisin varmasti onnellisempi ilman miestä. Ei se ero silti hyvältä tunnu :(
 
Muutos pelottaa aina. Yleisesti ottaen usein pitää paikkansa, että ihminen on valmis muutokseen vasta, kun nykyhetki pelottaa enemmän kuin muutos.
Erosta yleisesti mä olen sitämieltä, että asumuseroa ratkaisuna pelätään liikaa. Ollaan yhdessä vaikka kaikki on päin helvettiä, eikä osata sopia, että katotaan, miltä erillään olo tuntuu. Sitten kun on tarpeeksi päin helvettiä, erotaan jättämättä mitään mahdollisuuksia. Mä olen nykyään asumuseron "kannattaja", yhteuisestä sopimuksesta asiallisesti sovitaan, että katotaan, mikä tilanne oikeasti on, onko oikeasti parempi olla erikseen ja sovitaan pelisäännöt, joista myös pidetään kiinni, tyyliin "ensin ei edes soiteta kuukauteen, sitten puhutaan ja mietitään lisää"
 
Alkuperäinen kirjoittaja LisaMarie:
Muutos pelottaa aina. Yleisesti ottaen usein pitää paikkansa, että ihminen on valmis muutokseen vasta, kun nykyhetki pelottaa enemmän kuin muutos.
Erosta yleisesti mä olen sitämieltä, että asumuseroa ratkaisuna pelätään liikaa. Ollaan yhdessä vaikka kaikki on päin helvettiä, eikä osata sopia, että katotaan, miltä erillään olo tuntuu. Sitten kun on tarpeeksi päin helvettiä, erotaan jättämättä mitään mahdollisuuksia. Mä olen nykyään asumuseron "kannattaja", yhteuisestä sopimuksesta asiallisesti sovitaan, että katotaan, mikä tilanne oikeasti on, onko oikeasti parempi olla erikseen ja sovitaan pelisäännöt, joista myös pidetään kiinni, tyyliin "ensin ei edes soiteta kuukauteen, sitten puhutaan ja mietitään lisää"

Tätä olenkin miettinyt. Vaikka kuukausikin erillään saattais saada miehen käytöksen muuttumaan, JOS hän minusta välittää.
Joudun kaikista unelmistakin luopumaan, mistä ollaan yhdessä haaveiltu :(
 
Olisko aika perheasiain neuvottelukeskukseen edes pieni avun tynkä. Sinne voit mennä vaikka ilman sitä puolisoa.
Voit jopa löytää itsestäsi asioita joita et ehkä ole edes huomannut.
Toki parempi jos saat miehen mukaan.
Jos ei suostu lähtemään, ei sitten varmaan halua mitään pelastaakkaan.
 
Oletteko kokeilleet ihan kaikkea ?
Jos miestä ahdistaa keskustelu, niin sillä saralla ette varmaan pääse eteenpäin..

Millaisia ongelmia teillä on? Teettekö kotihommia erikseen, teetkö sä kaiken? Entä lapset - onko mies lasten kanssa ? Ainahan asioille joku syy on taustalla.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Khimaira:
Oletteko kokeilleet ihan kaikkea ?
Jos miestä ahdistaa keskustelu, niin sillä saralla ette varmaan pääse eteenpäin..

Millaisia ongelmia teillä on? Teettekö kotihommia erikseen, teetkö sä kaiken? Entä lapset - onko mies lasten kanssa ? Ainahan asioille joku syy on taustalla.

Aikaisemmin mies teki kotitöitä paljonkin. Nyt ei, tai no ehkä muutaman kerran viikossa saattaa leluja kerätä jne. Selittää aina raskaalla työllä, ettei jaksa kotona tehdä juuri mitään. Ja tottahan se on, että on usein väsynyt, mutta ei ymmärrä sitä, että minäkin voin olla väsynyt. Jotenkin se on muuttunut itsekkääksi.
Lasten kanssa on kyllä paljon, tosin sitäkin vähemmän kuin ennen.
Jotenkin tuntuu, että hän ajattelee aina itseään. Hänellä on oikeus tehdä, mitä haluaa, mutta ei osaa ajatella muita. Siis, että esimerkiksi minulla ei ole vaihtoehtoja vaikka siivoamisen suhteen. Mies voi olla tekemättä, koska tietää, että minä teen.

ja toista naista on turha ehdottaa, siitä olen varma, ettei petä.

Asutaan melko pienessä kaupungissa ja kaikki parisuhdeterapiat on poissuljettu, koska siellä työskentelee liian tuttuja ihmisiä, joihin en luota.
 
Meillä ihan samanlaista ja samat mietteet. Yksin pyöritän arkea ja mies makaa sohvalla. Ei osaa muuta tehdä kun kiukutella ja pilata meidän muidenkin päivän. Olenkin miettinyt, että pitäisikö vielä jaksaa yrittää? Silleen, että hemmottelisin miestä oikein kunnolla, olisin unelmavaimo, tekisin kaiken mahdollisen jotta miehellä olisi hyvä olla, en vaatisi mitään, mies saisi tehdä ihan mitä itse haluaa ja mä olisin hymyssä suin 24/7 hehkuttamassa hänen upeutta. En oikeesti jaksaisi tai edes halua, pelkkä ajatus miehen koskemisesta edes inhottaa, mutta en tiedä pitäisikö vielä tällaista viimeistä vaihtoehtoa kokeilla. Jos vaikka olemalla miehelle hyvä, saisin miehen herätettyä ja mieskin haluaisi sitten vuorostaan olla perheelle hyvä?
 
Alkuperäinen kirjoittaja mies:
Yhteistä, kahdenkeskeistä aikaa tarpeeksi, erotiikkaa kehiin. Molemmille myös omaa aikaa. Kahdenkeskeisiä keskusteluja ja seksiä tarpeeksi.

Tuo on vähän vaikeeta tuo yhteinen aika ja erotiikka siinä vaiheessa kun toisen katsominen, saati koskeminen, saa oksennusreaktion aikaan :ashamed:
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:

Asutaan melko pienessä kaupungissa ja kaikki parisuhdeterapiat on poissuljettu, koska siellä työskentelee liian tuttuja ihmisiä, joihin en luota.

Onhan se kallista, mutta toisaalta elämän laatua ei voi rahalla mitata, joten naapurikaupunkiin ja yksityiselle? Jos on sairauskuluvakuutus, se maksaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Criminal Mind:
Alkuperäinen kirjoittaja mies:
Yhteistä, kahdenkeskeistä aikaa tarpeeksi, erotiikkaa kehiin. Molemmille myös omaa aikaa. Kahdenkeskeisiä keskusteluja ja seksiä tarpeeksi.

Tuo on vähän vaikeeta tuo yhteinen aika ja erotiikka siinä vaiheessa kun toisen katsominen, saati koskeminen, saa oksennusreaktion aikaan :ashamed:

Jep. Eipä juuri seksi kiinnosta, kun mies ei osoita millään tavalla välittävänsä minusta. Yhteistä aikaa meillä on melko paljon hyvän tukiverkoston ansiosta, mutta silloinkin istutaan vaan kotona tai ollaan omien ystävien kanssa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Alkuperäinen kirjoittaja Criminal Mind:
Alkuperäinen kirjoittaja mies:
Yhteistä, kahdenkeskeistä aikaa tarpeeksi, erotiikkaa kehiin. Molemmille myös omaa aikaa. Kahdenkeskeisiä keskusteluja ja seksiä tarpeeksi.

Tuo on vähän vaikeeta tuo yhteinen aika ja erotiikka siinä vaiheessa kun toisen katsominen, saati koskeminen, saa oksennusreaktion aikaan :ashamed:

Jep. Eipä juuri seksi kiinnosta, kun mies ei osoita millään tavalla välittävänsä minusta. Yhteistä aikaa meillä on melko paljon hyvän tukiverkoston ansiosta, mutta silloinkin istutaan vaan kotona tai ollaan omien ystävien kanssa.

 
(tumpeloin tän tietsikan kans) mutta kyllä ne ystävät kannattaa heivata pellolle ja istua yhdessä pöydän ääreen ja nostaa kissa pöydälle. Tuoda esille mahdolliset seuraukset jollei tahti muutu.
Jos on ystävissä sellainen/sellaisia jotka kuuntelee tai samanlaisia kokemuksia, jutelkaa heidän kanssa. Voivottelu ei auta, asia pitää ottaa esille ja se pitää käsitellä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja jaksaisiko?:
Meillä ihan samanlaista ja samat mietteet. Yksin pyöritän arkea ja mies makaa sohvalla. Ei osaa muuta tehdä kun kiukutella ja pilata meidän muidenkin päivän. Olenkin miettinyt, että pitäisikö vielä jaksaa yrittää? Silleen, että hemmottelisin miestä oikein kunnolla, olisin unelmavaimo, tekisin kaiken mahdollisen jotta miehellä olisi hyvä olla, en vaatisi mitään, mies saisi tehdä ihan mitä itse haluaa ja mä olisin hymyssä suin 24/7 hehkuttamassa hänen upeutta. En oikeesti jaksaisi tai edes halua, pelkkä ajatus miehen koskemisesta edes inhottaa, mutta en tiedä pitäisikö vielä tällaista viimeistä vaihtoehtoa kokeilla. Jos vaikka olemalla miehelle hyvä, saisin miehen herätettyä ja mieskin haluaisi sitten vuorostaan olla perheelle hyvä?

Meillä oli sama tilanne ja meillä auttoi tuo mitä sä ehdotat:whistle:
Tosin ensin mä olin tosissani ottamassa eroa, jonka mies tajusi ja halusi kokeilla vielä kerran.

Kun olin aikani ollut ehdottoman " hyvä vaimo" ja lopetin kaikenlaisen nalkuttamisen mieskin muuttui ja nyt menee erittäin hyvin. Helppo prosessi ei tosiaan olult, enkä väitä että toimii muillakin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
En edes tajua, miten ollaan tähän tultu. Mies ei välitä edes siitä, että iltaisin itken. Joko sillä ei kiinnosta tai se ei osaa näyttää, että välittää. Mutta minusta tuntuu, että en jaksa enää ymmärtää ja miettiä, miksi toimii noin niin kuin toimii..
Ja muutos pelottaa, vaikka olisin varmasti onnellisempi ilman miestä. Ei se ero silti hyvältä tunnu :(


Meillä on ihan sama tilanne. Sain puhuttua just miehen kanssa (tosin olin päätökseni tehnyt jo ennen), syy miks hän ei kysynyt mikä mulla oli, oli se että hän ei tiedä mitä hän uskaltaa mulle sanoa kun oon ollu nii hermot pinnassa.

Mä en pysty oleen lähellä enää, tekee pahaa, me ei ikinä puhuta mistään, mies on tooosi paljon pois kotoa, toinen pojista kyllä yleensä on mukana ja sitte välttelee keskustelutianteita, sitte on peliongelmaa yms.

Nyt sitte eilen illalla tein lopullisen päätöksen, ei edes itkettänyt, ei kai kyyneleitä vaan tullu enää, mä päätin tällä kertaa kuunnella sydäntäni kun oon tään asti menny järjellä.

Voimia sulle, vaikeiden päätösten tekemiseen! :hug:
 
Alkuperäinen kirjoittaja mies:
(tumpeloin tän tietsikan kans) mutta kyllä ne ystävät kannattaa heivata pellolle ja istua yhdessä pöydän ääreen ja nostaa kissa pöydälle. Tuoda esille mahdolliset seuraukset jollei tahti muutu.
Jos on ystävissä sellainen/sellaisia jotka kuuntelee tai samanlaisia kokemuksia, jutelkaa heidän kanssa. Voivottelu ei auta, asia pitää ottaa esille ja se pitää käsitellä.

Hyviä ystäviä on, mutta en pysty heidän kanssaan juttelemaan. Miehelle oon monesti sanonut, että jos ei tämä kohta muutu, ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin ero. Eikä mulla hirveänä haluta olla kahdestaan miehen kanssa, koska se on vaan sitä hiljaa istumista jne. Ja kun lapset ovat kyläilemässä, se on ainoa hetki, kun pääsen pois täältä ja miettimään muita asioita :)
Sitä keskustelua kaipaan, mutta ei siitä ole koskaan mitään tullut. Pakko kai vielä yrittää. Tuntuu vaan, että on niin paljon asiaa, että en edes muista kaikkea, mitä miehelle pitäisi sanoa :( ja jotenkin se aina tukahduttaa ja saa mun olon vielä huonommaksi, vaikka keskustella pitäis.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Hyviä ystäviä on, mutta en pysty heidän kanssaan juttelemaan. Miehelle oon monesti sanonut, että jos ei tämä kohta muutu, ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin ero. Eikä mulla hirveänä haluta olla kahdestaan miehen kanssa, koska se on vaan sitä hiljaa istumista jne. Ja kun lapset ovat kyläilemässä, se on ainoa hetki, kun pääsen pois täältä ja miettimään muita asioita :)
Sitä keskustelua kaipaan, mutta ei siitä ole koskaan mitään tullut. Pakko kai vielä yrittää. Tuntuu vaan, että on niin paljon asiaa, että en edes muista kaikkea, mitä miehelle pitäisi sanoa :( ja jotenkin se aina tukahduttaa ja saa mun olon vielä huonommaksi, vaikka keskustella pitäis.

Ootko mun joku kaksoisolento?

Kirjotat ihan samaa kun mä oon pyöritellyt tässä. Mä esitin itelleni kysymyksen. Kuunnellakko sydäntä vai järkeä..

Mieti tuota kysymystä, mieti joskus itseäsi. Äitinä olemisen huonoja puolia on se, että aina vaan miettii muita, ei itseään koskaan. Joskus tarvis myös ajatella itseään ja omaa vointia/jaksamista.. :hug: Laita yv:tä jos haluat jutella enemmän ja vaihtaa kokemuksia.
 
Kiitos kaikille :)
Tässä on kaikkea muutakin muutosta tiedossa, joten en varmaan edes osaa ajatella asiaa "normaalisti". Tai etten näe kaikkea niin niin kuin ulkopuolinen näkisi. Eli voi olla minussakin paljon vikaa. Mutta olen kyllä miettinyt niin kauan, että olen melko varma, että oma paha olo johtuu siitä, etten saa huomiota ja tunnetta siitä, että musta välitetään. Ja koska en ole sitä juuri lapsenakaan tuntenut niin koen, että nyt olis minunkin aika kokea itseni rakastetuksi. En tiedä, saattaahan se johtua minusta itsestänikin, etten osaa vastaanottaa rakkautta. Olen niin solmussa jo näiden omien analyysieni kanssa :/
Mukava huomata, että täältä saa tukea eikä aina ainoastaan syyttelyä ja kettuilua :)
 

Yhteistyössä